melkein onnellinen

Lääkärini viestittää tänään kirjoittaneensa minulle sairauslomaa takautuvasti ja aina helmikuun loppuun saakka. Olen paitsi helpottunut ja kiitollinen, niin myös vähän pelästynyt: millaisen kuvan olenkaan itsestäni välittänyt eilen vastaanotolla, kun hän, ennen vastahakoisesti sairausloma-ajatukseen suhtautunut, nyt oma-aloitteisesti myöntää sitä noin pitkälle eteenpäin? Hätäni, pahoinvointini ja väsymykseni, se mikä ei näy kuvantamismenetelmin ja mittarein, tuntuu lopulta konkretisoituneen, tulleen käsin kosketettavaksi hänellekin. Näinhän sen eilen hänen katseessaan ja eleissään, mutten silti uskaltanut toivoa mitään. Oloni on heti paljon vähemmän yksinäinen, lopultakin joku tuntuu olevan puolellani ja kuulevan, ymmärtävän. Samalla se merkitsee sitä, että saan jälleen jonkin identiteetin ja oikeutuksen olemiselleni, olenhan virallisesti "sairas". Se on hurjan tärkeää tässä maailmassa, joka katsoo vinoon tällaisia joutilaita päivät kotona makoilijoita. Se merkitsee myös toimeentuloa, edes niukkaa, mutta jotain kuitenkin. Kunpa minun ei tarvitsisi käyttää tätä sairauslomaa loppuun vaan kuntoutuisin jo aiemmin, mutta on ihana tietää, että olen tuettu, jos niin ei tapahdu.

Tänään voin jo hieman paremmin ja pelkään pelästyttäneeni lääkärini pahanpäiväisesti. Olin vain eilen niin rikkinäinen kaiken sen odotukseni, epätietoisuuteni ja pelkojeni kanssa ja se taatusti näkyi, mutta tapaaminen ja sen huomaaminen, etteivät asiat välttämättä olekaan niin pahasti kuin olen pelännyt, helpotti jo hiukan oloani. Mieleni tekee melkein kirjoittaa nyt lääkärilleni, että kyllä minä pärjään, älä nyt liikoja huolehdi. (En taida kuitenkaan kirjoittaa.)

Niin. Kyllä minä pärjään. Pärjään ainakin tammikuulle saakka, jolloin on aika murehtia näitä asioita lisää. Nyt koetan rauhoittaa olemiseni näiltä ajatuksilta ja keskittyä mukaviin, hyvää oloa tuoviin asioihin. Noudatan lääkärin kehotusta ja koetan nauttia joulusta. En minä niin joulusta piittaa, mutta rakkaiden ihmisten tapaaminen ja rauhallinen oleminen, se on mukavaa.

sitä toivon

Hetkeen sulautumista, rauhaa.
Se kaikki on tässä, minussa. Kunhan vain annan sen tapahtua.

tuettuna

Olen miettinyt viimeaikaista haluani ja tarvettani käpertyä pieniin, yksinkertaisiin, lämpöisiin asioihin ja tekemisiin. Asioihin, jotka tuovat tunteen jatkuvuudesta ja turvallisuudesta, toisin sanoen. Kaipaan sellaisten asioiden tekemistä, joihin liittyy kotoisia ja hyviä muistoja ja aistimuksia ja jotka ovat jotenkin konkreettisia ja koossa pidettävän kokoisia.

Siksi mietin kulunutta viikonloppua hyvällä mielellä. Istuin siinä tuvan pöydän ääressä neulomassa lämmintä rakkaalle ihmiselle, uunissa muhi kotoisalta tuoksuva karjalanpaisti ja ajatukseni rullasivat miellyttävän verkkaisesti, rytmissä laiskasti eteenpäin lyövän seinäkellon raksutuksen kanssa. Oli hyvä ja turvallinen olla, jotenkin tuettu ja kiinni pidetty olo, osana kaikkia siinä hetkessä risteäviä olemisen, toiminnan ja merkitysten jatkumoita. Minä siinä laittamassa karjalanpaistia ensimmäistä kertaa elämässäni, tuoksun tulvauttaessa esiin muistoja omasta lapsuudestani ja samalla keskustellessa tuvan keittiön muistojen kanssa - karjalanpaistia lienee täälläkin laitettu monen monet kerrat. Samoin käsissä kutoutuva neule ja puikkojen kilinä toivat rauhallisen olon.

