Ei minulla ole mitään sanottavaa.

vuosipäivä

Tänään on eräänlainen vuosipäivä. On kulunut vuosi siitä, kun sairastuin "virallisesti". Muistan yhä elävästi sen epäuskon ja epätodellisuuden tunteen, jonka päivystävän lääkärin arvio tilastani minussa synnytti - mokoma kehtasi väittää, että saattaisin olla vakavasti sairas, vaikka eihän minua muu vaivannut kuin sitkeä virustulehdus, jonka parannuttua elämäni vasta todella alkaisi! Kuin sumussa kävelin sairaalan laboratorioon antamaan lääkärin määräämät näytteet ja sieltä kotiin ihmettelemään tätä uutta tilannetta sekä odottelemaan jatkotutkimuksia. Seuraavana päivänä epätodellisuuden tunteen läpäisi kiukku ja ärtymys niitä tahoja kohtaan, jotka olivat kuukausia pitäneet oireitani vaarattomina eivätkä olleet passittaneet minua asianmukaiseen hoitoon ja tutkimuksiin. Oloni oli totaalisen sekava - tärisin pelosta ja kiukusta, mutta olin toisaalta tyytyväinen siihen, että ehkä nyt, lopulta, tulisin käymään läpi tarvittavat tutkimukset, niin pelottavilta kuin ne tuntuivatkin, ja saamaan tarvitsemaani hoitoa.

Kuinka on käynytkään? Edelleen, vuotta myöhemmin, kukaan ei voi kertoa varmasti, mikä on sairauteni nimi ja miten sitä tulisi hoitaa. Diagnoosi, jota lääkäri vuosi sitten ehdotti, on tallautunut jo muiden diagnoosiehdotelmien alle. Jos se, mitä kuulin viime maaliskuussa jatkotutkimusten jälkeen lääkärin suusta pitäisi paikkansa, saattaisi hautapaikan varaaminen olla pian ajankohtaista, mutta muita vaihtoehtoja on pidetty mahdollisempina. Elämä tällaisessa tilanteessa on aika mielenkiintoista. Olen oppinut itsestäni ja toisista ihmisistä hurjasti asioita. Nyt tiedän myös sen, että on mahdollista kävellä meren rantaan kahville ja sieltä ruokakauppaan ostamaan appelsiineja ja kirpputorille katsomaan vaatekaappeja kuultuaan juuri sairastavansa ehkä tappavaa tautia. Elämäni on absurdia elokuvaa, jota seuraan ulkopuolelta käsin, odottaen kiinnostuksella ja pelolla seuraavia juonenkäänteitä, jotka omituisen huumorin omaava käsikirjoittaja on kehitellyt. Ajoittain olen yrittänyt osallistua juonen kirjoittamiseen, ajoittain koen onnistuneenikin, silloin joskus kesällä, kun kaikki oli vielä niin paljon mahdollisempaa. Mutta nyt, nyt vain lähinnä odotan, siedän ja koetan jaksaa olla. Kysymykset ovat paljolti samoja edelleen kuin vuosi sitten, mutta olen lähestulkoon liian väsynyt kysymään niitä. Tämä sumu ympärilläni on niin sakeaa, etten jaksa erottaa sen läpi hahmoja tai aloittaa mitään, enkä tiedä, näynkö minäkään ulos päin. Täällä minä kuitenkin olen, joten antaa tulla vaan; seuraava kohtaus, kiitos. Luulen, että mikä tahansa on parempaa kuin tämä jatkuva odotus ja epätietoisuus.

nyt tiedän

Nyt tiedän, miltä kuulostaa, kun peura paiskautuu kuoliaaksi pikajunan keulaa vasten. Tiedän, miltä näyttää ruumiistaan irti leikkautunut peuran pää ja kymmenet nälkäiset varikset sen kimpussa, ahnaina ja malttamattomina, hädin tuskin piitaten lähestyvän junan äänestä, uhmaten saaliinsa saamaa kohtaloa. Näen mielessäni suuret, kauhusta laajentuneet silmät ja hiljaisen sisään päin viiltävän huudon aivan hetkeä ennen pamausta sekä punaisina valuvat veriset norot etummaisten junavaunujen ikkunoissa.

