melkein onnellinen

Lääkärini viestittää tänään kirjoittaneensa minulle sairauslomaa takautuvasti ja aina helmikuun loppuun saakka. Olen paitsi helpottunut ja kiitollinen, niin myös vähän pelästynyt: millaisen kuvan olenkaan itsestäni välittänyt eilen vastaanotolla, kun hän, ennen vastahakoisesti sairausloma-ajatukseen suhtautunut, nyt oma-aloitteisesti myöntää sitä noin pitkälle eteenpäin? Hätäni, pahoinvointini ja väsymykseni, se mikä ei näy kuvantamismenetelmin ja mittarein, tuntuu lopulta konkretisoituneen, tulleen käsin kosketettavaksi hänellekin. Näinhän sen eilen hänen katseessaan ja eleissään, mutten silti uskaltanut toivoa mitään. Oloni on heti paljon vähemmän yksinäinen, lopultakin joku tuntuu olevan puolellani ja kuulevan, ymmärtävän. Samalla se merkitsee sitä, että saan jälleen jonkin identiteetin ja oikeutuksen olemiselleni, olenhan virallisesti "sairas". Se on hurjan tärkeää tässä maailmassa, joka katsoo vinoon tällaisia joutilaita päivät kotona makoilijoita. Se merkitsee myös toimeentuloa, edes niukkaa, mutta jotain kuitenkin. Kunpa minun ei tarvitsisi käyttää tätä sairauslomaa loppuun vaan kuntoutuisin jo aiemmin, mutta on ihana tietää, että olen tuettu, jos niin ei tapahdu.

Tänään voin jo hieman paremmin ja pelkään pelästyttäneeni lääkärini pahanpäiväisesti. Olin vain eilen niin rikkinäinen kaiken sen odotukseni, epätietoisuuteni ja pelkojeni kanssa ja se taatusti näkyi, mutta tapaaminen ja sen huomaaminen, etteivät asiat välttämättä olekaan niin pahasti kuin olen pelännyt, helpotti jo hiukan oloani. Mieleni tekee melkein kirjoittaa nyt lääkärilleni, että kyllä minä pärjään, älä nyt liikoja huolehdi. (En taida kuitenkaan kirjoittaa.)

Niin. Kyllä minä pärjään. Pärjään ainakin tammikuulle saakka, jolloin on aika murehtia näitä asioita lisää. Nyt koetan rauhoittaa olemiseni näiltä ajatuksilta ja keskittyä mukaviin, hyvää oloa tuoviin asioihin. Noudatan lääkärin kehotusta ja koetan nauttia joulusta. En minä niin joulusta piittaa, mutta rakkaiden ihmisten tapaaminen ja rauhallinen oleminen, se on mukavaa.

tiistai-aamun arkea

Aamulla oli ohjelmassa apteekkireissu, sillä lääkkeet olivat lopussa enkä jaksanut eilen mennä ulos. Apteekissa selvisi, että lääkärini olikin kirjoittanut tällä kertaa lääkkeitä kunnolla, riittänevät noin suunnilleen seuraavaksi yhdeksäksi kuukaudeksi. Eipähän tarvitse olla kinuamassa koko ajan uusia reseptejä - mutta toivon, ettei tuo määrä ennusta tulevaa, vaan pääsisin pikku hiljaa eroon noista myrkyistä. Otin lääkkeitä noin kolmeksi kuukaudeksi, toivottavasti loput jäävät hakematta. Ja rahaa upposi...

Mistä tulikin mieleen, että sairaspäivärahapäätös Kelalta on vieläkin saapumatta, yli puolentoista kuukauden odottelun jälkeen. Siksipä en ostanut sitäkään sinistä villapaitaa, jota kokeilin kotimatkalla UFF:lla poiketessani, vaikka todellakin tarvitsisin jotain uusia lämpimiä vaatteita talveksi. Ei minulla ole rahaa juuri mihinkään muuhun kuin lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin. Toisaalta, olen melkein aina kotona tai maalla, joten aika vähillä hankinnoilla onneksi selviän. Ruokaa, kahvia, jotain lämmintä vaatetta ja villasukat, kirjoitustarvikkeet, kamera, lankaa ja puikot, kirjoja, musiikkia (joista kahdella jälkimmäisellä julkinen ja ilmainen kirjastomme meitä onneksi hemmottelee) - näitä kun riittää, olen jo aika tyytyväinen. En ole koskaan ollut materian perään ja etenkin nyt olen siitä kiitollinen.