pienin pistoin eteenpäin

Parin viikon takainen kuumeinen vatsatauti sai jotain aikaan ruumiini lämmönsäätelyn suhteen, tai sitten kyse on jostain muusta samaan ajankohtaan sattuneesta muutoksesta, mutta joka tapauksessa huomaan nyt ilokseni olevani yleisesti ottaen viileämpi ja energisempi kuin aiemmin eikä vatsassa muljo siihen ikävään tapaan kuin yleensä. En ole tällä viikolla ollut pakotettu nukkumaan ihan joka päivä edes pitkiä päiväunia, mikä on melkoinen muutos suhteessa tavanomaiseen tilanteeseen. Huomaan pintaan pyrkivän varovaisia toiveikkaita ajatuksia, voisikohan tässä nyt olla kyse siitä, että... mutta en uskalla antaa niille vielä, näin lyhyen paremman jakson jälkeen, liiaksi tilaa, vaan tyydyn toteamaan ne ja jättämään ne elämään hiljaista elämäänsä jonnekin taustalle. Aika näyttää.

Nautin paremmasta kaudesta kuten tässä tilanteessa osaan ja kykenen: puikoille pääsee uusia neuletöitä, ja löydän jostain lopultakin voimaa kaivaa esiin sen nurkkaan häpeämään heitetyn sinisen villatakin reunoistaan retuutuksessa jo venyneet kappaleet ja koettaa työn kokoon saumoistaan kursimista vielä kerran, uusilla ompeluohjeilla, jotka sattumalta löysin eräästä kirjastosta lainaamastani kirjasta haeskellessani siitä ideoita erästä toista työtä varten. Kun käsissäni sitten kaiken aiemman itkun ja hammasten kiristyksen jälkeen lopultakin alkaa muodostua sinistä saumaa, joka ei häpeä itseään, koen suurta levollisuutta, rauhaa ja tyytyväisyyttä - no helevetti sentään, kaikki järjestyy, jopa tällainen mahdoton tehtävä kuin villatakin saumojen ompeleminen, kunhan jaksaa vain kerta toisensa jälkeen vääntää ja kääntää, rakentaa ja purkaa ja taas rakentaa, sinnikkäästi, välillä leväten ja keräten voimia, niin kauan kuin on tarpeen. Kun huomaan oppineeni oikean tekniikan ja työtavan ja tiedän saavani saatettua työn loppuun, vaikka kuinkakin hitaasti, alan nauttia pistojen pistelemisestä ja pikkutarkasta, hitaasta nyhräämisestä jollain sellaisella tavalla, jonka en tiennyt olevan itselleni mahdollinen, sillä olen aina inhonnut ompelemista (pikkutarkka nipertäminen ei ole ehkä niinkään vierasta, mutta tuo piirre on toteutunut yleensä abstraktimpien asioiden kuin käsityöt parissa). On tyydyttävää ja kutkuttavaa kokea iloa ja onnistumista asiassa, joka on aiemmin tuntunut hankalalta ja vastenmieliseltä, ja on jännittävää löytää itsestään uusia piirteitä ja ulottuvuuksia. Otan tämän episodin myös kärsivällisyysharjoituksena, tässä jos missä edetään pienin pistoin, pienin askelin ja varovaisesti, mutta tästä huolimatta, saumaa syntyy ja matka etenee.

Kaikki järjestyy, kunhan vain jaksan yrittää, unohtamatta armeliaisuutta itseäni kohtaan.

Huomaan myös kurottelevani varovaisesti kohti tulevaa aikaa, aikaa jälkeen kaurapuuronharmauden väistymisen: tilaan kokeeksi kuukaudeksi sanomalehden sekä laitan tilaukseen erään kirjan, jonka hankkimista olen miettinyt. Rakennan olemiselleni horisonttia, joka ulottuu kesän kynnykselle saakka, ja kokeilen varovasti mielessäni, miltä tuntuisi olla taas joku, joka joskus olin, lukeva, innostuvainen, utelias ja ympäröivästä maailmasta kiinnostunut olento. Ajatus kutkuttelee mukavasti mieltä ja vatsanpohjaa. Kyllä minä vielä tästä. En tiedä vielä, mitä, mutta jotain kuitenkin.

Aurinko paistelee tänään ulkona komeasti ja kuulen kerrottavan, että ilmassa tuoksuu jo kevät. Harmittelen hieman, että en koe kykeneväni ulos nyt, kun muuten jaksaisin - liukkaille lähteminen silmäpuolena, vailla sopivia laseja sekä hiukset leikkauksen vuoksi edelleen pesemättöminä ei houkuta, vaan valitsen sisäilmaelämän. Hyvä näinkin. Ehdin kyllä vielä monet kerrat ulos aurinkoa ihmettelemään ja kevättä haistelemaan. Ihan pian.