pieniä askelia

Olen tänään ylpeä itsestäni. Uhmasin kevään satuttavaa valoa ja uskaltauduin ulos, istuin talon seinustalla viltti ylläni silmät kiinni ja yritin nauttia auringosta ja kevään äänimaisemasta. Hyvä tyttö.

lomaa

Mutta ja jos. Sanoja, joiden käytöstä olen koettanut viimeiset viikot, joulun ajan ja kaiken mitä se tarkoittaa pakottamana, pitää lomaa. Hyvä niin. Huomaan, että lopetettuani ajattelemisen en ole itkenyt montaakaan kertaa ja että oloni on ollut muutenkin hieman parempi (sen jälkeen, kun olen saanut nukuttua joulun aikana syntyneen univajeen kiinni, kas kun silloin ei kaikelta kyläilyltä ollutkaan aikaa nukkua sitä tavanomaista 10-15 tuntia vuorokaudessa). Unissa en ole murheilta ja ajatuksilta välttynyt, ne tunkeutuvat yöhöni minulta kysymättä, mutta päivisin onnistun näemmä keskittymään hetkeen, jos haluan. Suunnitelmallisuuteni ulottuu seuraavaan teekupilliseen, mandariinin syömiseen tai korkeintaan uuden neuletyön suunnitteluun. Fyysisesti olo on murehtimista vältellen parempi, mutta mieli hankaa vastaan ja on levoton, hahmoton, jotenkin lamaantunut, jäsentämistä kaipaava. Mutta se jäsentäminen ja siitä seuraava tärinä ja pahoinvointi - ei, ei nyt, ei vielä. Ei vielä muttia ja jossia. Niiden aika on myöhemmin, pian. Jokin minulle kertoo, että nyt on koetettava kerätä voimia.

hattaraista hyväntuulisuutta

Nukuttuani suurimman osan edellisestä neljästä vuorokaudesta herään eilen aamulla lopulta hieman pirteämpänä. Käyn suihkussa, keittelen kahvit ja syön aamupalaa, eikä vielä senkään jälkeen väsytä. Mikä ihana tunne. Koetan pitää kiinni hyväntuulisuudestani ja puuhailla kaikkea mukavaa ja tarpeellista, mukavalla tavalla tarpeellista. Kuten lahjoja ystäville ja perheelle. Pieniä muistamisia, lankojen ja valokuvien ympärille rakentuvia. Yksi on jo päättelyä vaille valmis, toinen olemassa luonnoksina ja kolmannelle olen vasta etsimässä muotoa. Olen juuri saanut avaimet aarreaittaan, ideoiden toivossa astun sisään katselemaan, ja voi, mitä ihanuuksia löydänkään! Ihastun yhteen huiviin, se olisi juuri hän, uskaltaisinkohan kokeilla sellaisen tekemistä? Tarkastelen ohjetta ja lankasuosituksia, en ole koskaan neulonut tuollaisen ohjekortin mukaan, miten päin sellaista edes luetaan, apua!, ja lanka on yhtä hattaraa, tahraavaa, tarttuvaa. Toisaalta, siinäpä keino tartuttaa itseni maailmani reunaan kunnolla seuraavina viikkoina. Päätän antaa itselleni ja hattaralangalle mahdollisuuden. Unen jälkeen.

tuhruisaa

Pimeää, pimeää. Uni valtaa olemisen eikä valo riitä valveen hetkinä siihen, mitä haluaisin nyt, eli valokuvaamiseen. Odotan jo toista viikkoa, että pääsisin ottamaan kuvia sinisistä asioista, joita olen luonut. Tämäkään viikko ei lupaa valoa. Tuhrua, tuhrua ruutu toisensa jälkeen, viikonlopun harvoina valveen hetkinä tallennettua (vai onko vika silmissäni? syytän kuitenkin epävakaata kättäni ja valon vähäisyyttä). Olisinpa jaksanut hakea sen jalustan.

väsymystä ja varovaista innostusta

Hetken jo luulin, että kuume menisi pois. Sen suunta oli jo laskussa muutaman viikon ajan sen jälkeen kun lääkitystäni muutettiin annokseltaan pienemmäksi, mutta nyt kuumeilu on palaamassa. Ja väsymys, lamaannuttava väsymys. En tiedä, mitä tästä kaikesta ajatella ja ottaako lääkäriin yhteys ja kertoa tilanteesta. Eivätpä nuo lääkärit ole ennenkään osanneet sanoa mitään tästä kuumeilusta. Eikä siinä mitään logiikkaa tunnu olevankaan. Kesällä lääkitystä pienennettiin, minkä jälkeen kuume nousi heti, jolloin annos nostettiin ennalleen. Ja nyt kuume puolestaan hetkeksi putosi, kun tehtiin sama, joskin se nyt on siis tulossa takaisin. Huoh. Taidan vain kiltisti kärsiä ja seurailla tilannetta hetken ennen kuin älähdän. Ajatuksen töiden teosta, jota olen mielessäni jo levottomana pyöritellyt, saan kai sitten edelleen unohtaa.

