kirkastuvaa!

Tätä fragmenttia kirjoittaa onnellinen ja helpottunut ihminen. Eilinen leikkaus sujui hienosti, ja tänään maailmassani on kaksi kaistaa, joista toisella vallitsee yhä kaurapuuronharmaus, mutta joista toisella kohtaan maailman lähestulkoon sellaisena, vain hieman kapeampana ja häilyvämpänä, kuin minkälaisena sen muistan parin vuoden takaa, ajalta ennen sairastumistani. Kylläpä pelotti ja jännitti nähdä, millaisia pysyviä vaurioita sairauteni on nakertanut tämän sairaan, nyt leikatun silmäni näkökykyyn, mutta saankin yllättyä iloisesti - kaiken tapahtuneen jälkeen olen onnellinen siitä, että vammat ovat näinkin vähäiset ja että tilanne näyttää näin hyvältä!

Leikkausta edeltävänä iltana sekä leikkauspäivän aamuna sairaalassa havaitsin, että nyt taitaa vähän hermostuttaa, sillä toimin tavoilla, joista en oikein osannut tunnistaa itseäni. Illalla löysin itseni kuuntelemasta bossanovatyyppistä musiikkia ja neulomasta pehmosydämiä, en tiedä miksi. En todellakaan ole bossanova- tai pehmosydän-tyyppiä, joten aloin hiukan huolestua itsestäni. Sairaalassa opin sitten vielä uuden puolen itsestäni: kas, olenkin hermostuneena hihittelijä-tyyppiä! Vaaleanpunainen suihkumyssy ja hullun näköiset eripariset pupillit kirvoittivat minussa ja saattajassani sen verran naurua, hulluttelua ja naamanvääntelyä, että anestesialääkärikin kävi menoa käytävällä ihmettelemässä, ja "ei, ei jännitä paljoakaan, hihihihihihi" vastasin leikkauspöydällä lääkärin kysymykseen, mikä ei tainnut mennä salin väelle ihan läpi, sillä kohta huomasin tukevan vöyön ympärilläni ja tunsin suonissani viileän tulvahduksen, jonka jälkeen pää kävi kumman raskaaksi ja olo turraksi...

Kaikki sujui sairaalassa leikkauspäivänä mallikkaasti ja päivästä jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli. Nyt on helppoa palata samaan paikkaan, kun toisen silmän operointi on edessä vajaan kolmen viikon kuluttua. Kiire paistoi toiminnasta läpi eikä esimerkiksi kirurgilla ollut juuri aikaa jutustella potilaan kanssa ennen leikkausta, mutta tästä huolimatta syntyi sellainen tunne, että kaikki tietävät, mitä tekevät ja että asiat ovat hallinnassa ja hoidossa. Olin päivän ensimmäinen leikkauspotilas ja pääsin heti sairaalaan saavuttuani valmisteltavaksi leikkaukseen, mikä tarkoitti käytännössä erilaisten silmätippojen tiputtelua ja esitietojeni tarkistelua. Tämän jälkeen sain siirtyä leikkaussalin ulkopuolelle odottamaan leikkauksen alkua (ja hihittelemään). Sitten saapui kirurgi, joka vilkaisi nopeasti mikroskoopilla silmääni, minkä jälkeen matka vei leikkaussaliin ja pöydälle makaamaan. Siitä alkoi hulabaloo siinä ympärillä, makasin kirkkaiden lamppujen sokaisemana ja tunsin, kuinka kämmenselkään tulee neulaa ja silmiin tippoja sen seitsemää sorttia sekä silmien ympärille kellopeliappelsiini-luomenlevittimet. Sitten sain ympärilleni vyön, suoniini tujauksen rauhoittavaa ja pääni ylle muovisen hupun, jonka alla yritin hengitellä liikkumatta paikallani ja arvuutella, mitä tapahtuu ja joko jotain tapahtuu, sillä puudutustipat hoitivat hommansa enkä tuntenut mitään. Kohta huomasin valojen liikkeistä, että nyt jotain tapahtuu, ja äänimaailma oli sakeana koneiden piippauksia ja sydänääniäni, silloin tällöin joku puristi kättäni, ja operaation edetessä kirurgi rauhallisella äänellä kertoili, mitä tuleman pitää, "älä pelästy, nyt voi tuntua paineen tunnetta", ja pelästyin silti ja vinkaisin kai hieman sittenkin, minkä jälkeen kirurgin ääni minua rauhoitteli, ja sitten mietin, miten silmäni on tyhjä nyt ja minne mykiöni, äidiltä ja isältä saatu, sitten laitetaan, pitäisikö sille järjestää hautajaiset, hei hei mykiö, ja millaistakohan on elämä implantin kanssa, elämä kyborgina... ja ennen kuin huomasinkaan, huppu oli jo otettu yltäni, silmääni peitti muovinen kilpi ja vaapuin anestesialääkärin käsikynkässä kohti lepuutteluhuonetta toipumaan ja hörppimään kahvia ja kasvisleipää. Olihan hieman pöllämystynyt olo! Tunnin istuskelun, ohjeistusten saamisen, silmätippojen tiputtelun ja nopean tarkastuksen jälkeen olin jo valmis kotiin lepäämään ja todistamaan uuden maailmani kirkastumisen ihmettä.

Ja voi sitä ihmettä. Kyllä olen sitä ihmetellyt pitkin eilistä iltaa ja tätä päivää. Kaiken hahmoton kaurapuuronharmaus on väistymässä ja maailma on taas värejä, muotoja ja tunnetta, kauniita asioita ja rakkaiden kasvoja, hyviä asioita odotettavaksi.

Olikin jo ikävä.