vuosipäivä

Tänään on eräänlainen vuosipäivä. On kulunut vuosi siitä, kun sairastuin "virallisesti". Muistan yhä elävästi sen epäuskon ja epätodellisuuden tunteen, jonka päivystävän lääkärin arvio tilastani minussa synnytti - mokoma kehtasi väittää, että saattaisin olla vakavasti sairas, vaikka eihän minua muu vaivannut kuin sitkeä virustulehdus, jonka parannuttua elämäni vasta todella alkaisi! Kuin sumussa kävelin sairaalan laboratorioon antamaan lääkärin määräämät näytteet ja sieltä kotiin ihmettelemään tätä uutta tilannetta sekä odottelemaan jatkotutkimuksia. Seuraavana päivänä epätodellisuuden tunteen läpäisi kiukku ja ärtymys niitä tahoja kohtaan, jotka olivat kuukausia pitäneet oireitani vaarattomina eivätkä olleet passittaneet minua asianmukaiseen hoitoon ja tutkimuksiin. Oloni oli totaalisen sekava - tärisin pelosta ja kiukusta, mutta olin toisaalta tyytyväinen siihen, että ehkä nyt, lopulta, tulisin käymään läpi tarvittavat tutkimukset, niin pelottavilta kuin ne tuntuivatkin, ja saamaan tarvitsemaani hoitoa.

Kuinka on käynytkään? Edelleen, vuotta myöhemmin, kukaan ei voi kertoa varmasti, mikä on sairauteni nimi ja miten sitä tulisi hoitaa. Diagnoosi, jota lääkäri vuosi sitten ehdotti, on tallautunut jo muiden diagnoosiehdotelmien alle. Jos se, mitä kuulin viime maaliskuussa jatkotutkimusten jälkeen lääkärin suusta pitäisi paikkansa, saattaisi hautapaikan varaaminen olla pian ajankohtaista, mutta muita vaihtoehtoja on pidetty mahdollisempina. Elämä tällaisessa tilanteessa on aika mielenkiintoista. Olen oppinut itsestäni ja toisista ihmisistä hurjasti asioita. Nyt tiedän myös sen, että on mahdollista kävellä meren rantaan kahville ja sieltä ruokakauppaan ostamaan appelsiineja ja kirpputorille katsomaan vaatekaappeja kuultuaan juuri sairastavansa ehkä tappavaa tautia. Elämäni on absurdia elokuvaa, jota seuraan ulkopuolelta käsin, odottaen kiinnostuksella ja pelolla seuraavia juonenkäänteitä, jotka omituisen huumorin omaava käsikirjoittaja on kehitellyt. Ajoittain olen yrittänyt osallistua juonen kirjoittamiseen, ajoittain koen onnistuneenikin, silloin joskus kesällä, kun kaikki oli vielä niin paljon mahdollisempaa. Mutta nyt, nyt vain lähinnä odotan, siedän ja koetan jaksaa olla. Kysymykset ovat paljolti samoja edelleen kuin vuosi sitten, mutta olen lähestulkoon liian väsynyt kysymään niitä. Tämä sumu ympärilläni on niin sakeaa, etten jaksa erottaa sen läpi hahmoja tai aloittaa mitään, enkä tiedä, näynkö minäkään ulos päin. Täällä minä kuitenkin olen, joten antaa tulla vaan; seuraava kohtaus, kiitos. Luulen, että mikä tahansa on parempaa kuin tämä jatkuva odotus ja epätietoisuus.

puuroutuvaa

Tämä päivä ei jäsenny, ei avaudu. Se on kaurapuuroa, harmaata ja upottavaa. Herään mieli hälyisenä levottoman yön jäljeltä ja maistan heti herätessäni kuumeen suussani. Edellispäivän viesti lääkäriltä kummittelee mielessäni. Enää en odota joka päivä. Nyt horisontti on pidempi, muutamien viikkojen mittainen. Millekään ei ole löytynyt vahvistusta, kaikki on avoinna. Tuo avoimuus on tummempaa sävyltään, minä luen tuon tumman sävyn siihen, luen sen rivien väleistä ja omasta olostani. Olisinpa väärässä, voin ollakin. Silti, mietin, että on mahdollista, että tämä joulu tulee olemaan erilainen. Erilainen jos. Ja jos, niin sitten. Mutta vielä ei ole tämän aika, nyt on nyt - ja silti, on aika tunnustella varovasti näitä ajatuksia, saada tämä harmaa jotenkin aukenemaan. (Mutta läpsäisen itseäni poskelle saadessani itseni kiinni ajattelemasta, että ehkä en sitten enää tarvitse uutta talvitakkiakaan. Suitsi mielesi, tyttö.)