Vaan jotain on tehtävä koossa pysyäkseen. Pyörittelen käsissäni puikkoja ja lankoja, etsin netistä neuleohjeita ja hellittelen mielessäni ajatusta blogista, joka liittyisi käsillä tekemiseen, tekemisen prosessiin ja kokemukseen sekä asioiden aistimiseen. Ne ovat asioita, jotka ovat kiinnostaneet minua ennenkin, mutta vielä enemmän sairastumiseni jälkeen - ehkä haluan kietoutua asioihin, jotka täyttävät aistini ja saavat minut tuntemaan itseni elossa olevaksi, olen miettinyt, ja nyt haluaisin edelleen paitsi siis kokea, niin myös jotenkin miettiä ja työstää tätä ajatusta kokemiseni luonteesta. Tuo blogi olisi sellainen, missä paitsi kuvaan tekemiäni asioita valmiina ja kirjaan ylös, mitä ja miten tein (muistaakseni ja jakaaksenikin, jos joku on kiinnostunut tekemisistäni), niin myös keskityn itse tekemisen ja kokemisen prosessiin ja sen kuvaamiseen. Tekemisen ilo ja sen kuvaaminen, siinä tuon blogin punainen lanka. Langat ja neulominen sykähdyttää tällä hetkellä eniten, mutta luulenpa, että tekstiksi ja kuviksi blogiini pääsisi muukin käsillä tekeminen - ompeleminen, ruoka-asiat, mitä nyt ikinä teenkään ja mikä jotenkin tuottaa iloa ja kutsuu kuvaamaan.

Innostuin! Tätä pitää miettiä.

sitä toivon

Hetkeen sulautumista, rauhaa.
Se kaikki on tässä, minussa. Kunhan vain annan sen tapahtua.

sehän toimii sittenkin?

Sureminen ja itsesäälissä vellominen paitsi masentaa, niin myös tekee huonovointiseksi ja kuumeilevaksi. Minun on nyt ihan todellakin opittava piristämään itseäni, hitto vie. Tämä kirjoittaminen on askel oikeaan suuntaan, mutta ei tämä yksin riitä, vaan on oltava muutakin, jotain sellaista, joka auttaa irrottautumaan tästä kaikesta ja sitoo ajatukset johonkin ihan toisenlaiseen, iloa tuottavaan tekemiseen tai asiaan. Vanhat konstit, kuten valokuvaaminen ja musiikin kuunteleminen, eivät toimi tässä tarkoituksessa kuten ennen, olenhan takertunut niihin viimeiset ajat hyvän olon tuottamisen toivossa lähes leipiintymiseen saakka. On keksittävä jotain muutakin. Itse asiassa olen keksinytkin jotain muuta, mutta itseni innostaminen noiden asioiden pariin yhä uudestaan tuntuu aina yhtä hankalalta. Ehkä onnistun innostamaan itseni kirjoittamalla asiasta, kirjaamalla ylös aiempia ilon aiheita ja hyviä tunnelmia? Sitten voin myöhemminkin palata näihin merkintöihini muistelemaan, mikä on ollut mukavaa ja millä kammeta itsensä suon silmäkkeen reunalta tällä kertaa. Mikä siis on ollut mukavaa?

No niin, nyt kun mietin, mikä on ollut mukavaa, huomaankin jo hymyileväni. Hei, ehkäpä tämä kirjoittamisen, muistelemisen ja itseni terapoimisen "menetelmä" toimii! Tästähän saattaa tulla mielenkiintoista. Hymyilen sille havainnolle, että huomaan nykyään löytäväni iloa sellaisista asioista ja tekemisistä, joita nuorempana inhosin ja jotka olivat viimeisiä asioita, joilla olisin ikinä voinut kuvitella yrittäväni piristää itseäni. Olen viimeisen vuoden aikana, jolloin olen sairastellut, opetellut muun muassa neulomaan ja ompelemaan, ja tänään yllätän itseni ajattelemasta jääkaapissa lepääviä karhunvatukoita ja suunnittelemasta kääretortun leipomista niistä... Jos tästä helvetillisestä elämänvaiheesta on löydettävä hyviä puolia, niin uusien puolien löytäminen omasta itsestä on ehdottomasti yksi niistä. Elämästä, ennen jotenkin abstraktimmasta, on tullut käsin kosketeltavampaa ja konkreettisempaa, todellisempaa. Nautin väreistä, kosketuksesta, aistit täyttävästä tekemisestä ja sellaisten uusien taitojen oppimisesta, jotka konkretisoituvat jonain kauniina ja käyttökelpoisena. On ihanaa, kun voi huomata, että pahasta mielestä kummunnut tekeminen kutoutuu tai leipoutuu joksikin iloa tuottavaksi asiaksi. Muistaisinpa tämän aina ja osaisin tarttua keskeneräisiin töihin tai aloittaa uutta silloin, kun itku uhkaa viedä.

Hmm. Kynsikkäät, jotka aloitin viime talvena eräänkin lääkärireissun jälkimaininkeja potiessani, ovat edelleen kesken, koska olen pelännyt niihin koskemisen palauttavan mieleeni kaikki ikävät muistot. Ehkäpä nyt on aika neuloa tuokin mörkö pois sormia lämmittävään muotoon. Ja kääretortusta puuttuvat vain kananmunat ja rahka, jotka saan tuosta lähikaupasta. Ulkona näkyy aurinkokin paistavan--