keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

olen jo toisaalla

eikä tämä blogi enää päivity (ainakaan tällä erää).
Kiitos teille, jotka olette lukeneet ja itsestänne tekstieni perään jälkiä jättäneet, olette ihania.
Tapaamisiin jossain toisaalla, kenties.

maanantai 31. toukokuuta 2010

keveämpää

Uusi koti ja kaupunki on tehnyt minulle hyvää. Oleminen täällä on valoisampaa, keveämpää ja kotoisampaa enkä tunne oloani sillä tavoin nurkkaan ahdistetuksi kuin tunsin aiemmin, ennen muuttoa. Tässä tilassa korostuvat mahdollisuudet ja uudet alut, joihin haluaisin oppia kiinnittymään.

Myös tässä yhteisen verkkomme nurkkauksessani ilma tuntuu ummehtuneelta ja olo nuupahtaa heti sisään astuessa. Olen vähän väsynyt olemaan tilassa, jossa minua odottavat heti ovella sairaalan lattian siniset viivat. Sairastamislähtöisellä kirjoittamisella on ollut tilauksensa elämässäni, olen tarvinnut sitä selvitäkseni ja tulen tarvitsemaan jatkossakin, mutta nyt ehkä kaipaan toisenlaisia tiloja ja horisontteja, sellaisia joissa voi yrittää ennen kaikkea elää, sairaudesta huolimatta. Ehkäpä uuteen kotiin muuttaminen myös täällä verkon maailmassa tekisi minulle hyvää.

perjantai 28. toukokuuta 2010

löytäjä saa pitää,

tuumasi uuden sairaalan polin ylilääkäri minusta ja hoidostani edellisen hoitopaikkani suuntaan. No olikos viisasta muuttaa paikkakunnalle, jolta ei löydy lainkaan sellaista lääkäriä, joka ymmärtäisi jotain näistä oireistani ja osaisi hoitaa minua? Voi elämä! Onneksi junat kulkevat ja osoite on tuttu, joten hei vaan ja lycka till, täältä tullaan taas!

Oikeasti olen aika helpottunut. Hoitosuhteeni, se johon olen ollut pääasiassa tyytyväinen, saa jatkua toistaiseksi. Viis siitä, että joudun matkustamaan, jos saan sitä kautta asiantuntevaa hoitoa.

(Kaikenlaisista asioista sitä joutuu kyllä hitto vie huolta kantamaan. Moniulotteista on harvinaisen elämä.)

Tästä on hyvä rauhoittua viikonlopun viettoon. Koti alkaa olla sillä mallilla, että mukavan koti-illan puitteet alkavat olla kasassa: enimmät remonttipölyt on pyyhitty pois ja kauniilla uusilla lattioilla uskaltaa tassutella avojaloin. Iltapalatarpeet löytyvät nurkan takaa lähikaupasta ja läppärin ruudulta voi tiirailla elokuvaa kuunnellen samalla sateen ropinaa peltisiä ikkunalautoja vasten. Ei hullumpaa.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

tyyntä

Istun parvekkeella remonttitarvikkeiden joukossa jakkaralla siemailemassa vihreää teetä ja katselemassa illan hämärtymistä ja verkkaisesti ohi matelevia tavarajunia ja tunnen pitkästä aikaa rauhoittuvani, "avautuvani" ja hengittäväni hetken. Tämä on jotenkin ristiriitaista, sillä mietin samalla omaa elämääni ja läheisteni tilanteita, toinen heistä on menossa aamulla sairaalaan tutkimuksiin vatsavaivojensa vuoksi ja toisen kroonisesti sairaan kunnon kuulen notkahtaneen jälleen merkittävästi huonoon suuntaan. Istun siinä ja olen surullinen ja tyyni ja mietin, että ehkä huomenna voisi olla hyvä aika käydä katsomassa se eräs valokuvanäyttely, jonka olen halunnut jo pitkään nähdä. Huomenna, eikä myöhemmin.

Ja sitten, pieni syyllisyyden piikki pistää: miten voin olla näin rauhallinen ja ajatella itseäni ja halujani, vaikka minun pitäisi kai olla huolesta suunniltani läheisteni vuoksi? En anna tuon piikin kuitenkaan tunkeutua syvemmälle, sillä olen oppinut jotain itsestäni, joka selittää tuota tunnetta. Kaikki ympärilläni viime vuosina tapahtunut on opettanut minulle tietynlaista toteavaa suhtautumista elämään, omaani ja toisten. Asioita tapahtuu, hyviä ja vähemmän hyviä, ne tulevat jos ovat tullakseen eikä kaikkiin niihin voi vaikuttaa, ne on otettava vastaan niin hyvin kuin ne on mahdollista ottaa eikä etukäteen asioista huolehtiminen usein juurikaan auta, huolehtia ehtii sittenkin jos tai kun siihen on aihetta, on elettävä nyt niiden mahdollisuuksien ja ehtojen rajoissa, jotka tilanne asettaa, sillä tulevasta ei kukaan voi tietää. Elämällä elämääni mahdollisimman hyvin ja täydesti samalla sekä hoidan omaa hyvinvointiani, että mahdollistan sen, että minusta voi olla tueksi myös toisille silloin, kun he sitä tarvitsevat.

Olen tyyni ja surullinen ja kiitollinen siitä muistutuksesta, jonka taas saan, muistutuksesta elää nyt, ja mietin, miksen ole ottanut yhtään ainoaa oikeaa kunnon valokuvaa muuttoni jälkeen, vaikka nyt silmänikin sen lopulta mahdollistaisivat. Olen syyttänyt kuvaamattomuudestani väsymystä ja remonttipölyä, joka voisi vahingoittaa kameraa, mutta luulen syynä olevan lisäksi sen, että pelkään innostua kuvaamisesta, koska ennen tervekin silmäni oireilee nyt ja mielessäni kummittelee ajatus, että menetän pian näkökykyäni myös siitä enkä sen jälkeen kykene lainkaan kuvaamaan. Muistan jälleen, että parantumiseni ei ole mikään itsestäänselvyys, eihän kukaan varmasti edes tiedä mikä minua vaivaa ja mikä on siten ennusteeni, ja että on ihan mahdollista, että tilanteeni tästä tasaisesti heikkenee jatkossa kohentumisen sijaan, joten miksi parempien aikojen odottelun sijaan en yrittäisi nauttia siitä, mitä minulla on nyt, sen sijaan, että murehtisin sitä, mitä minulla ei enää ole tai mitä minulla ei kohta ehkä enää ole? Sitä paitsi, kun teen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja kohentavat oloani, saan ehkä lisää aikaa ja mahdollisuuksia elää hyvää elämää, omaani ja yhteydessä toisiin ihmisiin.

Näitä asioita mietin illalla ja käyn nukkumaan melko rauhallisin mielin, vaikka huoli läheiseni aamuisista tutkimuksista jäytääkin mieltä ja toisen kohtalo saa surulliseksi. Aamulla puhelin pirahtaa heti yhdeksän jälkeen, vatsavaivojen syyksi on löytynyt melko harmiton ja hyvälaatuinen vaiva, ei siis syytä ryhtyä huolehtimaan nytkään. Käyn suihkussa ja kaivelen puhtaita vaatteita esiin pahvilaatikosta ja kameran repusta. Tänään on juuri hyvä päivä lähteä ulos, hengittää kevättä ja elää.

tiistai 25. toukokuuta 2010

miksi kirjoitan

...we all have a dream of telling our stories - of realizing what we think, feel, and see before we die. Writing is a path to meet ourselves and become intimate.
Nathalie Goldberg

tiistai 18. toukokuuta 2010

kotona

Vietän ensimmäistä kertaa päivää yksin uudessa kodissa. Voi autuutta. Miten suureksi oman tilan ja rauhan tarve onkaan päässyt kasvamaan viimeisten viikkojen kaaoksen, hälinän, touhuamisen ja pakotetun sosiaalisuuden aikana, ja miten suuri helpotus omiin nurkkiin pääseminen onkaan! Ei haittaa, vaikka lattioita peittävät suojapaperit ja hiontapöly, ja vaikka nurkat ovat täynnä maalitonkkia ja riekaleisia siivousrättejä ja pahvilaatikoita; puhdas kaistale makuuhuoneessa, jonne patjat voi levittää ja joilla voi levätä ja mietiskellä, riittää minulle materiaaliseksi tilaksi, josta käsin voin yrittää avautua taas itsekseni.

Melkein toivoisin tapettitilausten ja lattiamateriaalien saamisen viivästyvän, jotta saisin itselleni muutaman päivän lisää lepo- ja rauhoittumisaikaa sekä mahdollisuuden hoitaa oikeasti tärkeitä asioita. Vielä tänään en jaksa väsymykseltäni ja huonovointisuudeltani juuri muuta kuin nukkua pois uupumustani. Miten haluaisinkaan innostua kaikesta tästä uudesta ympärilläni, tunnustella tunnelmia ja tehdä havaintoja, mutta se horros, jossa elän, on muurannut minut siinä määrin umpeen, että kaikki kantautuu minuun jotenkin vaimeana ja latteana. Kaksien päiväunien jälkeen suurta kahvikupillista parvekkeella nauttiessani asiat sentään jo vaikuttavat tuoreemmilta ja elävämmiltä ja jaksan ihastella olohuoneeseen laskostuvaa iltapäivän valoa, pihan 70-lukulaisia kukkaistutuksia ja jänistä, joka ihan rauhassa natustaa ruohoa pensaan juuressa. Uupumuksen läpikin tunnen oloni jotenkin rauhaisaksi. Tämä paikka, valoisa ja tilava asunto sekä pieni-suuri kaupunki, on ehkä jo nyt enemmän koti kuin se edellinen koskaan. Olen kyllin voimissani havaitsemaan kaiken sen hyvän ja kaikki ne mahdollisuudet, jotka ovat tässä, ulottuvillani, kunhan tämä kaaos järjestyy ja väsymys väistyy.

Tunnen, että tulen viihtymään täällä.

perjantai 7. toukokuuta 2010

toukokuu

Hiomapaperia, pakkelia, remonttipölyä, banaanilaatikoita, paperisotaa, muuttoilmoituksia, peruutettavia lääkäriaikoja, sovittavia lääkäriaikoja, väsymystä, kahvia, lisää kahvia, iloa, epätoivoa, kummallisia naapureita, kipuilevia hartioita, väsymystä, huonoja oloja, soittoaikoja, toivoa, paniikkia, lisää pakkelia, lisää pölyä, väsymystä, väsymystä, päiväunia telttapatjalla, lojumista vieraissa nurkissa, veroilmoituksia, kuittiläjiä, lääketieteen opintoja, apteekkireissuja, pelkoa ja epävarmuutta, lisää kahvia, lisää banaanilaatikoita, lisää pakkelia, lisää pölyä, jokohan sitä kohta pääsisi edes maaleja valitsemaan, mistä puhtaita vaatteita, kuka pölli pesukoneen liittimen, iloa ihanien ihmisten avusta ja syyllisyyttä omasta jaksamattomuudesta, kiristäviä hermoja ja väsyneitä hymyjä, eihän tällaisia seiniä olekaan, lisää pakkelia ja lisää pölyä...

Ei ole kipeän ihmisen hommaa tämä, en suosittele.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

perillä

Pääskyset ovat saapuneet maalle, kuulen kerrottavan, ja katselevat itselleen kodin paikkaa.
Jos nyt sinne menisin, ne näkisin, uusien linssieni lävitse.
Näkyvä maailmani on kirkas, sisäinen maailmani unituhruinen.
Että osaan olla väsynyt ja helpottunut.
Olen nyt päässyt tänne, uuteen maisemaan, kotoisaan kaupunkiin. Uusi koti rakentuu pienin askelin. Tänään tosin lainatuin voimin, sillä nyt on levättävä.

torstai 29. huhtikuuta 2010

kevät!



keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

jatkun

Tämä valokuva on ensimmäisiä ottamiani ja siinä puhuu täysin intuitio. Löysin kuvan arkistoistani ja hämmennyin siitä, kuinka vahvasti tämä varhainen kuva on minua. Olisin voinut ottaa sen eilen, niin paljon minua siinä löydän. Havainto on jännittävä ja lohdullinen, sillä muistan taas, että elämä jatkuu ja minä jatkun ja kutoudun kokoon silloinkin kun en sitä tiedä tai ymmärrä, sillä jokin minussa toimii ja ymmärtää silloinkin kun minä en sitä tee. Kuten hetkenä, jolloin matkani suunnasta tietämättömänä leikittelin kameran kanssa ja otin tämän kuvan, jossa nyt jälkikäteen näen sen, mitä minussa tuolloin oli tapahtumassa ja minne matkani jatkui, niin samoin nyt tiedän minussa tapahtuvan jotain merkityksellistä ja tärkeää, vaikken tiedäkään vielä, mitä se on. Minä pärjään kyllä, koska tämä voima, tämä jokin minussa, kirjoittaa tarinaani silloinkin kun minä en osaa tai jaksa tai kykene.

nurkan takana

Uusien silmälasieni lupaillaan valmistuvan ensi viikoksi. Olen ihan täpinöissäni enkä jaksaisi odottaa enää yhtään, kun alan tajuta, mitä kaikkea niiden saaminen merkitseekään: voin taas käydä vaikka pyöräilemässä! Ja elokuvissa ja valokuvanäyttelyissä! Voin käydä myös kirjastossa ja kaupoissa ja liikkua kaupungilla pelkäämättä auton alle jäämistä, ja voin mennä metsään kävelylle kameran kanssa! Ja mitä kaikkea muuta!

Todellakin. Viimeistään loppukesästä saakka olen ollut silmieni vuoksi enemmän tai vähemmän neljän seinän vanki, ja nyt vapaus odottaa ihan tuossa nurkan takana. Sisätiloissakin silmäleikkausten jälkeen saavutetut uudet-vanhat asiat ovat piristäneet mieltä kovasti - olen kyennyt taas esimerkiksi lukemaan ja nauttimaan valokuvista ja silppuamaan sipulia veistämättä itseäni sormeen - joten mitä tekeekään mielelle (ja ruumiille!), kun kohta näen myös kauas ja uskallan kunnolla ulos kevääseen?

Juuri sopivasti ajallaan pääskysten lentoa katsomaan!

tiistai 27. huhtikuuta 2010

turbobuustaan mun feminiinisyyttäni

Hiusten värjäystä, ripsivärin sutimista, uusi kevättakki, uudet räväkämmät silmälasit... Ensimmäisiä kertoja aikoihin jaksan ja kykenen kiinnostumaan "turhamaisuuksista". Otan tämän havainnon ilolla vastaan. Taidan olla pikku hiljaa valmis katsomaan ulospäin ja tunnustelemaan uutta itseäni sekä paikkaani jaetussa maailmassa.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

naamioitumisia ja hyvästelyjä

Värjään hiukseni itseäni piristääkseni. Tai ehkä teen sen naamioituakseni, pukeutuakseni Normaaliksi. Ehkä ajattelen, että olisi piristävää olla Normaali, huomaamaton. Normaaleilla kaupunkilaisnaisilla ei ole kolmen sentin juurikasvuja hiuksissaan. Normaali ei erotu ainakaan negatiivisesti ja se jos mikä on nyt piristävä ajatus. Normaali voi olla näkymätön, sulautua joukkoon. Minua piristää nyt kovasti ajatus näkymättömyydestä ja sulautumisesta. Suojautuminen kaikenlaisilta itseeni kohdistuvilta takaisinpeilauksilta tuntuu houkuttelevalta ajatukselta. Haluan vain soljua läpi ihmisvilinän ja hoitaa asiani kuin en olisikaan.

Siksi en laita ystävän lahjaksi tekemiä kauniita korvakorujakaan korviini, vaikka ennen kaupungille lähtöä ihastellen sovittelenkin niitä. Uskon, että ihan pian koittaa aika, jolloin jaksan taas piirtyä esiin ja ottaa vastaan katseita, eleitä ja sanoja. Juuri nyt se kaikki on kuitenkin liikaa.

Ja minä sulaudun, ja minä toimittelen asioitani, jotka on hoidettava ennen lähtöä toiseen kaupunkiin. On esimerkiksi palautettava kirjoja, ensin yhteen ja sitten toiseen kirjastoon (ja sitten vielä kolmanteen ja neljänteen, mutta ei tänään). Raskaan kirjakassin kanssa vaapottaminen vaatii veronsa, toisen kirjaston aulaan päästessäni lysähdän kantamuksineni sohvalle ja keräilen itseäni ainakin vartin verran. Esitän selailevani yhtä kirjaa, vaikka todellisuudessa keskityn sisälläni vellovan pahan olon aallon tasaamiseen ja hengittämiseen. Lopulta olo tasoittuu ja saan noustua ja hoidettua tämän päivän velvollisuudet loppuun.

Palkitsen itseni reippaudestani ja poikkean lähellä olevassa lempipuutarhassani tutkailemassa kevään merkkejä ja hyvästelemässä tutut paikat, puut ja kasvit. Tämä paikka on ollut yksi kotini täällä, täällä olen kokenut aina sulautuvani, hyvällä tavalla. Täältä poistun aina eheytyneempänä ja hengittävämpänä. Niin nytkin. Läksiäisiksi kevään ensimmäinen västäräkki heiluttaa minulle hyvästiksi pyrstöllään ja ilmoittaa samalla melkein-kesän tulleeksi.

Hei hei ja tervetuloa.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

luovutan

Tuo julmuus ja kylmyys, josta edellisessä tekstissäni kirjoitin... Selviytyäkseni ja oppiakseni tapahtuneesta on selvitettävä, mistä tuollainen hyytävä ymmärtämättömyys johtuu. No niin, kirjoitinkin sen jo, ymmärtämättömyys, kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää toista ihmistä ja tämän toimintaa. Ja mitenpä voisi ymmärtää, jos ei kykene kuuntelemaan tai halua kuunnella tätä toista ihmistä ja sitä, mitä hän yrittää kertoa? Jos ei ole halua tai kykyä avoimeen kommunikaatioon, jossa toista ihmistä lähestyy uteliaasti, aidosti omansalaisena olentona, vaan toista lähestytään suhteuttamalla tätä johonkin valmiiseen ihmisenä olemisen normiin ja antamalla arvo sen mukaan, miten hän tuon ennalta asetetun normin täyttää, niin mitenpä toista silloin voisi mitenkään kuulla tai ymmärtää? Ja jos tämä ihminen, joka haluaisi tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, sairastaa ja käy läpi sairastamisen aiheuttamaa kriisiä, niin hänellä saattaa olla sen verran tekemistä jokapäiväisestä elämästä selviämisessä, ettei hän jaksa kerrasta toiseen toistella samoja asioita ihmisille, jotka eivät halua tai kykene (joistain omista syistään ja sisäisistä ristiriidoistaan johtuen) kuuntelemaan, ja joiden kanssa keskustellessaan kokee joutuvansa puolustuskannalle ottelussa, jonka lopputulos on jo ennalta sovittu. Ja kun ei enää jaksa toistella samoja asioita eikä puolustautua, vaan omaa koossapysymistään suojellakseen vetäytyy omaan rauhaansa, antaa toiselle osapuolelle tilaisuuden tulkita tilannetta tämän oman ennalta-asettaman normin mukaisesti. Muuta ei sitten tarvitakaan.

On ihan ymmärrettävää, että terveiden ihmisten ei aina ole ihan helppoa ymmärtää, mitä sairastumisen ja sen aiheuttaman kriisin kokeneet ihmiset joutuvat käymään läpi ja miksi he toimivat kuten toimivat, jos heidän tai heidän läheistensä kohdalle ei ole heidän onnekseen sattunut tällaisia asioita. Eivät he ehkä ymmärrä sitä, millaista ponnistelua joskus jo pelkkä koossa pysyminen sairaalta vaatii, eivätkä sitä, että sairauden aiheuttaman kriisistä selviämiseen kuuluu vaiheita, joissa ihminen tarvitsee paljon omaa tilaa ja jossa on luonnollista vetäytyä omaan rauhaan tai sellaisten ihmisten seuraan, jossa kokee tulevansa tuetuksi. Eivätkä sairastumisen itse läpikäyneet ihmisetkään tätä välttämättä ymmärrä, jos heidän oma tapansa "ratkaista" kriisi on toisenlainen, puhumattomuus ja eteenpäin porskuttaminen, ja jos tästä ratkaisumallista tulee normi, jota vasten toisen toimintatapoja arvotetaan. Ymmärrän, ettei sairastuneen elämää todellisuutta ole helppoa ymmärtää, ja ymmärrän myös sen, että ymmärtäminen voi olla vaikeaa, jos ei koskaan ole oppinut joistakin syistä, jotka kumpuavat kyseisen ihmisen omasta historiasta, kuuntelemaan toisia ihmisiä. Ihmisille, jotka osoittavat halua kuunnella ja ymmärtää, jaksan edelleen selittää sitä mitä koen, niin moneen kertaan kuin minun tarvitsee se tehdä, mutta entäpä he, jotka eivät kuule, mitä heille sanotaan? Ymmärrän jollain tasolla, miksi he toimivat kuten toimivat, mutta se ei tarkoita, että minun tarvitsisi sitä hyväksyä tai asettua heidän toimintansa kohteeksi. Tähän asti elämässäni olen uskonut keskustelun voimaan ja siihen, että asiat ovat puhuttavissa selviksi. Nyt joudun ensimmäistä kertaa myöntämään, että joskus on parasta luovuttaa. Se on surullinen ja lohduton tunne. Toisaalta olen myös helpottunut.

hyvyyden niskalenkki

Kulunut viikko oli sellaista tunteiden myllerrystä ja vuoristorataa, että enpä muista vastaavaa kokeneeni. Nyt uuden maanantain koittaessa päällimmäiset tunteet ovat ehkä helpotus ja toiveikkuus. Istun jo tyhjyyttä kumisevassa asunnossa, katselen ikkunasta auringon valaisemia kattoja, juon kahvia ja hymyilen.

Hymyilen, ja mietin epäuskoisena, kuvittelinko sittenkin koko viime viikon tapahtumat. Viikon, jolla sain seurata julmuuden ja hyvyyden painiottelua, jossa päinvastaisista veikkauksistani huolimatta hyvyys otti niskalenkin, koska nyt tässä hymyilen. Ottelun seuraaminen nosti kuumeen, vei ruokahalun ja sai minut huolehtimaan ruumiini jaksamiskyvyn puolesta niin paljon, että suostuin ottamaan ensimmäisen valkean pyöreän siitä rasiasta, jota olen avaamattomana kanniskellut laukussani syksystä saakka. Ja juuri kun haukoin henkeä ikään kuin itsekin iskun palleaan saaneena, epäuskoisena siitä, että joku ihminen voi tehdä toiselle näin, sain vastaanottaa uskomattoman kauniin auttamisen eleen, käytännössä tuntemattoman ihmisen taholta. Viikonlopun ajan itseni ja tunteideni kanssa taisteltuani olen päättänyt, että en anna kyynisyyden ja kylmyyden viedä minusta voittoa, vaan yritän kiinnittyä siihen hyvään ja niihin kauniisiin eleisiin, joita minulle tarjotaan. Luottaminen käy päivä päivältä hankalammaksi, mutta aion siitä huolimatta uskaltaa.

torstai 15. huhtikuuta 2010

uskottavuudesta

Antropologi Juha Soivio kirjoittaa lääketieteellisen todellisuuden ja potilaan kokemusmaailman välisistä kuiluista ja silloista sekä siitä, miten potilaan sairastaman sairauden tyyppi (käyttämällä esimerkkinä sepelvaltimotautia ja kroonista kipua) sanelee pitkälti sen, millaisen aseman potilas on lääketieteen parissa saava:

Onko kärsimyksen lievittäminen kuitenkaan aina lääketieteen käytännöille ulkopuolista? (...) lääketieteen tapa tunnistaa sydäninfarkti ja antaa siihen kuuluvalle kärsimykselle hyväksyntä on olennainen osa kokemuksen huomioimista ja kiinnipitävän otteen tarjoamista kärsivälle. Biolääketieteestä on tullut niin tärkeä viitekehys tulkita kärsimystä ja toimia sen vähentämiseksi, että sitä on verrattu jopa uskonnolliseen pelastusjärjestelmään (esim. Good 1994). Lääketiede kuitenkin käyttää valtaa, joilla se luokittelee tauteja ja kärsimystä (Foucault 1973): kärsimys, jonka taustalta lääketiede tunnistaa taudin on uskottavaa toisin kuin epämääräisistä vaivoista kärsivien potilaiden kokemus. Sydäninfarktipotilaan ei kroonisten kipupotilaiden tavoin tarvitse etsiä kärsimykselleen hyväksyttävää ilmaisua.
(Juha Soivio kirjassa Arki satuttaa.)

Ikävä kyllä Soivio taitaa olla oikeassa. Käytännössä tämä tilanne tarkoittaa myös sitä, että he (me), jotka emme välttämättä ole lääketieteenkään silmissä kovin uskottavia, jäämme helposti vaille kunnollista hoitoa ja tukea, koska hoito- ja palveluketjut, joiden tehtävänä on paitsi hoitaa sairautta, myös rakentaa luottamusta ja toivoa sekä lievittää sairastumiseen liittyviä pelkoja ja epävarmuuksia, käynnistyvät diagnoosista, jota "epämääräisistä" oireista kärsivillä ei ole.

Muistan lukeneeni jostain, että itsemurhat kroonisten kipupotilaiden keskuudessa olisivat melko yleisiä. En ihmettele yhtään, jos ihmisen voimat lopulta ehtyvät hänen joutuessaan kamppailemaan paitsi sietämättömien fyysisten kipujen, myös monenlaisten "sosiaalisten kipujen" ja ulossulkemisten, joita erilaiset sosiaaliset ympäristöt hänelle tuottavat, kanssa.

(Samaisesta artikkelista vähän laajemmin juttua myös aiemmassa postauksessani.)

onni onnettomuudessa

Tiistaipäivän puheluproblematiikka jatkuu seuraavana päivänä:

Miten sä sait lääkärin kiinni, menitkö sä soittamaan sen sihteerille? Niin, lomalla soittoaikaviikolla, no eikös sulle sijaisen soitto käy? Jaa että seuraavalle viikolle sitä soittoaikaa, etkös sä ollut jo muuttanut silloin? Tää järjestelmä kuule hälyyttää heti jos täältä soitellaan potilaille joilla ei ole oikeutta hoitoon.


Että näin paljon kiinnosti potilaan jatkohoidon järjestäminen toisessa sairaalassa.

Hoh hoijaa.

Noh, lääkäri, jonka kanssa olin sähköpostiyhteydessä, tunsi tilanteeni ja vastuunsa ja hoitaa homman niin, että siirto ja jatkohoito onnistuu kuten asiaan kuuluu. Kiitos siitä.

Joka päivä muutto alkaa tuntua yhä paremmalta ajatukselta ja muutos alkaa näyttäytyä uhkan sijaan mahdollisuudelta. Se on mukava tunne.

Ja muutto tapahtuukin suunniteltua ja sovittua aiemmin. Tuttujen ihmisten kanssa tehdyissä epävirallisissa asumisjärjestelyissä saattaa näet joskus olla sellainen puoli, että ulos voi lentää milloin vain, huolimatta siitä mitä on sovittu. Joten koska ihminen ei voi olla "silmätulehduksen" vuoksi näin väsynyt, hän siis valehtelee ja häntä tulee rangaista. Eikä silläkään mitään väliä, vaikka hoidot olisivat nykyisellä paikkakunnalla kesken ja nyt vaarantuisivat tämän takia, sillä eihän lorvikatarria kuitenkaan saada sairaalassa hoidettua?

