iloja

Tänään päätän armahtaa talven nuuduttamat viherkasvit tuskaisista oloistaan liian pienistä ruukuista toissakeväisistä multahaperoistaan (koska viime keväänä en jaksanut ryhtyä tähän toimeen) tilavampiin oloihin ja ravinteikkaampaan maaperään. Ihan kuulen, kuinka ne huokaisevat syvään helpotuksesta, kun ensin suihkuttelen niitä ja taputtelen sitten hellästi takaisin ruukkuihin. En oikeastaan tiedä, kumpi nauttii enemmän, minä vai kasvit, sillä tunnen oman ryhtini kohentuvan sitä mukaa kun nostelen virvoittamiani, kiitollisia kasveja takaisin puhtaaksi pyyhkimälleni ikkunalaudalle. Katselen mustia kynnenalusiani ja tunnen oloni ihanan keväiseksi huolimatta harmaasta ulkona.

Kasvien kanssa puuhaillessani huomaan vilkuilevani kameraa sillä silmällä, mutta se saa olla rauhassa pöydänkulmalla koko touhun ajan, vaikka aiemmin samassa tilanteessa olisin tarttunut siihen. Ymmärrän, että pelkään ottaa sen käteeni ja ryhtyä kuvaamaan - pelkään, vaikka olen niin kovasti odottanut sitä, että kykenisin jälleen siihen. Tai, pelkään juuri siksi. Olen odottanut sitä niin paljon, että en halua enää pettyä uudelleen, jos jostain syystä nyt joutuisinkin taas luopumaan tuosta asiasta. En halua innostua, ennen kuin olen saanut jonkinlaiset takeet siitä, että tulen näkemään vielä viikkojenkin tai kuukausien kuluttua. Tänään on vasta viides päivä toisesta leikkauksesta, ja tuntuu liian varhaiselta antaa itselleen mitään lupauksia vielä. Jätän kameran rauhaan, mutta annan itselleni luvan toiseen asiaan, jota olen myös kovasti kaivannut, ja etsiydyn muiden ihmisten tavoittaman kauneuden ääreen. Istun kahvikuppi kädessä koneen ääressä ja katselen, kuinka kuvat ja tunnelmat liukuvat verkkokalvoiltani minuun ja kuinka kyynelnesteeni huuhtoo tuoreet kortisonitipat pois silmistäni.