torstai 18. joulukuuta 2008

melkein onnellinen

Lääkärini viestittää tänään kirjoittaneensa minulle sairauslomaa takautuvasti ja aina helmikuun loppuun saakka. Olen paitsi helpottunut ja kiitollinen, niin myös vähän pelästynyt: millaisen kuvan olenkaan itsestäni välittänyt eilen vastaanotolla, kun hän, ennen vastahakoisesti sairausloma-ajatukseen suhtautunut, nyt oma-aloitteisesti myöntää sitä noin pitkälle eteenpäin? Hätäni, pahoinvointini ja väsymykseni, se mikä ei näy kuvantamismenetelmin ja mittarein, tuntuu lopulta konkretisoituneen, tulleen käsin kosketettavaksi hänellekin. Näinhän sen eilen hänen katseessaan ja eleissään, mutten silti uskaltanut toivoa mitään. Oloni on heti paljon vähemmän yksinäinen, lopultakin joku tuntuu olevan puolellani ja kuulevan, ymmärtävän. Samalla se merkitsee sitä, että saan jälleen jonkin identiteetin ja oikeutuksen olemiselleni, olenhan virallisesti "sairas". Se on hurjan tärkeää tässä maailmassa, joka katsoo vinoon tällaisia joutilaita päivät kotona makoilijoita. Se merkitsee myös toimeentuloa, edes niukkaa, mutta jotain kuitenkin. Kunpa minun ei tarvitsisi käyttää tätä sairauslomaa loppuun vaan kuntoutuisin jo aiemmin, mutta on ihana tietää, että olen tuettu, jos niin ei tapahdu.

Tänään voin jo hieman paremmin ja pelkään pelästyttäneeni lääkärini pahanpäiväisesti. Olin vain eilen niin rikkinäinen kaiken sen odotukseni, epätietoisuuteni ja pelkojeni kanssa ja se taatusti näkyi, mutta tapaaminen ja sen huomaaminen, etteivät asiat välttämättä olekaan niin pahasti kuin olen pelännyt, helpotti jo hiukan oloani. Mieleni tekee melkein kirjoittaa nyt lääkärilleni, että kyllä minä pärjään, älä nyt liikoja huolehdi. (En taida kuitenkaan kirjoittaa.)

Niin. Kyllä minä pärjään. Pärjään ainakin tammikuulle saakka, jolloin on aika murehtia näitä asioita lisää. Nyt koetan rauhoittaa olemiseni näiltä ajatuksilta ja keskittyä mukaviin, hyvää oloa tuoviin asioihin. Noudatan lääkärin kehotusta ja koetan nauttia joulusta. En minä niin joulusta piittaa, mutta rakkaiden ihmisten tapaaminen ja rauhallinen oleminen, se on mukavaa.

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

pieniä liikahduksia

Poliklinikan vessan peilistä minua katsovat totiset, kalpeat kasvot punaiset laikut poskillaan ja kaulallaan. Hei sinä siellä, piristy, ainakaan pahimmalle pelollesi ei löytynyt nyt näyttöä. Nyt vasta huomaan, kuinka sykkyrässä todella olenkaan ollut viimeiset viikot ja päivät, kun jonkin minussa hieman avautuu ja hengitys kulkee vapaammin.

En tiedä, mitä tulevat viikot tuovat, kuukausi on taas odotettava, taas lisää tutkimuksia, ja mitä sitten, tietääkö kukaan? Lääkärini on neuvoton, mutta arvostan hänen rehellisyyttään. Tyhjyyden tunne, ja samalla, helpotus jonkin loppumisesta ja jäsentymisestä - sekä ilo siitä, että kohtaaminen on ollut hyvä ja olen kokenut tulevani nyt kuulluksi, kokonaisempana.

Istun vielä pitkään aulassa hengittelemässä itseäni kokoon ja pyyhkimässä silmäkulmiani ennen kuin uskaltaudun kadulle ihmisten joukkoon.

tiistai 9. joulukuuta 2008

kolmas kerta toden sanoo?

Siinä se kauniisti jo laskostuu, neuleeksi käsissäni kutoutunut lanka. Kuinka nopeasti sitä syntyykään nyt, kun tiedän mitä teen. Ensimmäinen kerä pehmeää luumuhattaraa on jo lähes lopussa. Lahjat taitavat valmistua tänä vuonna ajoissa.

Laskostuu ja aaltoilee, kuten uuden hammaslääkärini pitkät hiukset laskostuvat hänen istuessaan tuolissaan katselemassa näyttöpäätteeltään hampaastani otettuja röntgenkuvia. "Joo, kyllä tämä pitää hoitaa uudelleen." Että anteeksi mitenkä? Että juurihoidetaanpa sitten vielä kolmannenkin kerran, varmuuden vuoksi. Dritte mal sagt das wahr, ja? Olen väen vängällä ja vähän noloillenkin tuppautunut tämän ekspertin vastaanotolle ja anellut häntä tarkastamaan juurihoidetun hampaani tilanteen, siitä huolimatta että hammaslääkäri x 2 ja röntgenlausuntojen kirjoittaja x 2 ovat olleet sitä mieltä, että ihan kunnossa tuo kahteen kertaan kairattu hammas nyt on ja ei muuta kuin kruunua päälle ja kassan kautta ulos - ja nyt saankin kuulla, että siellä hampaan juuressa saattaa muhia edelleen kunnon aikapommi.