Nyt alkaa valjeta, että "ei kohdallista diagnoosia" tarkoittaa monille ihmisille synonyymia teeskentelijälle ja huijarille.

Noh, eipä siinä mitään, sillä onneksi minulla on edelleen toimivat jalat, joilla äänestää itseni ulos tällaisista tilanteista ja ihmissuhteista. Olen päättänyt valita valon pimeyden sijaan ja olla jäämättä vellomaan siihen kummalliseen katkeruuteen ja pahaan oloon, jossa ympärilläni tunnutaan kylpevän ja jota minulle yritetään tarjota. Kaiken eilisen hirveyden jälkeen herään tänään aurinkoiseen päivään yllättävän hyväntuulisena ja toiveikkaana. Olen kummallisen rauhallinen ja saan asioita järjestettyä. Tuntuu hyvältä, kaikki tulee menemään hyvin.


tiistai 13. huhtikuuta 2010

murrr

Olin pitkään melkoisen pahalla tuulella aamuisen puhelun jälkeen, joten oli pysähdyttävä miettimään, mikä siinä puhelussa nyt ihan todella mätti niin suuresti. Ei se ollut se tosiasia, etten saanut enää sovittua kontrollikäyntiä tilanteeni tuntevalle lääkärille, vaan se asenne, joka keskustelusta hoitajan kanssa välittyi. En minä ollut enää ihminen, vaan potentiaalinen väärin perustein toteutuva menoerä. Ei sillä ollut merkitystä, toteutuuko kohdallani hoidon jatkuminen kuten sen pitäisi toteutua, vaan ainoastaan sen varmistelu kiinnosti, että olen kotikuntani perusteella oikeutettu vastaanottamaan tämän lääkärin puhelun soittoaikana, ettei puhelusta tule perusteetonta menoerää. No eihän siinä mitään, kyllähän minä sen ymmärrän, että rahastahan näissä asioissa on kyse ja että tietenkin näistä asioista on huolehdittava, mutta hei nyt v***u (anteeksi ruma sana) ihan oikeesti, voitaisko edes leikkiä, että sillä hoidollakin ja potilaan huolella omasta terveydestään on edes jotain väliä? Ja jos potilas mainitsee tämän huolen yhdessä lauseessa, niin voisiko sen edes kuunnella loppuun ja edes puolen lauseen verran peilata tuota ajatusta potilaalle takaisin, sen sijaan että korvaansa tälle huolelle lotkauttamatta ryhtyy vähän niinkuin syyllistämään potilasta ja luennoimaan jostain maksusitoumuksista?

Hoh hoijaa.

Enkä minä onneton osannut edes antaa palautetta, koska olin niin oman hämmennykseni ja avuttomuuteni vallassa.

No niin ja tästä voidaan päästä sitten vaikka siihen, että minähän olen tietysti aivan täydellinen potilas, toisin kuin nuo tunarit hoitajat ja lääkärit? No, en ehkä ihan ihannetta täytä: aina kyselemässä, kyseenalaistamassa, vänkäämässä ja pyytämässä jotain, kykenemätön sovittautumaan mihinkään valmiisiin diagnooseihin, enkä perhana soikoon osaa edes parantua! Pitäisiköhän lähettää ihan onnittelukortit minua hoitaneille tahoille sen johdosta, että lähden toisten kollegoiden harmiksi ja pääsevät tällaisesta vänkyrästä eroon. Että kiitos ja anteeks vaan. ;)

muutoksien ja kiitosten aika


"jos mikään ei muutu, kaikki vain jatkuu, loputtomasti samaa" (CMX)

Selviteltyäni asioita puhelimitse aamulla tajuan, että eilinen visiittini sairaalassa taisi sitten olla viimeinen siellä. Yritän saada aikaistettua ensi kuun lopulle sijoitettua vuotuista tarkastuskäyntiäni hoitavan lääkärin luona ajankohtaan, jolloin olen varmasti vielä täällä, mutta sellaista ei järjesty. Puhelinajan sentään saan muutaman viikon päähän käytännön asioista sopimista varten.

Että tämä alkaa sitten olla tässä.

Ahdistus muutoksesta purkautuu hiljaisena itkuna. Sitten niistän nenäni, laitan kahvin tippumaan ja käyn suihkussa. Katson kasvojani kylpyhuoneen peilissä ja kerron itselleni, että kuules nyt orpo piruparka, kyllä tästä selvitään, ja että itse asiassa muutos on hyvä asia, täynnä uusia alkuja ja mahdollisuuksia. Näillä tohtoreilla täällä on ollut rutkasti aikaa näyttää osaamisensa ja kykynsä, ja vaikka paljon ovat osanneetkin ja hyvää tehneet, niin moni asia on myös hapertanut luottamustani hoitoon - ehkä nyt on hyvä aika jatkaa matkaa. Ehkä siellä, minne menen, odottaa joku sellainen ihminen, joka äkkää näiltä nykyisiltä vielä kääntämättä jääneitä kiviä.

Nyt sitten harmittaa, että en eilen osannut ja ehtinyt (koska vastaanotto eteni ennakoimattomia reittejä) kiittää tuota minua niin monin tavoin tukenutta ja auttanutta lääkäriä - ehkä ainoaa täällä, joka on halunnut ja osannut minua ihan oikeasti kuunnella. Olenhan saanut apua muiltakin, mutta myös vähättelyä ja epäilyjä, julkilausutumpia tai rivienvälisempiä, enkä totisesti tule niitä kaipaamaan. Ehkä saan vielä tilaisuuden, vaikkakaan en kasvotusten, osoittaa, että arvostan.

Nyt on kai otettava päiväunet ja pakattava sitten taas hieman.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

melko hyvä päivä

Omat ongelmani tuntuvat kovin pieniltä muiden mieltä valtaavien asioiden rinnalla, mutta silti osaan hermoilla kunnolla aamupäiväistä lääkärireissuani, joka aikaistuu puolellatoista viikolla kerrottuani huoleni silmäoireistani lääkärilleni. Kaikki on kuitenkin sittenkin ilmeisesti niin kunnossa kuin tässä tilanteessa voi olla ja oirehdinta liittynee paranemisprosessiin - voin huokaista taas hetkeksi helpotuksesta. Eikä siinä kaikki hyvä. Minun tarvitsee vain puolessa lauseessa mainita huoleni eräästä asiasta, jota toivoisin (olen toivonut jo pitkään) tutkittavaksi, ja tämä lääkäri tarttuu ajatukseeni ja kirjoittaa siltä istumalta lähetteen kokeisiin. Ei kuulemma tiedä näistä asioista itse paljoakaan, mutta uskoo, että minä tiedän, koska olen joutunut tähän sairauteen perehtymään, ja ihmettelee, mikä tuon tutkimuksen tilaamisessa on ollut muille lääkäreille nyt niin hankalaa.

Siis mitä häh? Pääni on ihan pyörällä, kun kävelen sairaalasta kotiin. On ihan mahtavaa kokea tulevansa kuulluksi! Mutta, toisaalta en voi kuin äimistellä, että nyt hei c'mon, onko ihan oikeasti nyt näin, että potilaan on ryhdyttävä lääkäriksi saadakseen oikeanlaista hoitoa? Näin ei ehkä ja toivottavasti ole yleisempien tautien kohdalla, mutta harvinaisia sairauksia pienessä Suomen maassa sairastavien potilaiden kannattaa ilmeisesti jaksaa pitää linjat PubMediin auki tai muuttaa maahan, jossa voi hankkiutua asiantuntijoiden hoitoon.

*huokaus*

Jälleen arvostan kuitenkin sitä suorapuheisuutta, avoimuutta ja rehellisyyttä, jota saan tänään osakseni tuolla vastaanotolla - mieluummin kohtaan raadollisen todellisuuden ja opettelen elämään sen asettamissa rajoissa kuin työnnän pääni pensaaseen ja tuudittaudun valheelliseen turvallisuuden tunteeseen.

Sairaalareissun jälkeen pyöriskelen muutaman tunnin levottomassa hyperaktiivisuuden tilassa, kunnes simahdan torkuille. Herätessä mieli on rauhoittunut ja päivän hyvät asiat ovat nousseet päällimmäisiksi. Eikä minua kovasti tänään edes väsytä tai kuumeiluta, huolimatta toimeliaasta päivästä. Vetäisen kengät jalkaan ja kevättakin niskaani, pakkaan kameran olkalaukkuun ja lähden vielä ulos. Mustarastaat lurittelevat rantamännyissä ja aurinko laskee valtavana punaisena pallona mereen juuri kun ehdin meren rantaan. On keväinen, kevyt ja vähän haikea olo - nämä taitavat olla viimeisiä retkiäni täällä. Mutta tuo haikeus on hyvää haikeutta.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

huhtikuu

Niin monia surullisia viestejä mahtuu muutamaan viimeiseen päivään, jotka samanaikaisesti uhkuvat kevättä, voimaa ja uusia alkuja. Samaan aikaan kun ensimmäiset leskenlehdet ilmestyvät ojien pientareille ja sinivuokot kasvattavat hentoisia nuppujaan, elämiä kuihtuu ja päättyy. Elämän koko kirjo on läsnä näissä huhtikuun viiltävän kirkkaissa päivissä. Oma pieni olemiseni sulautuu osaksi tätä suurta eikä minulla ole sanoja.

ja minä kun en oikein jaksanut uskoa sen toipumiseen


Mutta ei se tarvinnut minun uskoani.

torstai 8. huhtikuuta 2010

pieniä, suuria asioita



Olen oppinut tunnistamaan itsessäni ne merkit, jotka kertovat kaurapuuroharmaan, lattanan olon lähestymisestä, ja ymmärrän ryhtyä ruokkimaan itseäni ja aistejani asioilla ja tekemisillä, jotka havahduttavat minua kokemaan olevani tässä ja estävät vajoamasta ja hajoamasta harmaan muodottomuuteen. Pakotan itseni hyvien asioiden äärelle: nuoret koivunlehdet hautuvat kuuman veden kanssa kesän tuoksuiksi ja mauiksi, ja puikoille pääsee pahan päivän pelastukseksi säästettyä kullankeltaista, paksua lankaa, jonka neuloutuu kauniisti tarjoten välittömän palkinnon - ilon tekemisestä sekä todisteen siitä, että olen ja kykenen. Pienille asioille tarjoutuu taas suuria tehtäviä.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

muutosahdistusta

"Onko jo kova muuttokipinä päällä?", tiedustelee ääni puhelimessa minulta. Totuus on, että yritän olla mahdollisimman paljon ajattelematta koko asiaa. Samalla tuo asia tietysti kolkuttelee koko ajan jossain takaraivossa ja imee minusta voimia, joten sama kai olisi ryhtyä työstämään asioita sitten ihan tietoisestikin. Olen vain jatkuvasti niin tolkuttoman väsynyt enkä jaksaisi käsitellä tätä kaikkea. Miksi tämän kaiken pitää tapahtua juuri nyt, kun kiinnekohdat elämässäni ovat muutenkin vähissä, ja kun toisaalta olen juuri saanut ankkuroitua johonkin ja rakennettua edes jonkinlaista jatkuvuuden tunnetta täällä? Muutos ahdistaa aina, mutta etenkin silloin, kun oleminen on muutenkin hataralla perustalla. Onhan muutoksessa toki mahdollisuutensakin, se on varovainen lupaus jostain paremmasta, mutta tuohon mahdollisuuteen tarttuminen edellyttää otteen irrottamista niistä ankkureista, joihin on vaivalla yrittänyt tähän saakka ripustautua, ja heittäytymistä virtaan, eikä minulta nyt oikein tunnu löytyvän voimia kannatella itseäni siinä määrin kuin tilanne vaatii.

Ja silti - on jaksettava. On siivottava, kuvattava, pakattava, suunniteltava, soviteltava päivämääriä, delegoitava. On ponnisteltava fyysisesti ja psyykkisesti. En tosin saisi ponnistella lainkaan fyysisesti, sillä leikkauksestani ei ole vielä edes kahta viikkoa, mutta onneksi uupumukseni pitää toisaalta huolen siitä, ettei hiessä touhottaminen tulisi mieleenikään (ellei lukuun oteta tuskanhikeä, joka kihoaa otsalle pienimmästäkin liikunnasta). Pienen kaksion siivoamiseen kuluu tällä tahdilla useampi päivä, ja tajuan, että tavaroiden kantohommat sekä pölyiset remonttihommat tulee tällä kertaa väistämättä hoitamaan joku muu kuin minä. Ja se psyykkinen ponnistelu... se kai merkitsee tällä hetkellä yritystä jaksaa hoitaa käytännön asioita ja olla huolehtimatta liikoja siitä, mitä sitten tapahtuu, kun on aika irroittaa ote ja hypätä uuteen ja tuntemattomaan. Olen selvinnyt tähänkin saakka monista vaikeista asioista, kaipa sitten selviän tästäkin.

lauantai 3. huhtikuuta 2010

viimeinen kevät tässä kodissa

Koivun oksat vihertävät maljakossa ikkunalla.
Kun puut ulkona pukeutuvat vihreään, olen jo toisaalla.

torstai 1. huhtikuuta 2010

tulokset

Maanantaina jälleen yksi odotus päättyy - tuloksettomana, tavallaan. Se mitattava minä, jonka lääketiede ottaa totena ja joka todellistuu koeputkissa ja numeroina paperilla, on mitatuilta osin kunnossa, normaali, viitearvojen puitteissa. Hyvähän asiahan tämä tietysti on - tavallaan. Mutta mitä apua tästä tiedosta on tuntevalle, uupuneelle, kuumeilevalle ruumiilleni, joka mitä ilmeisimmin on jotain toista ja enemmän kuin tuo tyyppi paperilla?

Olin rakentanut niin paljon toivoa näiden kokeiden varaan, ja nyt toivoni on murentumassa.
Pelkään, että kukaan ei osaa minua auttaa.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

niin paljon hyvää

Tämä on ollut hyvä viikko. Minua on hoidettu ja minusta on välitetty moninaisin sanoin ja teoin monien ihmisten toimesta ja oloni on tänään lämpöinen ja kevyt. Leikkaus on palauttanut suuren osan näöstäni ja koen tulleeni kuulluksi hoidon jatkon järjestämistä koskevassa asiassa. Myös ystävät ovat muistaneet ja ilahduttaneet monin tavoin - sanoin, kortein, pienin lahjoin. Ja tämän lisäksi olen saanut apua ja iloa asioista ja ihmisiltä, jotka eivät ehkä edes tiedä sitä tarjonneensa - kasveilta, musiikista ja Internetin ihmeellisestä jaetusta maailmasta, jonka sokkeloissa olen seikkaillut kuvista ja sanoista nauttien, tuntevaa ja ajattelevaa minääni henkiin herätellen, avautuen ja rikastuen.

Juuri nyt voin aika hyvin ja tunnen paljosta kiitollisuutta. Nyt on minun aikani saada apua ja iloita siitä, toivottavasti myöhemmin osaan itse löytää keinoja jakaa jollain tapaa eteenpäin sitä hyvää ja kaunista, jota olen osakseni saanut. Hyvälle ololle on löydettävä heti jokin jakamisen kanava, ja se löytyy sinisestä puuvillasta - ensimmäinen sytomyssyni pääsee lopulta puikoille. Tuntuisi suorastaan roistomaiselta pitää kaikki tämä ilo itsellään!

Halusin kirjoittaa nämä ajatukset ylös ennen kuin heittäydyn huomisiin koitoksiin, joiden tiedän vähintäänkin horjuttavan tätä harmoniantapaista, jota olen elämääni rakentanut. Kirjoittamalla asioista, sekä hyvistä että vähemmän hyvistä, tulee todempia ja pysyvämpiä, enkä halua hukata pienimpiäkään hyvän olon murusia, vaan rakentaa niistä perustaa, jolta käsin voi vakaammin ottein lähestyä olemista horjuttaviakin asioita.

lauantai 27. maaliskuuta 2010

iloja

Tänään päätän armahtaa talven nuuduttamat viherkasvit tuskaisista oloistaan liian pienistä ruukuista toissakeväisistä multahaperoistaan (koska viime keväänä en jaksanut ryhtyä tähän toimeen) tilavampiin oloihin ja ravinteikkaampaan maaperään. Ihan kuulen, kuinka ne huokaisevat syvään helpotuksesta, kun ensin suihkuttelen niitä ja taputtelen sitten hellästi takaisin ruukkuihin. En oikeastaan tiedä, kumpi nauttii enemmän, minä vai kasvit, sillä tunnen oman ryhtini kohentuvan sitä mukaa kun nostelen virvoittamiani, kiitollisia kasveja takaisin puhtaaksi pyyhkimälleni ikkunalaudalle. Katselen mustia kynnenalusiani ja tunnen oloni ihanan keväiseksi huolimatta harmaasta ulkona.

Kasvien kanssa puuhaillessani huomaan vilkuilevani kameraa sillä silmällä, mutta se saa olla rauhassa pöydänkulmalla koko touhun ajan, vaikka aiemmin samassa tilanteessa olisin tarttunut siihen. Ymmärrän, että pelkään ottaa sen käteeni ja ryhtyä kuvaamaan - pelkään, vaikka olen niin kovasti odottanut sitä, että kykenisin jälleen siihen. Tai, pelkään juuri siksi. Olen odottanut sitä niin paljon, että en halua enää pettyä uudelleen, jos jostain syystä nyt joutuisinkin taas luopumaan tuosta asiasta. En halua innostua, ennen kuin olen saanut jonkinlaiset takeet siitä, että tulen näkemään vielä viikkojenkin tai kuukausien kuluttua. Tänään on vasta viides päivä toisesta leikkauksesta, ja tuntuu liian varhaiselta antaa itselleen mitään lupauksia vielä. Jätän kameran rauhaan, mutta annan itselleni luvan toiseen asiaan, jota olen myös kovasti kaivannut, ja etsiydyn muiden ihmisten tavoittaman kauneuden ääreen. Istun kahvikuppi kädessä koneen ääressä ja katselen, kuinka kuvat ja tunnelmat liukuvat verkkokalvoiltani minuun ja kuinka kyynelnesteeni huuhtoo tuoreet kortisonitipat pois silmistäni.

horisontteja


Tiina antaa blogissaan muodon ajatuksille, jonka kaltaisia olen itsekin löytänyt itseni viime päivinä tapailemasta. Preesens on saanut rinnalleen varovaisen futuurin, horisontti avautuu jo pidemmälle kuin seuraavaan kontrolliin, "sitten kesällä", huomaan ajattelevani. Tulevaisuus on ennustamaton, mutta se on.

perjantai 26. maaliskuuta 2010

luopumisia ja otteiden haparointeja

Totuttelen ajatukseen siitä, että sinisten ja muun väristen sairaalan lattiaan maalattujen viivojen seuraaminen ei ehkä johdakaan nimen löytymiseen tälle sairaudelle, vaan että elämäni tulee olemaan elämää välitiloissa, "nimettömänä". Tuo ajatus ei ole miellyttävä, mutta se ei enää suista oloani myöskään epätoivoon, kuten olisi tapahtunut vielä syystalvesta, jolloin kaikki oli "ehkä" ja jalkojeni alla oli pelkkää hataraa. Nyt tiedän, että tuo nimetön seuralaiseni on saatu ainakin toistaiseksi liekaan, ja että elämä jatkuu, jonkinlaisena - ja tältä pohjalta minun on lähdettävä pikkuhiljaa jatkamaan matkaa. Kunhan joku viisas vielä keksisi, miten sysätä tämä kuumeileva uupumus, joka tekee asioista raskaita, kumoon.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

vihdoin

Vihreäpukuinen mies teki eilen sairaalassa taikansa toisellekin silmälleni.
Tänä aamuna heräsin ja kaikki oli kirkasta, eikä kirkkaus enää satuttanut.
Äsken luin sanomalehteä sängyssä, tuosta noin vain.
Hymyilyttää.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

puolikkaita

Näinä päivinä olen liian väsynyt ja huonovointinen ajattelemaan puolikkaita ajatuksia enempää tai aloittamaan mitään. Nokosten hetkeksi virkistämänä saatan jaksaa päätellä, saatella valmiiksi, jotain puolivalmista. Ruokaa valmistuu, laskut tulevat maksetuiksi ja pitkään tekeillä ollut villatakki kursiutuu lopulta kokoon, mutta muuten enimmäkseen vain nukun, nukun ja nukun. Tänään kello kolmeen iltapäivällä mennessä olen ehtinyt ottaa jo kahdet päiväunet, ja taas unelmoin tyynyn syleilystä. Toivon oloni tästä kohentuvan, olisi mukava jaksaa pysyä ensiviikkoisessa leikkauksessa hereillä.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

maaliskuu

Päivämäärän 12.3. näkeminen kalenterissa tulvauttaa mieleeni kaikissa yksityiskohdissaan sen erään aamupäivän tasan kaksi vuotta sitten. On totta, että stressaavaan tilanteeseen ja shokkitilaan joutuessaan ihminen valpastuu, valmiina toimimaan ja pakenemaan, tarkkailemaan itseään ja ympäristöään hämmentävällä tarkkuudella, ja että nämä tilanteet jäävät vuosienkin päästä jälkeen mieleen elävinä ja voimakkaina muistikuvina. Muistan yhä tarkasti sen, miltä sairaalan käytävä näyttää, valkoiset seinät ja vihreät ovet, ja tunnen sen pelon, joka pakkautuu vatsassani yhä tiukemmin jokaisen ylimääräisen odotetun minuutin myötä, ja sitten, minun nimeni valkotakkisen suussa ja astuminen huoneeseen, jossa en ole ennen käynyt, ja se arvioiva, myötätuntoinen katse ja ne varovasti suusta pudotetut sanat, pieni kasvain, jaahas, pärjäätkö, ja sitten minä siinä siirtymässä takaisin vihreiden ovien reunustamaan valkoiseen käytävään ja lysähtämässä alas tuolille, se sanoi että se on kai kasvain, raskasta hengitystä, ja kohta taas tuo sama valkotakkinen kutsumassa minua, kävelemme käytävän läpi hissiin, hississä jähmettynyt hiljaisuus ja katseita, jotka peilaavat minulle itsestäni kuvaa, josta näen olevani peloissani ja hämmentynt, vaikka olenkin päällisin puolin tyyni, voitte istua tässä aulassa, lääkäri kutsuu sitten nimeltä, jaaha, kiitos, ja seison siinä ja ihmettelen, miksi valkotakkinen siinä vielä viipyy, kunnes näkökenttäni pimeältä reunalta lopulta hahmotan hänen tarjoavan minulle kättään, hei hei, enkä minä halua istua sinne tv:n hälinään, vaan valitsen kovan puisen tuolin käytävältä, ja se käytävä, ne seinät, ne ovat niin karut ja kolkot ja kuluneet ja minua pelottaa, ja kohta siro nainen käytävällä sinivalkoisessa neuleessa, ei valkoista takkia, minun nimeni huulillaan, pyytää astumaan huoneeseensa ja kysyy, mitä minulle on kerrottu, no kasvainta lupailtiin, totean reippaana, ja mietin, voiko olla niinkään, kun ei tuo nainen tunnu olevan asiasta moksiskaan, kyselee vain mahdollisista maitokahviläiskistä ihollani ja muusta kummallisesta, ja minulla on ylläni mustavalkoinen kirpputorilta ostamani vanhantyylinen paitapusero, josta pidän paljon, sekä jalassani farkut, ja istun siinä tuolissa, jossa en sen jälkeen istu enää koskaan, koska potilaat istuvat oikeasti siinä toisessa tuolissa, mutta sitä en tiedä vielä silloin, ja tuo nainen katselee tietokoneensa monitorista hassuja kuvia, jotka ovat kuvia minun aivoistani, ja pudottelee suustaan outoja sanoja ja jotain, jonka arvelen olevan varovaisen lupauksen kaltaisen, että ei ehkä sittenkään kasvain, enkä minä tiedä mitä ajatella, nousen vain tyynesti ja kiitän ja tarjoan käteni hyvästelyyn ja palaan takaisin käytävään, kolkon valkoiseen, jonka päässä on lasiovi, jonka läpi kajastaa valo, maaliskuun aurinko, jonka viiltävään valoon astun ja jonka häikäisemänä kuljen läpi lopun päivän miettien, onko tämä viimeinen maaliskuuni.

Ja kuinka palaan sinne samaan valkoiseen käytävään, niille samoille puisille tuoleille istumaan ja sen saman arkiasuisen naisen vastaanotolle, vielä niin monia kertoja, ja muistan, että tämä on se karu ja kolkko ja kylmä käytävä, ja hämmästyn, sillä ei se olekaan enää karu ja kolkko ja kylmä käytävä, vaikka ei täällä ole remontoitu, vai onko, ei, mutta jokin on toisin, olen nyt turvassa, minusta pidetään huoli, siitäkin huolimatta, että pääni yllä huojuu raskas päätösten ja epävarmuuksien ja vastuiden giljotiini, kerrasta toiseen, vuodesta toiseen, tämä ei ole enää niin paha paikka, ei silloinkaan, kun lähes tarkkaan vuotta tuota maaliskuista päivää myöhemmin istun sillä käytävällä taas ja voin huonosti, huonommin kuin aikoihin, yhtä huonosti kuin ensi kertaa tullessani, ja mietin, että oliko se alakerran lääkäri sittenkin oikeassa.

Ja nyt, on jälleen maaliskuu, ja ulkona paistaa aurinko, enkä minä katsele sitä tuon käytävän ovi-ikkunan läpi, vaan rauhassa oman kotini ikkunasta, miettien, miten hyvin kaikki nyt lopultakin loppujen lopuksi on, niin paljon paremmin jo, ja tuntien onnea ja kiitollisuutta niin paljosta. Ja mietin, että kun maaliskuu ensi kerran koittaa, olen jo jossain toisaalla, kaukana, kenties sivakoimassa jollain aukealla pellolla maaliskuun auringon valmistamalla hankikannolla, enkä edes muista näitä päiviä, tai ehkä muistan, ehkä tämä kaikki palaa ohikiitävänä muistikuvana, varovaisen viiltävänä, suloisenkipeänä, saaden minut muistamaan, miten hyvin kaikki oikeastaan on.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

hiuskäärmeitä, toimeliaisuutta ja varovaista paluuta todellisuuteen

Aamulla muistan leikkauksen jälkeisen hiustenpesukarenssin päättyvän tänään ja vien itseni ja kissan nuolemalta näyttävän hiuskuontaloni suihkuun. Seison nautiskellen kuuman veden alla ja hieron hiukseni shampoolla kahteen otteeseen, varoen vielä leikattua silmääni. Tuntuu autuaalta ja olo on suihkun jälkeen kovin paljon aiempaa ihmismäisempi. Kauhistelen tosin jälleen sitä hiuskäärmettä, jonka löydän suihkun jälkeen lattiakaivosta ja ihmettelen, että päässäni riittää vielä näinkin runsaasti haivenia. Kovasti on kuontaloni kuitenkin katkeillut ja ohentunut sairastumiseni ja lääkkeiden syömisen, erityisesti sytostaattien, myötä.

