Tänään on eräänlainen vuosipäivä. On kulunut vuosi siitä, kun sairastuin "virallisesti". Muistan yhä elävästi sen epäuskon ja epätodellisuuden tunteen, jonka päivystävän lääkärin arvio tilastani minussa synnytti - mokoma kehtasi väittää, että saattaisin olla vakavasti sairas, vaikka eihän minua muu vaivannut kuin sitkeä virustulehdus, jonka parannuttua elämäni vasta todella alkaisi! Kuin sumussa kävelin sairaalan laboratorioon antamaan lääkärin määräämät näytteet ja sieltä kotiin ihmettelemään tätä uutta tilannetta sekä odottelemaan jatkotutkimuksia. Seuraavana päivänä epätodellisuuden tunteen läpäisi kiukku ja ärtymys niitä tahoja kohtaan, jotka olivat kuukausia pitäneet oireitani vaarattomina eivätkä olleet passittaneet minua asianmukaiseen hoitoon ja tutkimuksiin. Oloni oli totaalisen sekava - tärisin pelosta ja kiukusta, mutta olin toisaalta tyytyväinen siihen, että ehkä nyt, lopulta, tulisin käymään läpi tarvittavat tutkimukset, niin pelottavilta kuin ne tuntuivatkin, ja saamaan tarvitsemaani hoitoa.
Kuinka on käynytkään? Edelleen, vuotta myöhemmin, kukaan ei voi kertoa varmasti, mikä on sairauteni nimi ja miten sitä tulisi hoitaa. Diagnoosi, jota lääkäri vuosi sitten ehdotti, on tallautunut jo muiden diagnoosiehdotelmien alle. Jos se, mitä kuulin viime maaliskuussa jatkotutkimusten jälkeen lääkärin suusta pitäisi paikkansa, saattaisi hautapaikan varaaminen olla pian ajankohtaista, mutta muita vaihtoehtoja on pidetty mahdollisempina. Elämä tällaisessa tilanteessa on aika mielenkiintoista. Olen oppinut itsestäni ja toisista ihmisistä hurjasti asioita. Nyt tiedän myös sen, että on mahdollista kävellä meren rantaan kahville ja sieltä ruokakauppaan ostamaan appelsiineja ja kirpputorille katsomaan vaatekaappeja kuultuaan juuri sairastavansa ehkä tappavaa tautia. Elämäni on absurdia elokuvaa, jota seuraan ulkopuolelta käsin, odottaen kiinnostuksella ja pelolla seuraavia juonenkäänteitä, jotka omituisen huumorin omaava käsikirjoittaja on kehitellyt. Ajoittain olen yrittänyt osallistua juonen kirjoittamiseen, ajoittain koen onnistuneenikin, silloin joskus kesällä, kun kaikki oli vielä niin paljon mahdollisempaa. Mutta nyt, nyt vain lähinnä odotan, siedän ja koetan jaksaa olla. Kysymykset ovat paljolti samoja edelleen kuin vuosi sitten, mutta olen lähestulkoon liian väsynyt kysymään niitä. Tämä sumu ympärilläni on niin sakeaa, etten jaksa erottaa sen läpi hahmoja tai aloittaa mitään, enkä tiedä, näynkö minäkään ulos päin. Täällä minä kuitenkin olen, joten antaa tulla vaan; seuraava kohtaus, kiitos. Luulen, että mikä tahansa on parempaa kuin tämä jatkuva odotus ja epätietoisuus.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
torstai 19. helmikuuta 2009
vuosipäivä
Tunnisteet:
ahdistus,
aika,
apatia,
diagnosoimattomuus,
elämä,
epätietoisuus,
kuolema,
kysymys,
kärsimys,
lamaannus,
lääketiede,
odottaminen,
odotus,
pelko,
potiluus,
sairastaminen,
sanattomuus
tiistai 11. marraskuuta 2008
tiistai-aamun arkea
Aamulla oli ohjelmassa apteekkireissu, sillä lääkkeet olivat lopussa enkä jaksanut eilen mennä ulos. Apteekissa selvisi, että lääkärini olikin kirjoittanut tällä kertaa lääkkeitä kunnolla, riittänevät noin suunnilleen seuraavaksi yhdeksäksi kuukaudeksi. Eipähän tarvitse olla kinuamassa koko ajan uusia reseptejä - mutta toivon, ettei tuo määrä ennusta tulevaa, vaan pääsisin pikku hiljaa eroon noista myrkyistä. Otin lääkkeitä noin kolmeksi kuukaudeksi, toivottavasti loput jäävät hakematta. Ja rahaa upposi...
Mistä tulikin mieleen, että sairaspäivärahapäätös Kelalta on vieläkin saapumatta, yli puolentoista kuukauden odottelun jälkeen. Siksipä en ostanut sitäkään sinistä villapaitaa, jota kokeilin kotimatkalla UFF:lla poiketessani, vaikka todellakin tarvitsisin jotain uusia lämpimiä vaatteita talveksi. Ei minulla ole rahaa juuri mihinkään muuhun kuin lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin. Toisaalta, olen melkein aina kotona tai maalla, joten aika vähillä hankinnoilla onneksi selviän. Ruokaa, kahvia, jotain lämmintä vaatetta ja villasukat, kirjoitustarvikkeet, kamera, lankaa ja puikot, kirjoja, musiikkia (joista kahdella jälkimmäisellä julkinen ja ilmainen kirjastomme meitä onneksi hemmottelee) - näitä kun riittää, olen jo aika tyytyväinen. En ole koskaan ollut materian perään ja etenkin nyt olen siitä kiitollinen.
Mistä tulikin mieleen, että sairaspäivärahapäätös Kelalta on vieläkin saapumatta, yli puolentoista kuukauden odottelun jälkeen. Siksipä en ostanut sitäkään sinistä villapaitaa, jota kokeilin kotimatkalla UFF:lla poiketessani, vaikka todellakin tarvitsisin jotain uusia lämpimiä vaatteita talveksi. Ei minulla ole rahaa juuri mihinkään muuhun kuin lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin. Toisaalta, olen melkein aina kotona tai maalla, joten aika vähillä hankinnoilla onneksi selviän. Ruokaa, kahvia, jotain lämmintä vaatetta ja villasukat, kirjoitustarvikkeet, kamera, lankaa ja puikot, kirjoja, musiikkia (joista kahdella jälkimmäisellä julkinen ja ilmainen kirjastomme meitä onneksi hemmottelee) - näitä kun riittää, olen jo aika tyytyväinen. En ole koskaan ollut materian perään ja etenkin nyt olen siitä kiitollinen.
Tunnisteet:
apteekki,
elämä,
harrastus,
Kela,
lääkitys,
lääkäri,
raha,
sairastaminen,
tarve,
toimeentulo
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)