tuettuna

Olen miettinyt viimeaikaista haluani ja tarvettani käpertyä pieniin, yksinkertaisiin, lämpöisiin asioihin ja tekemisiin. Asioihin, jotka tuovat tunteen jatkuvuudesta ja turvallisuudesta, toisin sanoen. Kaipaan sellaisten asioiden tekemistä, joihin liittyy kotoisia ja hyviä muistoja ja aistimuksia ja jotka ovat jotenkin konkreettisia ja koossa pidettävän kokoisia.

Siksi mietin kulunutta viikonloppua hyvällä mielellä. Istuin siinä tuvan pöydän ääressä neulomassa lämmintä rakkaalle ihmiselle, uunissa muhi kotoisalta tuoksuva karjalanpaisti ja ajatukseni rullasivat miellyttävän verkkaisesti, rytmissä laiskasti eteenpäin lyövän seinäkellon raksutuksen kanssa. Oli hyvä ja turvallinen olla, jotenkin tuettu ja kiinni pidetty olo, osana kaikkia siinä hetkessä risteäviä olemisen, toiminnan ja merkitysten jatkumoita. Minä siinä laittamassa karjalanpaistia ensimmäistä kertaa elämässäni, tuoksun tulvauttaessa esiin muistoja omasta lapsuudestani ja samalla keskustellessa tuvan keittiön muistojen kanssa - karjalanpaistia lienee täälläkin laitettu monen monet kerrat. Samoin käsissä kutoutuva neule ja puikkojen kilinä toivat rauhallisen olon.

Pieniä, kotoisia, palkitsevia, iloa tuovia asioita, jotka pitävät tätä epävarmuutta koossa - huomaan hakeutuvani sellaisten asioiden pariin, ja toisaalta vältteleväni suuria ja vaikeasti hahmotettavia, hallintaa pakenevia asioita. Suon tämän itselleni nyt, niin olen päättänyt - tämä lause kertoo siitä, ettei asia ole aivan yksinkertainen tai vailla arvolatauksia. Koen huonoa omaatuntoa siitä, etten oikein kestä ja jaksa kohdata joitain sellaisia asioita elämässäni ja maailmassa, joita haluaisin kestää ja kohdata. Samalla kuitenkin tiedän, että me ihmiset ja minä muiden mukana etsimme elämästä, maailmasta ja toisista ihmisistä sellaisia asioita, joita kulloisellakin hetkellä tarvitsemme sekä välttelemme niitä seikkoja, joita emme silloin kestäisi. Ehkä minunkin on luotettava kokemukseeni siitä, mitä nyt kestän ja tarvitsen sekä toimittava tuon tietoni mukaan, itseäni vahvistaen. Tämän tehtyäni olen valmiimpi kohtaamaan myös nuo vaikeat asiat. (Asia, joka olisi hyvä muistaa ajatellessa asiaa myös toiseen suuntaan - se, että koen, että minua ei joskus kuulla tai että minun pahasta olostani ei välitetä, ei aina välttämättä kerro siitä, etteikö minusta välitettäisi; joskus toisen ihmisen surua vain on syystä tai toisesta sillä hetkellä liian raskasta kohdata.)

Alan ymmärtää omien pikku projektieni ja harrastusteni ilmiasuaan suuremman merkityksen sekä niistä kiinni pitämisen tärkeyden, erityisesti tässä tilanteessa, jota nyt läpi elän. Miten hyviä terapeutteja käsillä tekeminen ja muistojen jatkaminen ovatkaan. Syntyy kokemus siitä, että on, kuuluu johonkin sekä kykenee saamaan otteen, saamaan kiinni jostakin, aloittamaan ja saattamaan päätökseen jotakin.