Uuden ihmisyyden tunteeni reipastuttamana vetäisen farkut jalkaan verkkareiden sijaan ja päätän uhmata liukkaita katuja ja lievästi muljovaa oloani ja kipaista lähikauppaan ruokaostoksille. Maailmani on aurinkolasieni läpi katsoen vähemmän vinksallaan kuin olisin luullut, ovathan niiden vahvuudet nyt toisen silmäni osalta kuitenkin vääränlaiset, ja selviän kaduilla ihan kunnialla, kunhan tyydyn hipsuttelemaan varovasti. Mikään nautinto ulkoilu ei nyt ole, joten jätän pidemmän lenkin vetämisen toiseen kertaan ja suorin kauppaan, jossa ladon ostoskoriin leipää, kahvimaitoa ja ainekset tonnikalavuokaan. Kotiin päästyäni mieleni tekisi kaatua torkuille, väsymys tekee taas paluutaan, mutta sinnittelen kokoon ruoan, jonka uuniin saamisen jälkeen huoahdan tyytyväisyydestä ja käyn raukeana odottelemaan sen kypsymistä. Keittiön kaaoksen selvittely saa odottaa seuraavaa päivää, olen oppinut olemaan stressaamatta näistä asioista suuremmin, sillä en voi jaksaa enempää kuin jaksan.

Illalla olo on lässähtänyt ja yritän kohentaa sitä unella, mutta päässä pyörii ajatusten sekamelska eikä virkistävä uni suostu saapumaan. Olisi niin paljon tehtävää, niin paljon selviteltävää, enkä minä jaksa. Ja silti, on jaksettava, sillä kukaan muu ei sitä puolestani tee. On palattava, muiden asioiden muassa, möyhimään sairauteeni liittyviä kysymyksiä ja etsittävä tietoa siihen liittyen, jotta osaan kysyä oikeita kysymyksiä sitten, kun on aika kuulla viimeviikkoisten laboratoriokokeideni tulokset ja suunnitella hoitojeni jatkoja. On opiskeltava hormoneja, vitamiineja, HPA-akselin toimintaa ja mitä lie. Onhan tämä kaikki ihan mielenkiintoista, mutta jos totta puhutaan, lääkis ei ole koskaan ollut unelmani ja voisin kahden vuoden intensiivisen lääketieteen kurssituksen jälkeen kohta tehdä jo jotain aivan muuta elämässäni. Sitä odotellessa tämä kakku on lusittava loppuun.

Huomenna sitten taas.

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

pienin pistoin eteenpäin

Parin viikon takainen kuumeinen vatsatauti sai jotain aikaan ruumiini lämmönsäätelyn suhteen, tai sitten kyse on jostain muusta samaan ajankohtaan sattuneesta muutoksesta, mutta joka tapauksessa huomaan nyt ilokseni olevani yleisesti ottaen viileämpi ja energisempi kuin aiemmin eikä vatsassa muljo siihen ikävään tapaan kuin yleensä. En ole tällä viikolla ollut pakotettu nukkumaan ihan joka päivä edes pitkiä päiväunia, mikä on melkoinen muutos suhteessa tavanomaiseen tilanteeseen. Huomaan pintaan pyrkivän varovaisia toiveikkaita ajatuksia, voisikohan tässä nyt olla kyse siitä, että... mutta en uskalla antaa niille vielä, näin lyhyen paremman jakson jälkeen, liiaksi tilaa, vaan tyydyn toteamaan ne ja jättämään ne elämään hiljaista elämäänsä jonnekin taustalle. Aika näyttää.

Nautin paremmasta kaudesta kuten tässä tilanteessa osaan ja kykenen: puikoille pääsee uusia neuletöitä, ja löydän jostain lopultakin voimaa kaivaa esiin sen nurkkaan häpeämään heitetyn sinisen villatakin reunoistaan retuutuksessa jo venyneet kappaleet ja koettaa työn kokoon saumoistaan kursimista vielä kerran, uusilla ompeluohjeilla, jotka sattumalta löysin eräästä kirjastosta lainaamastani kirjasta haeskellessani siitä ideoita erästä toista työtä varten. Kun käsissäni sitten kaiken aiemman itkun ja hammasten kiristyksen jälkeen lopultakin alkaa muodostua sinistä saumaa, joka ei häpeä itseään, koen suurta levollisuutta, rauhaa ja tyytyväisyyttä - no helevetti sentään, kaikki järjestyy, jopa tällainen mahdoton tehtävä kuin villatakin saumojen ompeleminen, kunhan jaksaa vain kerta toisensa jälkeen vääntää ja kääntää, rakentaa ja purkaa ja taas rakentaa, sinnikkäästi, välillä leväten ja keräten voimia, niin kauan kuin on tarpeen. Kun huomaan oppineeni oikean tekniikan ja työtavan ja tiedän saavani saatettua työn loppuun, vaikka kuinkakin hitaasti, alan nauttia pistojen pistelemisestä ja pikkutarkasta, hitaasta nyhräämisestä jollain sellaisella tavalla, jonka en tiennyt olevan itselleni mahdollinen, sillä olen aina inhonnut ompelemista (pikkutarkka nipertäminen ei ole ehkä niinkään vierasta, mutta tuo piirre on toteutunut yleensä abstraktimpien asioiden kuin käsityöt parissa). On tyydyttävää ja kutkuttavaa kokea iloa ja onnistumista asiassa, joka on aiemmin tuntunut hankalalta ja vastenmieliseltä, ja on jännittävää löytää itsestään uusia piirteitä ja ulottuvuuksia. Otan tämän episodin myös kärsivällisyysharjoituksena, tässä jos missä edetään pienin pistoin, pienin askelin ja varovaisesti, mutta tästä huolimatta, saumaa syntyy ja matka etenee.

Kaikki järjestyy, kunhan vain jaksan yrittää, unohtamatta armeliaisuutta itseäni kohtaan.

Huomaan myös kurottelevani varovaisesti kohti tulevaa aikaa, aikaa jälkeen kaurapuuronharmauden väistymisen: tilaan kokeeksi kuukaudeksi sanomalehden sekä laitan tilaukseen erään kirjan, jonka hankkimista olen miettinyt. Rakennan olemiselleni horisonttia, joka ulottuu kesän kynnykselle saakka, ja kokeilen varovasti mielessäni, miltä tuntuisi olla taas joku, joka joskus olin, lukeva, innostuvainen, utelias ja ympäröivästä maailmasta kiinnostunut olento. Ajatus kutkuttelee mukavasti mieltä ja vatsanpohjaa. Kyllä minä vielä tästä. En tiedä vielä, mitä, mutta jotain kuitenkin.

Aurinko paistelee tänään ulkona komeasti ja kuulen kerrottavan, että ilmassa tuoksuu jo kevät. Harmittelen hieman, että en koe kykeneväni ulos nyt, kun muuten jaksaisin - liukkaille lähteminen silmäpuolena, vailla sopivia laseja sekä hiukset leikkauksen vuoksi edelleen pesemättöminä ei houkuta, vaan valitsen sisäilmaelämän. Hyvä näinkin. Ehdin kyllä vielä monet kerrat ulos aurinkoa ihmettelemään ja kevättä haistelemaan. Ihan pian.

perjantai 5. maaliskuuta 2010

kadonneen paluu

Yhtäkkiä se on kaikki taas tässä, ja tajuan vasta tämän uuden, palaavan läsnäolon kautta sen, että jotain keskeistä on ollut poissa. Asia valkenee minulle leikkauksen jälkeen kotiin palattuani ryhtyessäni kylpyhuoneessa kuivaamaan käsiäni: miten pehmeän huokoiselta ja mukavalta pyyhe näyttääkään, miten en olekaan sitä aiemmin huomannut! Sitten kävelen keittiöön, missä pöydällä kulhossa vasta pestyinä kiiltelevät omenat julistavat mehukkuuttaan ja herauttavat veden kielelle, vaikka viime aikoina omenat eivät ole oikein maistuneet. Sängyllä suloisessa unessa lojuvan kissan vatsa taas näyttää pumpuliselta ja suloisen paijattavalta enkä voi olla sitä silittämättä, vaikka tiedän saavani kesken unia herätetyltä eläimeltä kärttyisän katseen.

Kyllä maistuu, kiitos!

Yhtäkkiä, tämän kaiken myötä, tajuan, miten lattana ja hahmoton näkyvä maailmani, ja sen myötä maailmani muutenkin, on ollut jo pitkään, ja miten se on nyt yhtäkkiä alkanut jälleen "puhua" minua ja kutsua minua nyt palautuneen "huokoisuutensa" ja ulottuvaisuutensa myötä. Olen liittänyt asioiden latuskaisuuden tunteen omaan väsyneeseen ja apaattiseen mielialaani, mutta nyt ymmärrän, että vika on ollut yhtä paljon silmissäni: kontrastien ja muotojen havaitsemisen vaikeutumisen ja tarkan näköhavainnon heikentymisen myötä asioilta, joita katson, ovat hiljalleen hävinneet niiden ulottuvuudet, jotka ovat tehneet niistä muiden aistien kautta puhuttelevia ja siksi kutsuvia (tai myös luontaantyöntäviä, jos niikseen tulee) - jos pyyhkeeltä katoaa sen pehmeä, huokoinen pintarakenne, se on vain litteä kangaskappale, joka ei kutsu koskettamaan, ja jos omenaa katsoo kaihin sumentamin silmin, se on pelkkä keltainen pallo, joka ei houkuttele maistamaan. Tajuan vasta nyt sen, mitä minun olisi valokuvauksesta kiinnostuneena ihmisenä pitänyt tajuta jo aikaa sitten: olen jo pitkään elänyt maailmassa, joka on lattanan valokuvan, jossa huono valotus pilaa kontrastit ja muodot ja pintarakenteet, joiden havaitseminen toimii aistien virittäjinä, kaltainen. Epäonnistunut valokuva ei kutsu sukeltamaan maailmaansa; kaurapuuromaailma ei niin ikään vedä puoleensa vaan jättää olon yhdentekeväksi (tai toisaalta rauhalliseksi ja levolliseksi, jos minimalismi ja "tasaisuus" on ollut keino hakea näitä vaikutelmia, mutta tämä on toinen tarina) - eikä kyse ole välttämättä vain mielenmaiseman harmaudesta ja vetämättömyydestä, vaan ihan yksinkertaisesti myös siitä, että huonosti toimiva silmien valotussysteemi estää onnistuneen otoksen.

Rakastan usvaisia päiviä ja sitä rauhan ja levollisuuden tunnetta, johon usva päivät kietoo - mutta vain silloin, kun olen tuolle tunnetilalle vastaanottavainen. Harmaan mielen ja väsyneen ruumiin on liian helppo hukuttautua sumuun, joka tulee levollisuuden sijaan merkitsemään yhdentekevyyttä.

Arvelenpa leikkausten tekevän ihmeitä myös jaksamiselleni, maailma on heti toisen silmän korjauksen myötä paljon inspiroivampi ja iloisempi paikka. Olen minäkin ollut varsinainen pöljäke, kun en ole sitkeästi jo aiemmin vaatinut leikkauksiin pääsyä! Olen kuunnellut lääkäreiden, joiden mielestä näin nuorelta ei kannata vielä leikata kaihia, jos ei ole ihan pakko, mielipiteitä ja lykännyt leikkausta, vaikka odotus ja sumun tihentyminen on päivä päivältä sitonut minua tiukemmin kotiin, toimintakyvyttömyyteen ja yhdentekevyyden tunteeseen, vieden minulta samalla rakkaita harrastuksiani ja keinojani jäsentää ja ilmaista itseäni, tuottaen paljon surua ja alakuloa. Nyt, kun olen saamassa kaiken poissaolleen takaisin, vasta tajuan, miten suuri merkitys sillä kaikella on hyvinvointini ja mielialani kannalta. Se, että silmieni mukautumiskyky kärsii leikkausten myötä, on pieni hinta tästä kaikesta.

Ja muistanpa nyt myös, kun näitä näkemisen ja aistimisen asioita mietiskelen, miten tärkeäksi juuri maailmaan ja elämään kaikin aistein ankkuroituminen minulle tuli sairastumiseni myötä; miten tärkeäksi minulle tuli kaiken epävarmuuden keskellä ja maailman uhatessa livetä alta ruokkia aistejani, tulvauttaa ne täyteen erilaisin ärsykkein, todistaakseni itselleni, että olen vielä elossa, koska näen, tunnen, haistan, maistan ja kuulen; ja nyt sitten tajuan, että se, että näön heikentymisen myötä maailma on menettänyt kaikin tavoin aistittavuuttaan, on merkinnyt samalla ehkä myös tämän uuden, minua maailmassa kiinni pitävän, säikeen hapertumista. Kaihi on lohkaissut minulta ison palan tästä sairastumiseni jälkeen itselleni kehittämästäni selviytymiskeinosta. Todellakin, kyse ei ole vain siitä, että se olisi vienyt minulta toimintakykyä ja rakkaita harrastuksia, vaan kyse on myös jostain perustavammanlaatuisesta olemassaolon ja jatkuvuuden kokemuksen haavoittumisesta.

Vau. Olen mykistynyt siitä, miten suuri merkitys kyvyllä nähdä riittävän hyvin voi olla koko havaitsemisen ja ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Siinä on niin monin, kietoutuvin tavoin kyse toiminnallisuudesta, tunteista ja turvallisuudesta. Sokeilla ja pysyvästi heikkonäköisillä muut aistit kuin näkö varmaankin hiljalleen korostuvat ja tämä puutteen kokemus ehkä helpottuu, mutta sellaiselle ihmiselle, joka on tottunut kokemaan ja toimimaan vahvasti näköaistiin nojaten, orpouden ja tyhjyyden tunne näön heikentymisen myötä voi olla suuri.

Tunnen itseni tänään melkoisen onnekkaaksi.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2010

kirkastuvaa!

Tätä fragmenttia kirjoittaa onnellinen ja helpottunut ihminen. Eilinen leikkaus sujui hienosti, ja tänään maailmassani on kaksi kaistaa, joista toisella vallitsee yhä kaurapuuronharmaus, mutta joista toisella kohtaan maailman lähestulkoon sellaisena, vain hieman kapeampana ja häilyvämpänä, kuin minkälaisena sen muistan parin vuoden takaa, ajalta ennen sairastumistani. Kylläpä pelotti ja jännitti nähdä, millaisia pysyviä vaurioita sairauteni on nakertanut tämän sairaan, nyt leikatun silmäni näkökykyyn, mutta saankin yllättyä iloisesti - kaiken tapahtuneen jälkeen olen onnellinen siitä, että vammat ovat näinkin vähäiset ja että tilanne näyttää näin hyvältä!

