Yhtäkkiä, tämän kaiken myötä, tajuan, miten lattana ja hahmoton näkyvä maailmani, ja sen myötä maailmani muutenkin, on ollut jo pitkään, ja miten se on nyt yhtäkkiä alkanut jälleen "puhua" minua ja kutsua minua nyt palautuneen "huokoisuutensa" ja ulottuvaisuutensa myötä. Olen liittänyt asioiden latuskaisuuden tunteen omaan väsyneeseen ja apaattiseen mielialaani, mutta nyt ymmärrän, että vika on ollut yhtä paljon silmissäni: kontrastien ja muotojen havaitsemisen vaikeutumisen ja tarkan näköhavainnon heikentymisen myötä asioilta, joita katson, ovat hiljalleen hävinneet niiden ulottuvuudet, jotka ovat tehneet niistä muiden aistien kautta puhuttelevia ja siksi kutsuvia (tai myös luontaantyöntäviä, jos niikseen tulee) - jos pyyhkeeltä katoaa sen pehmeä, huokoinen pintarakenne, se on vain litteä kangaskappale, joka ei kutsu koskettamaan, ja jos omenaa katsoo kaihin sumentamin silmin, se on pelkkä keltainen pallo, joka ei houkuttele maistamaan. Tajuan vasta nyt sen, mitä minun olisi valokuvauksesta kiinnostuneena ihmisenä pitänyt tajuta jo aikaa sitten: olen jo pitkään elänyt maailmassa, joka on lattanan valokuvan, jossa huono valotus pilaa kontrastit ja muodot ja pintarakenteet, joiden havaitseminen toimii aistien virittäjinä, kaltainen. Epäonnistunut valokuva ei kutsu sukeltamaan maailmaansa; kaurapuuromaailma ei niin ikään vedä puoleensa vaan jättää olon yhdentekeväksi (tai toisaalta rauhalliseksi ja levolliseksi, jos minimalismi ja "tasaisuus" on ollut keino hakea näitä vaikutelmia, mutta tämä on toinen tarina) - eikä kyse ole välttämättä vain mielenmaiseman harmaudesta ja vetämättömyydestä, vaan ihan yksinkertaisesti myös siitä, että huonosti toimiva silmien valotussysteemi estää onnistuneen otoksen.

Ja muistanpa nyt myös, kun näitä näkemisen ja aistimisen asioita mietiskelen, miten tärkeäksi juuri maailmaan ja elämään kaikin aistein ankkuroituminen minulle tuli sairastumiseni myötä; miten tärkeäksi minulle tuli kaiken epävarmuuden keskellä ja maailman uhatessa livetä alta ruokkia aistejani, tulvauttaa ne täyteen erilaisin ärsykkein, todistaakseni itselleni, että olen vielä elossa, koska näen, tunnen, haistan, maistan ja kuulen; ja nyt sitten tajuan, että se, että näön heikentymisen myötä maailma on menettänyt kaikin tavoin aistittavuuttaan, on merkinnyt samalla ehkä myös tämän uuden, minua maailmassa kiinni pitävän, säikeen hapertumista. Kaihi on lohkaissut minulta ison palan tästä sairastumiseni jälkeen itselleni kehittämästäni selviytymiskeinosta. Todellakin, kyse ei ole vain siitä, että se olisi vienyt minulta toimintakykyä ja rakkaita harrastuksia, vaan kyse on myös jostain perustavammanlaatuisesta olemassaolon ja jatkuvuuden kokemuksen haavoittumisesta.
Vau. Olen mykistynyt siitä, miten suuri merkitys kyvyllä nähdä riittävän hyvin voi olla koko havaitsemisen ja ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Siinä on niin monin, kietoutuvin tavoin kyse toiminnallisuudesta, tunteista ja turvallisuudesta. Sokeilla ja pysyvästi heikkonäköisillä muut aistit kuin näkö varmaankin hiljalleen korostuvat ja tämä puutteen kokemus ehkä helpottuu, mutta sellaiselle ihmiselle, joka on tottunut kokemaan ja toimimaan vahvasti näköaistiin nojaten, orpouden ja tyhjyyden tunne näön heikentymisen myötä voi olla suuri.
Tunnen itseni tänään melkoisen onnekkaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti