torstai 19. marraskuuta 2009

Lähes puoli vuotta on kulunut siitä, kun kirjoitin tänne edellisen kerran. Se tuntuu pitkältä ja lyhyeltä ajalta. On tapahtunut paljon, ja toisaalta taas niin kovin vähän. Olisi paljon kirjoitettavaa, mutta en tiedä, mistä alkaa.

lauantai 30. toukokuuta 2009

Miksi, voi miksi, kukaan ei soittanut jo aikaa sitten vaara ohi -merkkiä?

Sain eilen hyviä uutisia, tavallaan. Kuulin, että jos pahin skenaario, jota eteeni piirrettiin reilu vuosi sitten, olisi toteutunut, olisin jo kuollut! Kukaan ei vain ole huomannut kertoa minulle, ettei minun ole ihan todellakaan tarvinnut pelätä tuota pahinta vaihtoehtoa enää aikoihin!

Minulla ei ole nyt sanoja, joilla kuvata tätä olemistani riepottavaa helpotusta ja v*****sta.

torstai 28. toukokuuta 2009

--Sanallistamisen ja jakamisen vaikeus - kyllä, todellakin. Ja toisaalta, on sanallistettava. Kirjoittaminen on aina ollut keinoni selviytyä ja hahmottaa asioita, ja vaikka sekin tuntuu nyt kovin hankalalta, on minun (jälleen) yritettävä. Ehkäpä kirjoitan ensisijaisesti itselleni, kyselläkseni itseltäni, mitä minulle kuuluu ja töykkiäkseni itseäni kohti ymmärrystä uudenlaisesta tilanteestani ja minästäni sekä ponnistellakseni sitä kautta kohti parempaa oloa. Tästä on toivottavasti tuleva oma koloni, jossa voin paitsi kysellä hankalia kysymyksiä ja vatvoa vaikeita asioita, niin myös vain olla, tarttua hyvää mieltä tuottaviin asioihin ja kirjoittaa itseäni kohti tilaa, jossa hengitys kulkee vapaammin.

Palasin miettimään sitä, miksi kirjoittamisesta on tullut niin ahdistavaa, miksi sitä kuitenkin kaipaan ja miksi ylipäänsä aloitin tämän blogin pitämisen. Ylläoleva katkelma on suora lainaus toisesta blogimerkinnästäni kohta kahdeksan kuukauden takaa ja siinäpä sanallistan syitä kirjoittamiselle. Voisikohan tästä tulla taas paitsi paikka miettiä vaikeita asioita, niin myös paikka, jossa voisin tarttua arkiseen kauniiseen ja hengittää?

tiistai 26. toukokuuta 2009

Ulkomaailma tunkeutuu umpiooni juuri kun koetan suunnistaa keskellä syvimpiä ajatuksiani. Ei, en ole kiinnostunut nyt asuntosäästämisestä, ja ei, en ole keskittänyt vakuutuksiani (mitä vakuutuksia?). Juu, kiitos ja hyvää kesää myös teille. Suljen puhelimen ja hohottelen hetken hermostuneesti itsekseni. Asuntosäästämistä ja vakuutuksia, minulle, nyt. Absurdistaniasta terveisiä taas. Ei tämä ole minun elämääni. Ei tämä, eikä tuo toinenkaan.

Olen jossain siellä välissä.

Mutta olen minä sentään umpioni ovea raotellut viime aikoina ja käynyt varovasti kurkistelemassa tutuissa ja vieraammissakin paikoissa. Olen tavannut ystäviä ja perhettä sekä hakenut ja kohdannutkin apua ja auttavaisia sanoja ja eleitä sekä virallisemmilta tahoilta että ihmisiltä, jotka ovat kokeneet jotain samankaltaista mitä itse olen joutunut kokemaan sairauteni kautta. Olen kohdannut myös kyvyttömyyttä ymmärtää ja väärinymmärretyksi tulemista, mutta koetan asettaa sen kontekstiinsa ja olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti - kaikkihan me olemme perspektiiviemme vankeja. Nyt tuntuu siltä, että pitkän lamaannuttavan ja pimeän ajanjakson jälkeen jaksan taas enemmän. Takapakin jälkeen oloni on fyysisesti parempi, syistä joita en tiedä, ja mielikin rimpuilee pimeästä hiljalleen kohti valoa, kiitos tilanteen kokonaisvaltaisen kohentumisen, luulen. Sen olen matkan varrella oppinut, että lääkäreiltä en lähde apua ahdistukseeni ja pelkoihini hakemaan, ne juontavat juurensa olosuhteista ja asioista, joihin lääkärit eivät pillereineen ulota, vaikka niin uskovat. Hoitakoot he ruumiistani, muuhun minun on haettava apu toisaalta.

Hoitakoot he ruumistani, niin... tutkimuksia, tutkimuksia tulossa jälleen, lopulta, pienen hankalana ja vaativana olon jälkeen. Nämä kaikki tutkimukset ja niihin liittyvä odotus ja epävarmuus, se on pelottavaa, mutta ei minulla ole todellista vaihtoehtoa - kiitollisena otan kaiken tämän vastaan. Varovaisen toiveikkaanakin.

maanantai 18. toukokuuta 2009


Jokin on liikahtanut, jotain on tapahtunut. Olen jaksanut taas ryhtyä asioihin. Ponnistelua se on vaatinut, kaikki vaatii ponnistelua, mutta olen jaksanut yrittää. Ponnistelu on puolestaan tuonut pieniä palkintoja, pieniä askelia eteenpäin, mikä on saanut yrittämään lisää. Joistain askelista en ole varma, mikä on niiden suunta, mutta tällä hetkellä tuntuu tärkeältä, että ainakin jokin liikahtaa ja jotain tapahtuu, kaiken seisahtuneisuuden ja pysähtyneisyyden jälkeen.

Kenties kohta jaksan kirjoittaa kaikesta tästä. Kaipaan ajatusten jäsentämistä kirjoittamalla.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Jaksaisikohan sitä taas ryhtyä pyrkimään ylös tästä yhdentekevyyden suosta ja ponnistelemaan kohti parempaa oloa ja mieltä. Vaihtoehtokaan ei houkuta, joten. Olen ollut niin väsynyt aloittamaan mitään, innostumaan mistään, sen jälkeen kun aina juuri valon kynnykselle päästyäni, kerta toisensa jälkeen, on tullut jotain, joka on taas suistanut minut takaisin sinne synkkään ja hataraan. On kai silti taas uskallettava, ei tästä näinkään mitään tule. Ehkäpä tällä kertaa käy paremmin.

perjantai 1. toukokuuta 2009

Sairastaminen painoi oven elämään hiljaa kiinni.
Siellä se sai olla ja mekastaa, ulkopuolella,
niinkuin juopunut naapuri josta ei tarvitse piitata.
(Bo Carpelan)

torstai 9. huhtikuuta 2009

Ei minulla ole mitään sanottavaa.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

pieniä askelia

Olen tänään ylpeä itsestäni. Uhmasin kevään satuttavaa valoa ja uskaltauduin ulos, istuin talon seinustalla viltti ylläni silmät kiinni ja yritin nauttia auringosta ja kevään äänimaisemasta. Hyvä tyttö.

torstai 19. helmikuuta 2009

vuosipäivä

Tänään on eräänlainen vuosipäivä. On kulunut vuosi siitä, kun sairastuin "virallisesti". Muistan yhä elävästi sen epäuskon ja epätodellisuuden tunteen, jonka päivystävän lääkärin arvio tilastani minussa synnytti - mokoma kehtasi väittää, että saattaisin olla vakavasti sairas, vaikka eihän minua muu vaivannut kuin sitkeä virustulehdus, jonka parannuttua elämäni vasta todella alkaisi! Kuin sumussa kävelin sairaalan laboratorioon antamaan lääkärin määräämät näytteet ja sieltä kotiin ihmettelemään tätä uutta tilannetta sekä odottelemaan jatkotutkimuksia. Seuraavana päivänä epätodellisuuden tunteen läpäisi kiukku ja ärtymys niitä tahoja kohtaan, jotka olivat kuukausia pitäneet oireitani vaarattomina eivätkä olleet passittaneet minua asianmukaiseen hoitoon ja tutkimuksiin. Oloni oli totaalisen sekava - tärisin pelosta ja kiukusta, mutta olin toisaalta tyytyväinen siihen, että ehkä nyt, lopulta, tulisin käymään läpi tarvittavat tutkimukset, niin pelottavilta kuin ne tuntuivatkin, ja saamaan tarvitsemaani hoitoa.

Kuinka on käynytkään? Edelleen, vuotta myöhemmin, kukaan ei voi kertoa varmasti, mikä on sairauteni nimi ja miten sitä tulisi hoitaa. Diagnoosi, jota lääkäri vuosi sitten ehdotti, on tallautunut jo muiden diagnoosiehdotelmien alle. Jos se, mitä kuulin viime maaliskuussa jatkotutkimusten jälkeen lääkärin suusta pitäisi paikkansa, saattaisi hautapaikan varaaminen olla pian ajankohtaista, mutta muita vaihtoehtoja on pidetty mahdollisempina. Elämä tällaisessa tilanteessa on aika mielenkiintoista. Olen oppinut itsestäni ja toisista ihmisistä hurjasti asioita. Nyt tiedän myös sen, että on mahdollista kävellä meren rantaan kahville ja sieltä ruokakauppaan ostamaan appelsiineja ja kirpputorille katsomaan vaatekaappeja kuultuaan juuri sairastavansa ehkä tappavaa tautia. Elämäni on absurdia elokuvaa, jota seuraan ulkopuolelta käsin, odottaen kiinnostuksella ja pelolla seuraavia juonenkäänteitä, jotka omituisen huumorin omaava käsikirjoittaja on kehitellyt. Ajoittain olen yrittänyt osallistua juonen kirjoittamiseen, ajoittain koen onnistuneenikin, silloin joskus kesällä, kun kaikki oli vielä niin paljon mahdollisempaa. Mutta nyt, nyt vain lähinnä odotan, siedän ja koetan jaksaa olla. Kysymykset ovat paljolti samoja edelleen kuin vuosi sitten, mutta olen lähestulkoon liian väsynyt kysymään niitä. Tämä sumu ympärilläni on niin sakeaa, etten jaksa erottaa sen läpi hahmoja tai aloittaa mitään, enkä tiedä, näynkö minäkään ulos päin. Täällä minä kuitenkin olen, joten antaa tulla vaan; seuraava kohtaus, kiitos. Luulen, että mikä tahansa on parempaa kuin tämä jatkuva odotus ja epätietoisuus.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

erilainen iltapäivä

Terveisiä päivystyspoliklinikalta. 12,5 tuntia vatsa- ja kylkikipuisena polin käytävällä oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Lopputulemana voimme kuitenkin todeta, että ainakin sytky, keuhkot ja ylävatsan sisuskalut näyttäisivät olevan kunnossa. En ollutkaan ennen päässyt sydänfilmiin, se tuntui kyllä vähän ylimitoitetulta toimenpiteeltä suhteutettuna vaivoihini, mutta niin vain huomasin jo makaavani sängyssä lätkät raajoissani ja rinnassani koneeseen kiinnitettynä vieressäni hoitaja, joka ei paljon kysymyksistä näyttänyt pitävän, joten makasin kiltisti ja otin vastaan myös kaikki muut toimenpiteet, joilla minut muutettiin käyriksi ja numeroiksi. Siinä tuli oikein sellainen tunne, että vau, täällähän asiat toimivat, onpa tehokasta toimintaa! Tultuani kuitenkin passitetuksi kaksi kertaa vääriin tutkimuksiin turhaan hoitajien sekoiltua papereideni kanssa ja hukattua toisesta hoitopaikasta lähetetyn lausuntoni, vanuttuani käytävällä tunteja, tunteja ja tunteja ilman että kukaan olisi kysynyt tai kertonut mitään ja saatuani varovaisiin yrityksiini tiedustella tilannetta vain ärtyneitä kivahduksia kiireisiltä hoitajilta oli minun pakko tarkistaa arviotani. Noooo, ei siinä mitään, iltapäivä oli mielenkiintoinen ja opettava, opin paljon päivystyspolin toiminnasta, ja seura käytävällä oli hyvää, kun kohtalotoverien kanssa paransimme maailmaa ja löysimme historioistamme yhteisiä nimittäjiä. Yksinään olisi ollut aika ahdistavaa.

Ei oikein hyvin mene tämän kaupungin julkisella terveydenhuollolla, sen uskallan tämän kokemukseni, sen mitä näin ja kuulin, itse ja muiden potilaiden kertomuksista, perusteella todeta. Lisää resursseja terveyden- ja vanhustenhuoltoon. Nyt.

tiistai 10. helmikuuta 2009

miksi en kirjoita

Ajatukset yhtä mykkyrää, ei sanoja joilla jäsentää ja jakaa niitä, on vain kaaos ja pelko kysyä omalta itseltä "mitä sinulle kuuluu", koska pelkää saamaansa vastausta.

perjantai 9. tammikuuta 2009

lomaa

Mutta ja jos. Sanoja, joiden käytöstä olen koettanut viimeiset viikot, joulun ajan ja kaiken mitä se tarkoittaa pakottamana, pitää lomaa. Hyvä niin. Huomaan, että lopetettuani ajattelemisen en ole itkenyt montaakaan kertaa ja että oloni on ollut muutenkin hieman parempi (sen jälkeen, kun olen saanut nukuttua joulun aikana syntyneen univajeen kiinni, kas kun silloin ei kaikelta kyläilyltä ollutkaan aikaa nukkua sitä tavanomaista 10-15 tuntia vuorokaudessa). Unissa en ole murheilta ja ajatuksilta välttynyt, ne tunkeutuvat yöhöni minulta kysymättä, mutta päivisin onnistun näemmä keskittymään hetkeen, jos haluan. Suunnitelmallisuuteni ulottuu seuraavaan teekupilliseen, mandariinin syömiseen tai korkeintaan uuden neuletyön suunnitteluun. Fyysisesti olo on murehtimista vältellen parempi, mutta mieli hankaa vastaan ja on levoton, hahmoton, jotenkin lamaantunut, jäsentämistä kaipaava. Mutta se jäsentäminen ja siitä seuraava tärinä ja pahoinvointi - ei, ei nyt, ei vielä. Ei vielä muttia ja jossia. Niiden aika on myöhemmin, pian. Jokin minulle kertoo, että nyt on koetettava kerätä voimia.