Voi kuinka joskus olenkaan kiitollinen jänkkäpäisestä (hankalasta??) luonteestani, tämä on jälleen niitä hetkiä, ja kiitän mielessäni myös neurologiani, joka antoi tukensa tälle intuitiolleni lähteä vielä varmistamaan asiaa. Sairauteni juuret, niitähän ei ole vielä saatu kaivettua esille, ja sanon, sanonpa vain, että tunnen, ettei tuo poskihammas-pirulainen ole aivan viaton osapuoli tässä katastrofissa. En tiedä mitä ajatella. Nämä lääkärivisiitit ovat lamaannuttavia, ne syövät kerta toisensa jälkeen pienen palan siitä luottamuksesta, joka minulla joskus oli valkotakkisia ja terveydenhuoltojärjestelmäämme kohtaan. On surullista joutua kerta toisensa jälkeen menemään hakemaan apua valmiiksi epäilevänä, puolustuskannalla ja valmiina varmistelemaan jokaista lääkärin tekemää ratkaisua. On surullista joutua kokemaan, ettei taaskaan ole tullut kuulluksi tai vakavasti otetuksi. On rasittavaa olla hankala potilas - olisin niin paljon mieluummin luottavainen potilas, jos vain minulla olisi siihen aihetta ja uskaltaisin luottaa. Yritän mennä tilanteisiin mahdollisimman avoimena, tilanteeni mahdollisimman hyvin selittäen ja antaen mahdollisuuden positiiviselle vuorovaikutukselle ja hyvälle hoitosuhteelle, mutten tiedä, kuinka hyvin kyynistymiseni myötä tässä enää onnistun. Ei kyse ole siitä, ettenkö ymmärtäisi, että virheitä voi joskus sattua, mutta se ylimalkaisuus, välinpitämättömyys ja vähättely, joka usein on virheiden taustalla - sitä on vaikea anteeksi. "No kun meillä on yleensä vaan näitä flunssakuumeita ja haljenneita paikkoja niin eihän me nyt osattu ajatella, että." Tällä kertaa minulla oli onnea löytäessäni jonkun, joka osasi ajatella, että, ja jaksoi kuunnella ja ottaa vakavasti. Heitäkin siis yhä on. Koetan uskaltaa luottaa, jälleen.

torstai 4. joulukuuta 2008

hattaraista hyväntuulisuutta

Nukuttuani suurimman osan edellisestä neljästä vuorokaudesta herään eilen aamulla lopulta hieman pirteämpänä. Käyn suihkussa, keittelen kahvit ja syön aamupalaa, eikä vielä senkään jälkeen väsytä. Mikä ihana tunne. Koetan pitää kiinni hyväntuulisuudestani ja puuhailla kaikkea mukavaa ja tarpeellista, mukavalla tavalla tarpeellista. Kuten lahjoja ystäville ja perheelle. Pieniä muistamisia, lankojen ja valokuvien ympärille rakentuvia. Yksi on jo päättelyä vaille valmis, toinen olemassa luonnoksina ja kolmannelle olen vasta etsimässä muotoa. Olen juuri saanut avaimet aarreaittaan, ideoiden toivossa astun sisään katselemaan, ja voi, mitä ihanuuksia löydänkään! Ihastun yhteen huiviin, se olisi juuri hän, uskaltaisinkohan kokeilla sellaisen tekemistä? Tarkastelen ohjetta ja lankasuosituksia, en ole koskaan neulonut tuollaisen ohjekortin mukaan, miten päin sellaista edes luetaan, apua!, ja lanka on yhtä hattaraa, tahraavaa, tarttuvaa. Toisaalta, siinäpä keino tartuttaa itseni maailmani reunaan kunnolla seuraavina viikkoina. Päätän antaa itselleni ja hattaralangalle mahdollisuuden. Unen jälkeen.

tiistai 2. joulukuuta 2008

puuroutuvaa

Tämä päivä ei jäsenny, ei avaudu. Se on kaurapuuroa, harmaata ja upottavaa. Herään mieli hälyisenä levottoman yön jäljeltä ja maistan heti herätessäni kuumeen suussani. Edellispäivän viesti lääkäriltä kummittelee mielessäni. Enää en odota joka päivä. Nyt horisontti on pidempi, muutamien viikkojen mittainen. Millekään ei ole löytynyt vahvistusta, kaikki on avoinna. Tuo avoimuus on tummempaa sävyltään, minä luen tuon tumman sävyn siihen, luen sen rivien väleistä ja omasta olostani. Olisinpa väärässä, voin ollakin. Silti, mietin, että on mahdollista, että tämä joulu tulee olemaan erilainen. Erilainen jos. Ja jos, niin sitten. Mutta vielä ei ole tämän aika, nyt on nyt - ja silti, on aika tunnustella varovasti näitä ajatuksia, saada tämä harmaa jotenkin aukenemaan. (Mutta läpsäisen itseäni poskelle saadessani itseni kiinni ajattelemasta, että ehkä en sitten enää tarvitse uutta talvitakkiakaan. Suitsi mielesi, tyttö.)

maanantai 1. joulukuuta 2008

tuhruisaa

Pimeää, pimeää. Uni valtaa olemisen eikä valo riitä valveen hetkinä siihen, mitä haluaisin nyt, eli valokuvaamiseen. Odotan jo toista viikkoa, että pääsisin ottamaan kuvia sinisistä asioista, joita olen luonut. Tämäkään viikko ei lupaa valoa. Tuhrua, tuhrua ruutu toisensa jälkeen, viikonlopun harvoina valveen hetkinä tallennettua (vai onko vika silmissäni? syytän kuitenkin epävakaata kättäni ja valon vähäisyyttä). Olisinpa jaksanut hakea sen jalustan.