Leikkausta edeltävänä iltana sekä leikkauspäivän aamuna sairaalassa havaitsin, että nyt taitaa vähän hermostuttaa, sillä toimin tavoilla, joista en oikein osannut tunnistaa itseäni. Illalla löysin itseni kuuntelemasta bossanovatyyppistä musiikkia ja neulomasta pehmosydämiä, en tiedä miksi. En todellakaan ole bossanova- tai pehmosydän-tyyppiä, joten aloin hiukan huolestua itsestäni. Sairaalassa opin sitten vielä uuden puolen itsestäni: kas, olenkin hermostuneena hihittelijä-tyyppiä! Vaaleanpunainen suihkumyssy ja hullun näköiset eripariset pupillit kirvoittivat minussa ja saattajassani sen verran naurua, hulluttelua ja naamanvääntelyä, että anestesialääkärikin kävi menoa käytävällä ihmettelemässä, ja "ei, ei jännitä paljoakaan, hihihihihihi" vastasin leikkauspöydällä lääkärin kysymykseen, mikä ei tainnut mennä salin väelle ihan läpi, sillä kohta huomasin tukevan vöyön ympärilläni ja tunsin suonissani viileän tulvahduksen, jonka jälkeen pää kävi kumman raskaaksi ja olo turraksi...

Kaikki sujui sairaalassa leikkauspäivänä mallikkaasti ja päivästä jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli. Nyt on helppoa palata samaan paikkaan, kun toisen silmän operointi on edessä vajaan kolmen viikon kuluttua. Kiire paistoi toiminnasta läpi eikä esimerkiksi kirurgilla ollut juuri aikaa jutustella potilaan kanssa ennen leikkausta, mutta tästä huolimatta syntyi sellainen tunne, että kaikki tietävät, mitä tekevät ja että asiat ovat hallinnassa ja hoidossa. Olin päivän ensimmäinen leikkauspotilas ja pääsin heti sairaalaan saavuttuani valmisteltavaksi leikkaukseen, mikä tarkoitti käytännössä erilaisten silmätippojen tiputtelua ja esitietojeni tarkistelua. Tämän jälkeen sain siirtyä leikkaussalin ulkopuolelle odottamaan leikkauksen alkua (ja hihittelemään). Sitten saapui kirurgi, joka vilkaisi nopeasti mikroskoopilla silmääni, minkä jälkeen matka vei leikkaussaliin ja pöydälle makaamaan. Siitä alkoi hulabaloo siinä ympärillä, makasin kirkkaiden lamppujen sokaisemana ja tunsin, kuinka kämmenselkään tulee neulaa ja silmiin tippoja sen seitsemää sorttia sekä silmien ympärille kellopeliappelsiini-luomenlevittimet. Sitten sain ympärilleni vyön, suoniini tujauksen rauhoittavaa ja pääni ylle muovisen hupun, jonka alla yritin hengitellä liikkumatta paikallani ja arvuutella, mitä tapahtuu ja joko jotain tapahtuu, sillä puudutustipat hoitivat hommansa enkä tuntenut mitään. Kohta huomasin valojen liikkeistä, että nyt jotain tapahtuu, ja äänimaailma oli sakeana koneiden piippauksia ja sydänääniäni, silloin tällöin joku puristi kättäni, ja operaation edetessä kirurgi rauhallisella äänellä kertoili, mitä tuleman pitää, "älä pelästy, nyt voi tuntua paineen tunnetta", ja pelästyin silti ja vinkaisin kai hieman sittenkin, minkä jälkeen kirurgin ääni minua rauhoitteli, ja sitten mietin, miten silmäni on tyhjä nyt ja minne mykiöni, äidiltä ja isältä saatu, sitten laitetaan, pitäisikö sille järjestää hautajaiset, hei hei mykiö, ja millaistakohan on elämä implantin kanssa, elämä kyborgina... ja ennen kuin huomasinkaan, huppu oli jo otettu yltäni, silmääni peitti muovinen kilpi ja vaapuin anestesialääkärin käsikynkässä kohti lepuutteluhuonetta toipumaan ja hörppimään kahvia ja kasvisleipää. Olihan hieman pöllämystynyt olo! Tunnin istuskelun, ohjeistusten saamisen, silmätippojen tiputtelun ja nopean tarkastuksen jälkeen olin jo valmis kotiin lepäämään ja todistamaan uuden maailmani kirkastumisen ihmettä.

Ja voi sitä ihmettä. Kyllä olen sitä ihmetellyt pitkin eilistä iltaa ja tätä päivää. Kaiken hahmoton kaurapuuronharmaus on väistymässä ja maailma on taas värejä, muotoja ja tunnetta, kauniita asioita ja rakkaiden kasvoja, hyviä asioita odotettavaksi.

Olikin jo ikävä.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

maanantai

On ihmeen levollinen olo. Kahvi maistuu mainiolta neljän päivän tauon jälkeen ja hemmottelen itseäni myös suklaalla, joka sekin on ollut kiellettyjen aineiden listalla viimeiset päivät. Olen heti aamusta herättyäni pesaissut kasvoni, vetänyt hiukseni ponnarille ja kiiruhtanut aurinkolasit päässä räntäsateessa sairaalaan verikokeisiin kahden edellispäivänä vessassa täyttämäni kanisterin kanssa, jotka olen luovuttanut laboratoriohoitajalle tutkittavaksi, ja nyt olen velvollisuuteni hoitanut ja voin asettua odottamaan. Maaliskuun loppuun on odotettava tuloksia, joten vielä odotuksen paine ei tunnu, vaikka tiedän sen nostavan päätään myöhemmin. Nyt yritän keskittyä saavuttamani hataran tasapainon ja harmonian ylläpitämiseen, jotta huominen sujuu hyvin. Huomenna tähän aikaan olen jo kotona uuden silmäni kanssa, jos kaikki menee hyvin (ja miksei menisi). Nyt on vain tiputeltava silmätippoja ja pysyttävä hyvällä mielellä ja etsittävä jostain edestänapitettava pusero, joka sopii päälle, ja kevyet sisäkengät. Sairaana makoilu ja lääkkeet ovat turvottaneet olemustani siinä määrin, että käytettävien vaatteiden varasto on kutistunut minimaaliseksi, enkä ole uusia vaatteita hankkinut, koska en ole pystynyt silmieni häikäisyoireen takia käymään kaupoissa ainakaan puoleen vuoteen, mutta ehkäpä löydän kaapista jotain edestä napitettavaa ylleni, että saavat hoitajat huomenna sitten kiinnitettyä anturit rintaani ja minut koneisiinsa.

Yritän miettiä, mitä muita asioita kannattaisi hoitaa ennen huomista, jonka jälkeen tulevien päivien toimintakykyni on minulle kysymysmerkki, koska en tiedä, millaiseksi näkökykyni väliaikaisesti eriparisten silmien ja sopimattomaksi todennäköisesti käyvien silmälasien kanssa muodostuu. Matkalla sairaalasta kotiin olen käynyt ruokakaupassa hakemassa ruokatarpeita, joilla pärjään viikon. Vielä jos jaksaisi siivota hieman sekä maksaa laskuja ja kirjoittaa muutaman sähköpostin, olisivatkohan asiat sitten siinä? Illalla on otettava rennosti, jotta jaksaa huomisen jännityksen - vielä ei juuri hermostuta, mutta tiedän tilanteen olevan huomenissa toisin. Nyt, kun alan ajatella asiaa, alan jo itse asiassa hermostua... en siis ajattele asiaa enempää, vielä. Laitan Madredeusta, hyvän olon musiikkia soimaan ja ryhdyn puuhailemaan asioita. Sitä ennen ehkä vielä pala pähkinäsuklaata.

perjantai 26. helmikuuta 2010

laitetaanko neidille silmät samaa vai eri paria?

Kofeiininpuute kolkuttelee otsalohkossa ja vaatii kahvia, tai edes teetä. Turhaan kolkuttelee, ei heru ennen maanantaita. Kävisikö mustaherukkamehu, kerkkäjuoma, nokkoshauduke, ibuprofeiini, päiväunet, toiset päiväunet? Ei tunnu käyvän, jyske sen kun jatkuu, vaimenee tosin siedettävämmäksi särkylääkkeen ja unen myötä. Tästä ei voi kuin todeta, että taitaa tulla tämä nautintoaineista paastoaminen tarpeen, kun kroppa asiasta noin kiukustuu, taitaa rimpuilla melkoisessa kofeiinikoukussa. Rimpuilkoot nyt, hyvää tämä vain tekee, auauau. Mistään varsinaisesti itselähtöisestä terveyskuurista tässä ei ole kyse, vaan kolme päivää kestävästä valmistautumisesta sunnuntaiseen päivääni vessakemistinä, jonka tarkoituksena on saada kerättyä niin sanotusti kaikki mehut talteen ja osaltaan selvittää, mitä hormoneilleni tällä erää kuuluu ja missä mättää, kun ruumiini jatkuvasti ylikuumenee eikä jaksa mitään. Otan tämän kaiken ilolla vastaan - helpottavaa, että tutkimukset käynnistyvät lopultakin, toivottavasti jotain nyt myös selviää!

Kahvittomuus tarkoittaa myös sitä, etten tahdo pysyä hereillä, vaan kitarisat haukotuksessa ammollaan laahustan ympäri puolityhjää asuntoa ja kaatuilen tuon tuosta sänkyyn torkuille. Ensimmäiset torkut katkeavat puhelimen ääneen, lääkäri se-ja-se soittaa leikkaavan lääkärin, jolle olen jättänyt soittopyynnön puolitoista viikkoa sitten, puolesta, ja on valmis keskustelemaan kysymyksistä, joita minulla on leikkaukseen liittyen. Olisin halunnut kysellä hoitavalta lääkäriltä hänen kantaansa siihen, voimmeko nyt ihan tosissaan luottaa näköjärjestelmääni niin suuressa määrin, testaamatta ennalta sen toimivuutta, että menemme leikkaamaan silmäni hänen ehdottamallaan tavalla tuosta noin vain eripariksi - vaihtoehto, joka ei toimi lukemani mukaan läheskään kaikilla terveilläkään, saati sitten tällaisella tapauksella, jolla näkö ja aivohermot ovat määrittelemättömällä tavalla vähän vinksallaan - mutta joudun nyt vain spekuloimaan aiheesta puhelimen päässä olevan nuoren lääkärin kanssa. Tämä nuori lääkäri ottaa saman linjan kuin minua kaksi vuotta hoitanut lääkärini sekä kaikki ne ihmiset ja asiantuntijat, joiden ajatuksia olen netistä lukenut - ei hän lähtisi ainakaan testaamatta, kuten minulle on nyt ehdotettu tehtäväksi, silmiä eriparisiksi leikkaamaan, eikä ehkä muutenkaan, eikä ehkä varsinkaan silloin jos näössä on muutenkin ongelmia. Testaaminen kuulemma yhä onnistuisi, jos sitä haluan, mutta sehän merkitsisi taas leikkauksen siirtämistä, mitä en jaksa (ja juuri välttääkseni tämän tilanteen jätin soittopyyntöni lääkärille jo puolitoista viikkoa sitten...). Päätän luottaa intuitiooni, minua pitkään hoitaneen lääkärin intuitioon, tämän nuoren lääkärin näkemykseen sekä aiheesta lukemaani ja valita silmät samaa paria, enpähän sitten kerjää itselleni ylimääräisiä ongelmia elämääni uusien näköhäiriöiden muodossa, kun on näitä ongelmia ja jännitystä elämässä ihan riittämiin entuudestaankin. Olisihan se ollut kutkuttavaa saada jotain "hyötyä" ja "iloakin" tästä sinänsä veemäisestä tilanteesta, jossa olen niinkin tylsän asian kuin lääkkeiden syönnin ja niiden sivuvaikutusten takia, eli päästä eroon silmälaseista, mutta prioriteetit ovat tällä hetkellä kyllä muodostuneet pitkän hämärässä haparoimisen kauden jälkeen sellaisiksi, että mikään ei ole nyt tärkeämpää kuin mahdollisimman toimivan ja kirkkaan näkökyvyn hankkiminen niin, että voin tehdä taas kaikkia minulle tärkeitä ja rakkaita asioita. Nenällä keikkuvat lasit ovat pieni hinta tästä kaikesta ihanasta. Sitä paitsi, lasit voivat olla aika hyvän näköisiä - aion hommata itselleni pirun hyvännäköiset pokat ja nauttia jälleen elämästäni, kunhan pääsen ylös tästä jamasta!

Päätöksenteon jälkeen olo on helpottunut, mutta vähän ärtynyt myös. On helpottavaa lopettaa vatvominen ja päättää, että tämä on nyt hyvä ja näillä mennään, mutta luottavaisuus ja hyvä mieli ei ole se päällimmäinen tunnetila, kun kaiken tämän jälkeen ajattelen ensi viikon leikkausta. Hyvin kaikki varmaan nyt kuitenkin menee, kun valitsin sen yllätyksettömämmän vaihtoehdon, ja leikkaus sinänsähän on ihan rutiinitoimenpide. Saapa tosin nähdä, ehtiikö lääkäri paikalle leikkaamaan vai ohjataanko minut leikkuriin, jossa käteen sujautetaan netistä printattu aanelonen "kaihileikkausohjeet" ja kehotetaan leikkaamaan itse? Ei varmaan mene kauaa, kun tämä on todellisuutta, itsehän tässä joutuu perhana soikoon jo nyt ottamaan vähän kaikesta selvää. Murrrr. Nyt lisää resursseja julkiseen terveydenhuoltoon, eihän tuolla kukaan kohta ehdi enää ajatella yhtään kokonaista ajatusta ja potilaiden kohtalot keikkuvat koko ajan suuremmissa määrin näiden oman aktiivisuuden ja harrastuneisuuden varassa - ei ole helppoa olla potilas, mutta en totisesti kadehti hoitohenkilökunnan asemaakaan.

Mutta nyt lopetan murinan ja marinan tällä erää ja ryhdyn ruokkimaan päätöksenteon jälkeistä orastavaa keveyttä jollakin mukavalla, mitä keksisinkään...

torstai 25. helmikuuta 2010

lohkomisia ja eteenpäin töykkimisiä

Niin moni asia on nyt liikkeessä, että kun niitä kaikkia ajattelen, vatsaani muljaisee ikävästi. Koetan pilkkoa tätä kaikkea mielessäni osiksi ja tarkastella asioita yksi kerrallaan. Huomaan, että olen kehittynyt huimasti tässä lohkomisen taidossa viimeisen vuoden aikana, useimmiten todellakin kykenen toimimaan "hoidetaan nyt tämä asia ja murehditaan näitä muita asioita ylihuomenna" -tyyppisesti, mikä helpottaa elämää kovasti. Ja huomaan myös, että samalla kun väsyn elämässäni olevien liikkuvien osien määrään, olen kuitenkin onnellinen siitä, että jotain nyt lopultakin tapahtuu - mikä tahansa on parempaa kuin sellainen lamaannuttava, masentava odotus, joka on ei-minkään odotusta. Paljoudesta aiheutuva ahdistus hakkaa ei-mitään-havainnoista kumpuavan masentuneen olotilan kuusnolla, ahdistuksessa on muutoksen ja toivon elementti mukana.

Edellisenä päivänä ladon tavaroita banaanilaatikkoihin ja mietin mennyttä ja tulevaa. Tämä on ehkä viimeinen talvi tässä kaupungissa, tässä asunnossa ainakin, pian on lähdettävä, jonnekin. Ja mitä kaikkea se voisikaan merkitä, hyvää ja vähemmän hyvää - en jaksa nyt edes ajatella, tavaroiden latominen kuluttaa kaikki vähät energiani. Tänään potkaisen loput tyhjät laatikot pöydän alle piiloon ja yritän unohtaa koko asian, vielä olen täällä ja nyt on keskityttävä toisiin asioihin, hankalilta tuntuviin, joista yritän jaksaa kääntää päällimmäiseksi sen parhaimman puolen - niinpä mietin kevättä ja sinivuokkoja, jokohan minusta olisi sinivuokkoaikaan metsäkävelyille kameran kanssa? Viime vuonna noihin aikoihin silmäni olivat jo hennon kaihin sumentamat ja juuri sinivuokoista otin viimeiset kuvani ennen kuin jouduin luopumaan rakkaasta harrastuksestani.

Mietin sinivuokkoja ja metsäretkiä ja jaksan taas sukeltaa potilaan todellisuuteen: refraktio-vaihtoehtojen miettimiseen, lääkäreiltä unohtuneiden soittopyyntöjen jäljittämiseen ja uusimiseen, ristiriitaisten ohjeiden välillä tasapainoiluun (sillä, yllätys yllätys, näköhäiriöisen potilaan kaihileikkauskaan ei ole ihan yksinkertaisin asia, ja eri lääkärit ovat asioista eri mieltä, ja tiedäpä taas, ketä uskoa ja kenen esittämä vaihtoehto tulee silmissäni toimimaan ja kenen ei), silmätippojen apteekista hakemiseen ja sen sellaiseen. Onneksi on ne sinivuokot. Ja hiirenkorvat, ja pääskyset - voi, näkisinkö tänä keväänä taas pääskyset! No jos saan pääskysetkin nähdä, niin ehkä jaksan tahkota nämä asiat läpi loppuun ja vaatia lääkäreiltä kunnon perusteluja kannoilleen ja tehdä sitten perustellun ratkaisun sen suhteen, minkälaisin silmin tahdon pääskysten lentoa katsella.

maanantai 22. helmikuuta 2010

irtiottoja, sort of

Tämä saattaa kuulostaa aika hullulta, mutta totta se on: vatsatautikin voi tuntua, jos ei nyt ihan lomalta, niin ainakin toimivalta irtiotolta arjesta, kunhan se yllättää oikeassa ajassa ja paikassa. Mikä arkisen olemisen kysymyksistä ja epävarmuuksista tyhjentävä yksinkertaisuus, mitä lepoa hermoille! Kaiken muun epävarmuuden keskellä saareke, jolla ei ole mitään epäselvää - olemme vain minä, ämpäri ja ruumista kouristava pahoinvointi, jonka kanssa kommunikoimiseen on keskitettävä kaikki voimansa, välillä laoten tärisemään kuumehorkassa peittoihin, jotka eivät yllä olevasta untuvatakista huolimattakaan lämmitä, seuraavaa pahan olon aaltoa odottaessa ja voimansa ja ajatuksensa siihen keskittäessä. Ja sitten lopulta, vatsan kumistessa onttoutta ja kuumeen kivuttua ääripisteeseensä, jossa ruumiin tärinä lakkaa ja ruumis vajuu helpottavaan turtuuteen - uuvuttava, tyhjentävä väsynyt rauha, johon ei mahdu eikä kaipaa mitään muuta. Ei ajatuksia, ei kysymyksiä, ei epävarmuuksia, mennyttä tai tulevaa - vain tämä hetki, keskittyminen paikallaan pysymiseen ja olemiseen, jottei paha olo provosoidu uudelleen, ja siinä kaikki.

Ja mitä ihmettä: kun kuume lopulta hiipuu alas 39 asteesta, se koukkaa lukemiin, joita en ole mittarissa nähnyt yli kahteen vuoteen: 36.5, ja kuumeinen uupumus ja muljonta on poissa! Mitä ihmettä, parannuskeino mysteeritautini kuumeiluun on löytynyt: vatsatauti! Ruumiiltani tuntuvat menneen pasmat nyt ihan sekaisin. Ei se minua kyllä haittaa, lisää tätä ihanaa viileyttä ja sen mukanaan tuomaa virkeyttä, kyllä kiitos! Tuntuu kuin palaisin hetkeksi takaisin omaan ruumiiseeni ja minääni. Olo on energinen kuin... lomalta palatessa? Aah. Sitä kyllä mietin, mikä ruumiini on niin ihanasti nyt sekoittanut; onko kyse puhtaasti sisäisen termostaatin fysiologiasta vai onko mielen levolla tässä oma osansa? Olisikohan tästä jotain opittavaa? Olisikohan aika etsiä taas tapoja rentoutua, muitakin kuin vatsataudissa oksentaminen?

Vaan kuten aina, lopulta saapuu maanantai, arki, arjen kysymykset ja... kuumeilu. Hitaasti, mutta varmasti elohopea kipuaa ylöspäin ja peilistä katsovat punakat, uupuneet kasvot.
Ei taas tätä, en ala, en suostu!

Kaivan kaapista piikkimaton ja meditaatiokirjan. Olisikohan niistä nyt ankkuriksi ja rauhoittumisen saarekkeeksi, jolla ruumiskin saisi tarvitsemiaan hengähdystaukoja?

perjantai 19. helmikuuta 2010

vieraus

Huomaan, että tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloitin matkan, josta tämä blogi kertoo. Kävellessäni tuolloin kaksi vuotta sitten sairaalasta kotiin otin alla olevan valokuvan. Maailma oli outo, etäinen ja surullisen kaunis, ja minusta oli tullut jotenkin vieras sille.


Tunnen itseni edelleen usein muukalaiseksi maailmassani, elämässäni, omassa ruumiissani. Kaksi vuotta on pitkä aika. Olisin jo valmis palaamaan kotiin.

tiistai 9. helmikuuta 2010

usvaa, mummoja, luottavaisuutta, kysymyksiä ja seinä joka vastaa

Tasan kolme viikkoa ja tulen saamaan näkyvän maailmani takaisin, silmä kerrallaan. Siitä on melko tarkalleen vuosi, kun aloin ihmetellä kroonisesti likaisia silmälasin linssejäni, tajutakseni sitten, että maailman harmaus ja suttuisuus taitaa sittenkin olla peräisin jostain syvemmältä silmieni sisältä. Sen jälkeen maailmani on kortisonipilleri pilleriltä kääriytynyt yhä tiukempaan usvaan. Samalla toisen silmäni näkökykyä rasittava sairaus, jolla ei ole nimeä, on elänyt omaa elämäänsä jossain siellä usvan keskellä enkä oikein kykene hahmottamaan, mitä sille kuuluu. Selkeärajainen, kirkas maailma, jossa valo on ystäväni, tuntuu kaukaiselta muistolta vain. Vieläköhän minulla on johonkin tuollaiseen maailmaan pääsy, tiedän että sairautta edeltävä maailma ei palaa, mutta jos edes saisin toisen silmäni ennallaan takaisin, mietin ja odotan varovaisen innostuksen ja pelon sekaisin tuntein leikkauksia. Entä, jos en tuohon maailmaan koskaan enää pääsekään - jaksaisinko ottaa sellaisen tiedon vastaan? En uskalla suunnitella mitään, jotten pettyisi liikaa, jos... Kyllä minä selviän sitten siitäkin, jotenkin, ajan kanssa. Ja jos kaikki sujuukin - voi sitä onnea. Nyt on taas jaksettava vain odottaa. Ja sehän minulta käy, alan olla odottamisen ammattilainen.

Eilisaamun sairaalakäynti, jolla suunnitellaan leikkauksia, sujuu ja etenee joutuisasti ja hyvässä hengessä. Eteisaulassa on vastassa pikkuruinen ystävällinen vastaanottoihminen, jonka rooli sairaalakuviossa jää minulle hiukan avoimeksi, oletan ettei häntä ainakaan vahtimestariksi ole palkattu, ja joka tiedustelee minulta, olenkohan tullut oikeaan paikkaan, tämä kun on kirurginen puoli silmäpolista. On helppoa havaita kysymyksen takana oleva syy: en taida olla se tavanomaisin potilas täällä. Täällä tunnen itseni nuoreksi, suureksi ja vahvaksi - "olettepas te pitkä", hoitaja ihmettelee ruuvatessaan tutkimuslaitteita minun huimalle keskivertomittaiselle varrelleni sopiviksi jonkun pienen pienen mummelin jäljiltä, ja pääsen opetusmateriaaliksi, kun hoitaja perehdyttää toista hoitajaa hommiin, sillä "kyllähän nuoret ihmiset jaksaa istua". Juu kyllähän minä, antaa mennä vaan, sanon ja pinnistelen lihakset täristen paikallani. Esitutkimuksen jälkeen pääsen katsomaan videota, jossa kerrotaan leikkauksesta. "Kaihi on normaaliin ikääntymiseen liittyvä ilmiö", ääni videolla kertoo ja mummoa talutetaan kuvassa leikkaukseen. Käytävällä lääkäriin pääsyä odotellessani turisen erään sedän kanssa, jolla on diabeteksen seurauksena kehittynyt kaihi ja naureskelemme kommelluksille, joita sumussa taivaltaessa on sattunut. Setä on pessimistinen leikkauksesta saadun hyödyn suhteen ja koetan valaa uskoa, että kyllä kaikki kuulkaa varmasti hienosti menee. Mitä, minä, näin reipas? Ja katso, tuo käytävällä mukaan tarttunut reippaus seuraa minua myös lääkärin vastaanotolle, missä löydän itseni vastailemasta selkeästi lääkärin kysymyksiin ja kyselemästä ties mitä asioita ja olemasta kovin koherentti enkä voi kuin ihmetellä, että kuka tuo ihminen on, joka tuossa tuolissa istuu ja näyttää muttei kuulosta minulta, ja mihin jäi se lamaantunut ja sureksiva tyyppi, joksi olen tullut? Olen tavannut tämän omituisen reippaan ihmisen aiemminkin erinäisten lääkärien vastaanotoilla ja apteekissa ja milloin missäkin, missä joutuu tekemisiin ei-niin-mukavien asioiden kanssa, ja nyt, hän on täällä tänäänkin. Pelokas minäni tapaa heijastumansa, neiti ylikompensaation, joka suojelee minua joutumasta pelottavien tilanteiden vietäväksi ja joka ehkä haluaa myös säästää muita ihmisiä "turhilta" murheilta, "joo ei tässä mitään, kaikki on ihan hyvin". Ei ihme, ettei minun sairauteni ja väsymykseni ja huonovointisuuteni ole kaikille uskottavaa, sillä eihän minulla mikään ole, vai mitä, neiti ylikompensaatio? Lääkäri - toinen kuin hän, jonka luulin minut tutkivan - tutkii rauhallisin ottein silmäni ja näköni ja vastailee kysymyksiini, mutta havaitsen pienen epävarmuuden läikähdyksen hänessä, kun ryhdyn puhumaan sairaudestani ja kyselemään sen mahdollisesti mukanaan tuomista ongelmista suhteessa leikkaukseen. Lääkäri haluaa kutsua vielä ylilääkärin paikalle neuvonpitoon, mikä on minustakin hyvä ajatus. Kohta paikalle porhaltaa mies vihreässä pyjamassaan, leikkauskiireissään ilmeisesti. Hänen silmässään välähtää kiinnostus mainitessani mahdollisen diagnoosini, tiedän hänen perehtyneen jonkin verran aiheeseen, ja hän ryhtyy asiantuntevasti kyselemään minulta asioita ja kertomaan näkemyksiään siitä, miten nyt olisi parasta toimia. Voi onnea. Ihan mahtava tunne, kun hoitava ihminen tietää, mistä puhun, eikä kavahda minua, vaan osaa suhtautua sairauteeni ja kysyä oikeita kysymyksiä. Olo on heti paljon turvallisempi. Vielä kun vihreä mies lupautuu leikkaamaan minut, huoahdan helpotuksesta - olen hyvissä käsissä.

