luopumisia ja otteiden haparointeja

Totuttelen ajatukseen siitä, että sinisten ja muun väristen sairaalan lattiaan maalattujen viivojen seuraaminen ei ehkä johdakaan nimen löytymiseen tälle sairaudelle, vaan että elämäni tulee olemaan elämää välitiloissa, "nimettömänä". Tuo ajatus ei ole miellyttävä, mutta se ei enää suista oloani myöskään epätoivoon, kuten olisi tapahtunut vielä syystalvesta, jolloin kaikki oli "ehkä" ja jalkojeni alla oli pelkkää hataraa. Nyt tiedän, että tuo nimetön seuralaiseni on saatu ainakin toistaiseksi liekaan, ja että elämä jatkuu, jonkinlaisena - ja tältä pohjalta minun on lähdettävä pikkuhiljaa jatkamaan matkaa. Kunhan joku viisas vielä keksisi, miten sysätä tämä kuumeileva uupumus, joka tekee asioista raskaita, kumoon.