maaliskuu

Päivämäärän 12.3. näkeminen kalenterissa tulvauttaa mieleeni kaikissa yksityiskohdissaan sen erään aamupäivän tasan kaksi vuotta sitten. On totta, että stressaavaan tilanteeseen ja shokkitilaan joutuessaan ihminen valpastuu, valmiina toimimaan ja pakenemaan, tarkkailemaan itseään ja ympäristöään hämmentävällä tarkkuudella, ja että nämä tilanteet jäävät vuosienkin päästä jälkeen mieleen elävinä ja voimakkaina muistikuvina. Muistan yhä tarkasti sen, miltä sairaalan käytävä näyttää, valkoiset seinät ja vihreät ovet, ja tunnen sen pelon, joka pakkautuu vatsassani yhä tiukemmin jokaisen ylimääräisen odotetun minuutin myötä, ja sitten, minun nimeni valkotakkisen suussa ja astuminen huoneeseen, jossa en ole ennen käynyt, ja se arvioiva, myötätuntoinen katse ja ne varovasti suusta pudotetut sanat, pieni kasvain, jaahas, pärjäätkö, ja sitten minä siinä siirtymässä takaisin vihreiden ovien reunustamaan valkoiseen käytävään ja lysähtämässä alas tuolille, se sanoi että se on kai kasvain, raskasta hengitystä, ja kohta taas tuo sama valkotakkinen kutsumassa minua, kävelemme käytävän läpi hissiin, hississä jähmettynyt hiljaisuus ja katseita, jotka peilaavat minulle itsestäni kuvaa, josta näen olevani peloissani ja hämmentynt, vaikka olenkin päällisin puolin tyyni, voitte istua tässä aulassa, lääkäri kutsuu sitten nimeltä, jaaha, kiitos, ja seison siinä ja ihmettelen, miksi valkotakkinen siinä vielä viipyy, kunnes näkökenttäni pimeältä reunalta lopulta hahmotan hänen tarjoavan minulle kättään, hei hei, enkä minä halua istua sinne tv:n hälinään, vaan valitsen kovan puisen tuolin käytävältä, ja se käytävä, ne seinät, ne ovat niin karut ja kolkot ja kuluneet ja minua pelottaa, ja kohta siro nainen käytävällä sinivalkoisessa neuleessa, ei valkoista takkia, minun nimeni huulillaan, pyytää astumaan huoneeseensa ja kysyy, mitä minulle on kerrottu, no kasvainta lupailtiin, totean reippaana, ja mietin, voiko olla niinkään, kun ei tuo nainen tunnu olevan asiasta moksiskaan, kyselee vain mahdollisista maitokahviläiskistä ihollani ja muusta kummallisesta, ja minulla on ylläni mustavalkoinen kirpputorilta ostamani vanhantyylinen paitapusero, josta pidän paljon, sekä jalassani farkut, ja istun siinä tuolissa, jossa en sen jälkeen istu enää koskaan, koska potilaat istuvat oikeasti siinä toisessa tuolissa, mutta sitä en tiedä vielä silloin, ja tuo nainen katselee tietokoneensa monitorista hassuja kuvia, jotka ovat kuvia minun aivoistani, ja pudottelee suustaan outoja sanoja ja jotain, jonka arvelen olevan varovaisen lupauksen kaltaisen, että ei ehkä sittenkään kasvain, enkä minä tiedä mitä ajatella, nousen vain tyynesti ja kiitän ja tarjoan käteni hyvästelyyn ja palaan takaisin käytävään, kolkon valkoiseen, jonka päässä on lasiovi, jonka läpi kajastaa valo, maaliskuun aurinko, jonka viiltävään valoon astun ja jonka häikäisemänä kuljen läpi lopun päivän miettien, onko tämä viimeinen maaliskuuni.

Ja kuinka palaan sinne samaan valkoiseen käytävään, niille samoille puisille tuoleille istumaan ja sen saman arkiasuisen naisen vastaanotolle, vielä niin monia kertoja, ja muistan, että tämä on se karu ja kolkko ja kylmä käytävä, ja hämmästyn, sillä ei se olekaan enää karu ja kolkko ja kylmä käytävä, vaikka ei täällä ole remontoitu, vai onko, ei, mutta jokin on toisin, olen nyt turvassa, minusta pidetään huoli, siitäkin huolimatta, että pääni yllä huojuu raskas päätösten ja epävarmuuksien ja vastuiden giljotiini, kerrasta toiseen, vuodesta toiseen, tämä ei ole enää niin paha paikka, ei silloinkaan, kun lähes tarkkaan vuotta tuota maaliskuista päivää myöhemmin istun sillä käytävällä taas ja voin huonosti, huonommin kuin aikoihin, yhtä huonosti kuin ensi kertaa tullessani, ja mietin, että oliko se alakerran lääkäri sittenkin oikeassa.

Ja nyt, on jälleen maaliskuu, ja ulkona paistaa aurinko, enkä minä katsele sitä tuon käytävän ovi-ikkunan läpi, vaan rauhassa oman kotini ikkunasta, miettien, miten hyvin kaikki nyt lopultakin loppujen lopuksi on, niin paljon paremmin jo, ja tuntien onnea ja kiitollisuutta niin paljosta. Ja mietin, että kun maaliskuu ensi kerran koittaa, olen jo jossain toisaalla, kaukana, kenties sivakoimassa jollain aukealla pellolla maaliskuun auringon valmistamalla hankikannolla, enkä edes muista näitä päiviä, tai ehkä muistan, ehkä tämä kaikki palaa ohikiitävänä muistikuvana, varovaisen viiltävänä, suloisenkipeänä, saaden minut muistamaan, miten hyvin kaikki oikeastaan on.