kadonneen paluu

Yhtäkkiä se on kaikki taas tässä, ja tajuan vasta tämän uuden, palaavan läsnäolon kautta sen, että jotain keskeistä on ollut poissa. Asia valkenee minulle leikkauksen jälkeen kotiin palattuani ryhtyessäni kylpyhuoneessa kuivaamaan käsiäni: miten pehmeän huokoiselta ja mukavalta pyyhe näyttääkään, miten en olekaan sitä aiemmin huomannut! Sitten kävelen keittiöön, missä pöydällä kulhossa vasta pestyinä kiiltelevät omenat julistavat mehukkuuttaan ja herauttavat veden kielelle, vaikka viime aikoina omenat eivät ole oikein maistuneet. Sängyllä suloisessa unessa lojuvan kissan vatsa taas näyttää pumpuliselta ja suloisen paijattavalta enkä voi olla sitä silittämättä, vaikka tiedän saavani kesken unia herätetyltä eläimeltä kärttyisän katseen.

Kyllä maistuu, kiitos!

Yhtäkkiä, tämän kaiken myötä, tajuan, miten lattana ja hahmoton näkyvä maailmani, ja sen myötä maailmani muutenkin, on ollut jo pitkään, ja miten se on nyt yhtäkkiä alkanut jälleen "puhua" minua ja kutsua minua nyt palautuneen "huokoisuutensa" ja ulottuvaisuutensa myötä. Olen liittänyt asioiden latuskaisuuden tunteen omaan väsyneeseen ja apaattiseen mielialaani, mutta nyt ymmärrän, että vika on ollut yhtä paljon silmissäni: kontrastien ja muotojen havaitsemisen vaikeutumisen ja tarkan näköhavainnon heikentymisen myötä asioilta, joita katson, ovat hiljalleen hävinneet niiden ulottuvuudet, jotka ovat tehneet niistä muiden aistien kautta puhuttelevia ja siksi kutsuvia (tai myös luontaantyöntäviä, jos niikseen tulee) - jos pyyhkeeltä katoaa sen pehmeä, huokoinen pintarakenne, se on vain litteä kangaskappale, joka ei kutsu koskettamaan, ja jos omenaa katsoo kaihin sumentamin silmin, se on pelkkä keltainen pallo, joka ei houkuttele maistamaan. Tajuan vasta nyt sen, mitä minun olisi valokuvauksesta kiinnostuneena ihmisenä pitänyt tajuta jo aikaa sitten: olen jo pitkään elänyt maailmassa, joka on lattanan valokuvan, jossa huono valotus pilaa kontrastit ja muodot ja pintarakenteet, joiden havaitseminen toimii aistien virittäjinä, kaltainen. Epäonnistunut valokuva ei kutsu sukeltamaan maailmaansa; kaurapuuromaailma ei niin ikään vedä puoleensa vaan jättää olon yhdentekeväksi (tai toisaalta rauhalliseksi ja levolliseksi, jos minimalismi ja "tasaisuus" on ollut keino hakea näitä vaikutelmia, mutta tämä on toinen tarina) - eikä kyse ole välttämättä vain mielenmaiseman harmaudesta ja vetämättömyydestä, vaan ihan yksinkertaisesti myös siitä, että huonosti toimiva silmien valotussysteemi estää onnistuneen otoksen.

Rakastan usvaisia päiviä ja sitä rauhan ja levollisuuden tunnetta, johon usva päivät kietoo - mutta vain silloin, kun olen tuolle tunnetilalle vastaanottavainen. Harmaan mielen ja väsyneen ruumiin on liian helppo hukuttautua sumuun, joka tulee levollisuuden sijaan merkitsemään yhdentekevyyttä.

Arvelenpa leikkausten tekevän ihmeitä myös jaksamiselleni, maailma on heti toisen silmän korjauksen myötä paljon inspiroivampi ja iloisempi paikka. Olen minäkin ollut varsinainen pöljäke, kun en ole sitkeästi jo aiemmin vaatinut leikkauksiin pääsyä! Olen kuunnellut lääkäreiden, joiden mielestä näin nuorelta ei kannata vielä leikata kaihia, jos ei ole ihan pakko, mielipiteitä ja lykännyt leikkausta, vaikka odotus ja sumun tihentyminen on päivä päivältä sitonut minua tiukemmin kotiin, toimintakyvyttömyyteen ja yhdentekevyyden tunteeseen, vieden minulta samalla rakkaita harrastuksiani ja keinojani jäsentää ja ilmaista itseäni, tuottaen paljon surua ja alakuloa. Nyt, kun olen saamassa kaiken poissaolleen takaisin, vasta tajuan, miten suuri merkitys sillä kaikella on hyvinvointini ja mielialani kannalta. Se, että silmieni mukautumiskyky kärsii leikkausten myötä, on pieni hinta tästä kaikesta.

Ja muistanpa nyt myös, kun näitä näkemisen ja aistimisen asioita mietiskelen, miten tärkeäksi juuri maailmaan ja elämään kaikin aistein ankkuroituminen minulle tuli sairastumiseni myötä; miten tärkeäksi minulle tuli kaiken epävarmuuden keskellä ja maailman uhatessa livetä alta ruokkia aistejani, tulvauttaa ne täyteen erilaisin ärsykkein, todistaakseni itselleni, että olen vielä elossa, koska näen, tunnen, haistan, maistan ja kuulen; ja nyt sitten tajuan, että se, että näön heikentymisen myötä maailma on menettänyt kaikin tavoin aistittavuuttaan, on merkinnyt samalla ehkä myös tämän uuden, minua maailmassa kiinni pitävän, säikeen hapertumista. Kaihi on lohkaissut minulta ison palan tästä sairastumiseni jälkeen itselleni kehittämästäni selviytymiskeinosta. Todellakin, kyse ei ole vain siitä, että se olisi vienyt minulta toimintakykyä ja rakkaita harrastuksia, vaan kyse on myös jostain perustavammanlaatuisesta olemassaolon ja jatkuvuuden kokemuksen haavoittumisesta.

Vau. Olen mykistynyt siitä, miten suuri merkitys kyvyllä nähdä riittävän hyvin voi olla koko havaitsemisen ja ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Siinä on niin monin, kietoutuvin tavoin kyse toiminnallisuudesta, tunteista ja turvallisuudesta. Sokeilla ja pysyvästi heikkonäköisillä muut aistit kuin näkö varmaankin hiljalleen korostuvat ja tämä puutteen kokemus ehkä helpottuu, mutta sellaiselle ihmiselle, joka on tottunut kokemaan ja toimimaan vahvasti näköaistiin nojaten, orpouden ja tyhjyyden tunne näön heikentymisen myötä voi olla suuri.

Tunnen itseni tänään melkoisen onnekkaaksi.