Lääkärin vastaanoton jälkeen hoitaja käy vielä kanssani läpi leikkaukseen liittyviä asioita. Hän kyselee samalla sairaudestani ja sen tutkimuksista ja hoidoista. Kuulen itseni kertovan, ettei sitä tutkita nyt missään, mutta hoidetaan siellä ja siellä. Ja tottahan se on. Minulla ei ole diagnoosia, mutta minua ei varsinaisesti tutkita missään. Mielenkiintoinen ja pelottava ajatus tämä. Vaikuttaa siltä, että kaikki, mitä julkisen terveydenhuollon puitteissa halutaan ja voidaan tutkia, on nyt tutkittu, ja nyt syön vain lääkkeitä ja odotan, mitä tapahtuu. Diagnoosia ei ole saatu varmistettua, ja tämä tulee ehkä olemaan tilanne ainakin siihen saakka, kunnes saan lisää oireita, jotka voin osoittaa ja joihin lääketiede osaa tarttua. Diagnoosin saaminen edellyttää siis sairauteni leviämistä ja pahenemista. Enhän minä kai kuitenkaan voi toivoa sairauden leviämistä vain siksi, että saisin diagnoosin? Mutta voinko elää ilman diagnoosiakaan kovin pitkään, entäs jos nyt hoidetaankin väärää sairautta? Melkoisen hankalaa.

Kävelen sairaalasta tutkimusten jälkeen kotiin, hyvästeltyäni ensin vastaanottoaulan hämmentävän ystävällisen taskukokoisen rouvan, joka tulee kyselemään lääkärireissun kuulumiset ja toivottaa tervetulleeksi takaisin myöhemmin. Luulen jo hyytyväni kotimatkalle, mutta jaksan kuin jaksankin raahustaa perille. Hoidan pari sähköpostia, minkä jälkeen kaadun sänkyyn, menetän tajuntani ja herään vasta kun jo hämärtää. Ilta menee jotenkin sumussa enkä jaksa ryhtyä mihinkään, olemisessa ja ajatussekamelskan kanssa tasapainoilemisessa on riittävästi kaikkea.

Tänä aamuna eteisen matolla on sitten lopultakin se hartaasti odottamani kirje sairaalasta. Lähes kahden kuukauden mittainen seinälle huutelu ja seinään pään hakkaaminen tuottaa tulosta - herra ylilääkäri muistaa minua listalla laboratoriokokeita, joita hän suosittelee otettavaksi oireideni syiden selvittämiseksi. N. vs. seinä 1-0 - pääsen sittenkin lisätutkimuksiin.

perjantai 5. helmikuuta 2010

heleppoo

Olihan olo taas eilen. En jaksanut edes vinkua asiaa täällä, mittari näytti heti ylös noustessa ne tavanomaiset 37.5 ja maailmani velloi. Tänään on vähän parempi päivä fyysisesti, ja sehän tarkoittaa sitä, että kaiken maailman ajatuksille jäisi enemmän tilaa ja energiaa myllätä, jos antaisin niille mahdollisuuden esittäytyä. Vaan enpä anna! Tänään nimittäin kaikki tulee olemaan selkeää ja yksinkertaista, kun valmistaudun ensi viikon lääkärissäkäyntiin, jolla minusta tulee Potilas, Jolla On Diagnoosi. Vau. Lähtökohdat ja asetelmat suhteessa moniin lääkärireissuihini ovat aika erilaiset. Voin mennä vastaanotolle levollisin mielin, sillä nyt minulla on mitattavissa ja todennettavissa oleva ongelma, johon lääketieteellä on välineitä tarttua ja jonka olemassaoloa kukaan ei kyseenalaista. Lisäksi ongelmaan on olemassa vakiintuneita, luotettavia hoitoja. Aika mukavaa mennä lääkäriin, kun ei tarvitsekaan joutua vähän niinkuin syytetyn penkillä todistelemaan oireitaan, ja mukavaa on sekin, kun ei tarvitse arvuutella, tiesikö lääkäri asiasta paljoakaan, kun ei oireideni merkitystäkään tuntunut hahmottavan, ja voiko hänen ohjeistuksiinsa luottaa. Myös lääkärireissuun valmistautuminen on ihanan yksinkertaista, sinne vaan googleen diagnoosini ja lukemaan tästä rajatusta aiheesta - ei tarvitse plärätä läpi kaikkea mahdollista tietoa kaikista mahdollisista diagnooseista, jotka voisivat näillä oireilla tulla kyseeseen.

Kyllä on heleppoo.

Sinänsä kyllä hiukan ottaa päähän tämä tilanne. Kuinkas hauskaa se on, että toisen silmän näkykyvyn palauttamiseen tähtäävien hoitojen seurauksena näkö lähteekin, ja vielä molemmista silmistä? Eikä uuden ongelman aiheuttaneesta hoidosta edes ilmeisesti ollut sanottavaa hyötyä alkuperäisen ongelman korjaamisen suhteen, mikäli magneettikuvia on uskominen (oireita lääkitys jossain määrin helpotti). Hmph. Onneksi tämä uusi ongelma pitäisi olla korjattavissa ihan yksinkertaisella leikkauksella, vaikkakin silmien mukautumiskyky siinä kärsii ja saan kuulemma viiskymppisen silmät. Vaan onpahan sitten tämäkin leikkaus hoidettu pois alta, vaikkakin nelisenkymmentä vuotta aiemmin kuin arvelin sen olevan ajankohtainen; meikämummo se vaan painelee kirkkain silmin bingoon ja ompeluseuraan, kun muut ikätoverit kökkivät kaihileikkausjonossa, lälläslää!

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

liikkuvia osia ja villatakkiankkuroitumisia

Saan eilen uutisia. Entisen maailmani aikaan ne olisivat olleet iloisia uutisia, mutta nykyisen elämäni epävarmuus on kiepauttanut asiat nurin ja nyt kuulemani asiat lähinnä aiheuttavat ahdistusta. Tunnen painuvani kokoon uutisten alla, haluaisin sulkea puhelimen ja paeta peiton alle itkemään, mutta ääni puhelimessa on selvästi innostunut kertomastaan asiasta ja pakottaa minutkin sinnittelemään siinä ja tavoittamaan ryhtiäni ja muodostamaan suullani ynähdyksiä kommentteina kerrottuun. Tulee paha mieli siitä, ettei osaa osallistua toisen iloon ja löytää asiasta myös omaa iloaan, joka siinä joskus oli.

Uutinen merkitsee lisää liikkuvia osia elämääni. Muutos ahdistaa, koska kiinnekohdat ovat jo valmiiksi harvassa nyt. En jaksaisi enää yhtään lisää epävarmuustekijöitä tai odotuksia tai toiminnallisuuden vaateita elämässäni, mutta niitä tulen saamaan. Haluaisin keskittyä nyt vain paranemiseen ja hoitoasioiden järjestämiseen ja järjissäni pysymiseen, siinä on ihan riittävästi nyt tekemistä, en järjestellä tämän lisäksi muitakin palikoita elämässäni. Toisin käy, koko paletti on mietittävä pian uusiksi.

En jaksa miettiä tätä kaikkea, en jaksa, vaan sen sijaan mietin villatakin hihaan tarvittavien silmukoiden määrää, se on paljon yksinkertaisempaa, aloittaisko 57 silmukalla vai tuleeko liian leveä? Vatsassa muljoo, poskia kuumottaa ja unohdan koko päivänä laittaa mitään ruokaa, niin pihalla olen kaikesta. Takaraivossa painaa, että pitäisi valmistautua ensi viikon lääkärireissuun lukemalla siihen liittyvistä asioista netistä, jotta osaa kysyä oikeita kysymyksiä, mutta olen liian väsynyt ja sekaisin moiseen ryhtyäkseni, ehtii kai sitä myöhemminkin. Lisäksi mieltä jäytää niin kasvavalla tahdilla keskeneräinen läheteasia, että katson parhaaksi tehdä asialle jotain ennen kuin pääni poksahtaa ja otan taas puhelun polille, jonka asiaa pitäisi hoitaa. Hoitaja puhelimen toisessa päässä tietää heti, mistä puhun, hänellä on paperini siinä lähellä valmiina, sillä olen kysellyt asiasta jo edellisellä viikolla, jolloin kukaan ei tiennyt siitä taaskaan mitään, ja aikonut kysyä asiaa uudelleen tällä viikolla. Jotenkin nolottaa soittaa taas ja kysellä samaa asiaa, potkia aikuisia ihmisiä työssään, mutta helvetti, mitä muuta voin, jos asiat eivät tapahdu muuten? Hei, nyt se taas soittaa - olen varma, että minulla on joku lempinimi henkilökunnan keskuudessa. Hankala potilas, aina jotain vaatimassa. Hoitaja kertoo, että konsultaatiopyyntöni, jonka lääkäri C lähetti pari viikkoa sitten ylilääkäri B:lle sen jälkeen, kun pyysin lääkäri C:tä sellaisen tekemään sen jälkeen, kun ylilääkäri B oli laittanut lähetteen, jonka lääkäri A hänelle minusta laittoi joulukuun puolessa välissä, suuressa viisaudessaan terveyskeskukseen, mistä se palautettiin takaisin lääkäreille A, B ja C, joiden pöydille se jäi makaamaan moneksi viikoksi ennen kuin selvittelin asiaa ylilääkärin polilta ennen kuin osasin pyytää lääkäriltä C tätä konsultaatiota, on nyt lopultakin ylilääkäri B:n toimesta käsitelty ja siitä on tulossa minullekin tieto postitse joskus lähipäivinä, toivottavasti, koska konekirjoittajalla on töidensä kanssa täysi kaaos. Jaahas, kiitosta sitten vaan. Phuuh. Puolitoista kuukautta meni tämän asian hoitamiseen. Miten tämä voi olla näin hankalaa? Suuria odotuksia kirjeen sisällön suhteen minulla ei tältä pohjalta ole, mutta katsotaan nyt ja kiskotaan niitä herneitä nenään sitten ajallaan. Huomaan, etten enää jaksa oikein välittää, se on vähän pelottavaa. Olenko luovuttamassa, antamassa periksi, makaan tässä, tulkoon mitä tulee? En kai sentään?

Hetkeksi mieleen palaa se iloni ja optimismini, joka lennätti minua läpi joulukuun jalat ilmassa ja pää pilvissä, ja mietin, mitä tapahtui, miksi kaikki muuttui taas niin synkäksi ja vaikeaksi ja upottavaksi. Asioista, joiden kuvittelin järjestyvän, on kaikista taisteltava, kaikki energia kuluu taisteluun ja pahan mielen kanssa painimiseen, ja mieleen yrittää nousta ajatus mitä väliä, mitä väliä sillä vaikka näköni saataisiin suurelta osin palautettua, jos en jaksa kuitenkaan tehdä mitään, jos ketään ei kiinnosta tehdä mitään selvittääkseen, mistä tämä uupumus, huonovointisuus ja kuumeilu johtuu?

Villatakista sentään näyttää tulevan hyvä.

lauantai 30. tammikuuta 2010

varovaista pulppuilua

Tavailen Kelalta saapunutta kirjettä enkä ole uskoa lukemaani: kuntoutustukeni maksamista jatketaan. Ei vaatimuksia lisäselvityksistä tai viimeisimpien sairaskertomusotteiden lähettimisestä, ei mitään, asia kunnossa. Eikö tästä tarvitsekaan tapella? Vau! Olen ollut niin tottunut viime aikoina vääntämään peistä lähestulkoon joka asiasta sairastamisrintamalla, että uutinen vetää hiljaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä tämä minulle sopii, ihan mainiosti, kiitosta vaan!

Aah. Niin ihanaa, kun jokin asia sujuu. Niin helpottavaa kokea edes silloin tällöin tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi.

Olossakin tapahtuu parin päivän ajan yllättävää kohentumista, jonka todennan kuumemittarin avulla: kyllä, lukemat vetäytyvät hetkeksi jopa hitusen alle 37 asteen, mitä on tietääkseni tapahtunut viimeksi joskus loppukesästä. Olo on heti pirteämpi, unentarve vähäisempää, vatsaa muljova olo väistyy ja jaksan touhuta ihan eri tavoin kuin yleensä. Ehdin jo iloita siitä, että josko tämä nyt tästä, mutta tänä iltana suunta näyttää olevan taas kohti tavanomaista, elohopea hivuttautuu hitaasti mutta varmasti ylöspäin, mistä olon vellonta todistaa. Yritän olla kuitenkin iloinen näistä paremmista päivistä, jotka sain. Maanantaina otan jälleen puhelun polille ja vaadin selitystä sille, miten jatkotutkimuksiin pääsystä päättäminen voi kestää kuusi viikkoa ja joko kohta tutkittaisiin vai pitääkö ryhtyä hutkimaan.

Parempi olo tekee ihmeitä mielellekin. Harmaasta massasta pyrkii esiin ajatuksia ja assosiaatioita, tuosta noin vain, pakottomasti. Niinhän se on, kuten eräs ihana nettiystäväni minulle kerran vaikeana hetkenäni olemiseni jäsentymättömyyttä tuskaillessani kirjoittaa, että ajatukset ja sanat ovat kuten eläimet ovat, niitä ei voi hoputtaa vaan ne tulevat, kun olet tyyni ja rauhallinen ja ruokit niitä tunteillasi. Kun ruumiini rauhoittuu, mielenikin tyyntyy ja sitä kautta vapautuu havaisemaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Haluaisin kirjoittaa, kokeilenkin tapailla sanoja, mutta asiat, joita mietin, ovat suuria, hataria ja haarautuvia enkä saa niihin oikein otetta. Ei se minua haittaa, olen kiitollinen tästäkin, jätän ajatukset elämään omaa elämäänsä ja ruokkimaan toisiaan, kunnes ovat valmiita tulemaan ulos ja ottamaan muodon. Kompostoitumista ja maaperän möyhimistä ajatuksille kasvaa ja kehittyä, sanoisi mainio Natalie Goldberg.

Ja sitten tulee vielä ihana, lämminhenkinen viesti vanhalta ystävältä. Tulee hyvä mieli.

Juuri nyt asiat ovat oikeastaan aika hyvin.