Pieniä, kotoisia, palkitsevia, iloa tuovia asioita, jotka pitävät tätä epävarmuutta koossa - huomaan hakeutuvani sellaisten asioiden pariin, ja toisaalta vältteleväni suuria ja vaikeasti hahmotettavia, hallintaa pakenevia asioita. Suon tämän itselleni nyt, niin olen päättänyt - tämä lause kertoo siitä, ettei asia ole aivan yksinkertainen tai vailla arvolatauksia. Koen huonoa omaatuntoa siitä, etten oikein kestä ja jaksa kohdata joitain sellaisia asioita elämässäni ja maailmassa, joita haluaisin kestää ja kohdata. Samalla kuitenkin tiedän, että me ihmiset ja minä muiden mukana etsimme elämästä, maailmasta ja toisista ihmisistä sellaisia asioita, joita kulloisellakin hetkellä tarvitsemme sekä välttelemme niitä seikkoja, joita emme silloin kestäisi. Ehkä minunkin on luotettava kokemukseeni siitä, mitä nyt kestän ja tarvitsen sekä toimittava tuon tietoni mukaan, itseäni vahvistaen. Tämän tehtyäni olen valmiimpi kohtaamaan myös nuo vaikeat asiat. (Asia, joka olisi hyvä muistaa ajatellessa asiaa myös toiseen suuntaan - se, että koen, että minua ei joskus kuulla tai että minun pahasta olostani ei välitetä, ei aina välttämättä kerro siitä, etteikö minusta välitettäisi; joskus toisen ihmisen surua vain on syystä tai toisesta sillä hetkellä liian raskasta kohdata.)

Alan ymmärtää omien pikku projektieni ja harrastusteni ilmiasuaan suuremman merkityksen sekä niistä kiinni pitämisen tärkeyden, erityisesti tässä tilanteessa, jota nyt läpi elän. Miten hyviä terapeutteja käsillä tekeminen ja muistojen jatkaminen ovatkaan. Syntyy kokemus siitä, että on, kuuluu johonkin sekä kykenee saamaan otteen, saamaan kiinni jostakin, aloittamaan ja saattamaan päätökseen jotakin.

hengittämisestä

Pelästyin katsoessani peiliin. Tummat rinkulat silmieni ympärillä, jotka olivat tähän saakka pysytelleet silmälasieni raameissa, näyttivät hivuttautuvan vaivihkaa jo kohti poskipäitäni. Se oli hyvä syy pakata rinkka ja auto ja lähteä pidennetyksi viikonlopuksi maalle rauhoittumaan ja hengittämään. Tarvitsin lomaa siitä itseeni, sairastamiseen ja kotiin käpertyneestä elämästä, joina viikot kaupungissa ruumiillistuvat. Kaipasin tilaa ja rauhaa, joita on katseiden ja ajatusten ahdistamana betonin keskellä hankalaa löytää, mutta jotka venyttelevät itseään hereille pian kehä kolmosen paremmalle puolelle saapumisen jälkeen.

Kaipasin tilaa ja rauhaa ja sain sitä. Mikä ihana viikonloppu. Päätin, että olen lomalla enkä vaadi itseltäni yhtään mitään, vaan teen mitä haluan, tai olen tekemättä yhtään mitään, jos se tuntuu hyvältä. Sateinen lauantai täyttyi päiväunista, pisaroiden ropinan ja musiikin kuuntelusta, hyvästä ruoasta ja ihanasta joutilaisuudesta, jollaisen mahdollisuutta olin hädin tuskin muistanutkaan. Olin liian raukea käydäkseni edes saunassa. Sunnuntai avautui aurinkoisena, ja edellispäivän levon jälkeen ulkoilu maistui hyvältä - haravointia, järvellä olemista, karpaloiden hakemista, syksyn väreistä nauttimista ja rantasaunassa saunomista. Miten ihana olikaan herätä aamuisin, pestä kasvot lokakuisessa järvivedessä, sutaista hiukset sykerölle, vetäistä pipo päähän ja lähteä ulos peiliin vilkaisematta, peiliä johon ovat muuttaneet asumaan kaikki ne sosiaaliset oletukset ja odotukset, jotka saavat kaupungissa ollessa olemiseni käpertymään kokoon. Sama järvivesi huuhtoi pois muutkin kipeät ja sotkuiset ajatukset tuoden tilalle kirpeän nipistelyn iholla. Tunsin hengittäväni jälleen.




Nyt on taas hieman helpompaa olla. Tässä arjessakin.