Ja tämä kaikki on raastavaa. Eikä sittenkään tunnu juuri miltään.

sanoista

Sanat ja ilmaisut tuntuvat taas pakenevan kokemustani, ja mietin, jättääkö ponnistelu itsensä sanoin jäsentämiseksi sikseen vai houkutellako sanoja ja koettaa pitää ilmaisun kanavaa auki kirjoittamalla edes jotain, mitä tahansa. Keväällä, tämän kaiken ollessa vielä uutta, tunsin samoin kuin nyt ja olin aivan sykkyrässä sanojen kanssa, sitten jokin pikku hiljaa aukeni ja onnistuin virtaamaan ulos itsestäni - mutta nyt taas, mykkyys valtaa minussa tilaa ja sanat hylkivät kokemustani. On vain tämä apatia ja tyhjyys sekä minkään koskettamattomuus. Ei ole naurua, ei itkua - ei mitään. Mietin, mihin kaikki on taas mennyt. Mihin minä olen mennyt. Taidan jotain tästä ymmärtääkin - jos koko olemisen perusta velloo eikä ympärillä ole asioita, joihin nojata, niin miten voi olla minuakaan? Kesällä koin olevani tuetumpi, oli toiveita ja ankkureita joihin nojata, mutta nyt ne tuntuvat yksi kerrallaan raukeavan, ja minä niiden mukana. Olen jäänyt aika yksin, tullut vaietuksi, sysätyksi jonkinlaiseen puolittaiseen olemassaolon tilaan - apatiaan. Sitä kai tämä apatia on, puolittaisuutta ja rajalla olemista, omien rajojen ja hahmon häilyvyyttä. Ilmaisu ja aloittaminen vaatii koherenssia, jota minulla on nyt kovin vähän. Ehkä hiukan kuitenkin vielä, kirjoitinhan nämäkin sanat, vaikken siihen uskonutkaan. Ehkä ratkaisu on ryhtyä vain kirjoittamaan ja ilmaisemaan, antaa sanoille ja ajatuksille mahdollisuus ruokkia toisiaan.

ponnistelemisesta

Ponnistelua. Sitä olemiseni on nykyään, enimmäkseen. Pienimmätkin asiat vaativat ponnistelua. Kuten tuon mekon, joka roikkuu hyllykön reunalta, vieminen kaappiin. Siinä se on riippunut nyt kolmisen kuukautta, kesän juhlista saakka, kun en vai ole saanut aikaiseksi kiikuttaa sitä paikalleen. (Nyt se on jo muuttunut lähes sisustuselementiksi, kaunis punainen vaatekappale, joten mitäpä sitä.) Tämä on vain yksi esimerkki kaiken kattavasta saamattomuudestani ja apatiastani. Voisin hyvin maata aamusta iltaan seinään tuijottaen ja tekemättä mitään, jos antaisin itselleni siihen luvan. Koetan kuitenkin raahata päiviä mukanani, tehden edes pieniä tekoja, sen sijaan että antautuisin vain makaamaan ja vietäväksi. Kehun itseäni pienistäkin saavutuksistani. Vaikkapa siitä, että sain haudutettua kannullisen yrttijuomaa ja juotua sen.

Kirjoittamaankin ryhdyin vain tehdäkseni jotain, saadakseni kosketuksen tähän päivään. Ei huvita yhtään, mutta ajattelin antaa vanhalle taialle mahdollisuuden - joskus ponnistelusta syntyy aalto, joka kantaa mukanaan, ulos lukkiutuneesta tilanteesta olemisen vietäväksi. Joskus niin käy nykyäänkin. Kuinka olin antaa ensimmäisen huurreaamun mennä ohitseni sunnuntaiaamuna, olin valmis kääntämään kylkeä peiton alla ja vaipumaan apatiaan, mutta onneksi minut patistettiin ulos. Se ponnistus kannatti. Oleminen oli hetken valoisaa ja keveää, kun luonnon kauneus ja hiljaisuus vei minua ja kameraa. Illalla olo oli jotenkin puhdistunut ja rauhallinen.


Kannattaa ponnistella, ja kannattaa kirjata ylös ilot, joita siitä seuraa. Kirjoittaessa ja muistaessa uusi päiväkin tuntuu mahdollisemmalta.