sanoista

Sanat ja ilmaisut tuntuvat taas pakenevan kokemustani, ja mietin, jättääkö ponnistelu itsensä sanoin jäsentämiseksi sikseen vai houkutellako sanoja ja koettaa pitää ilmaisun kanavaa auki kirjoittamalla edes jotain, mitä tahansa. Keväällä, tämän kaiken ollessa vielä uutta, tunsin samoin kuin nyt ja olin aivan sykkyrässä sanojen kanssa, sitten jokin pikku hiljaa aukeni ja onnistuin virtaamaan ulos itsestäni - mutta nyt taas, mykkyys valtaa minussa tilaa ja sanat hylkivät kokemustani. On vain tämä apatia ja tyhjyys sekä minkään koskettamattomuus. Ei ole naurua, ei itkua - ei mitään. Mietin, mihin kaikki on taas mennyt. Mihin minä olen mennyt. Taidan jotain tästä ymmärtääkin - jos koko olemisen perusta velloo eikä ympärillä ole asioita, joihin nojata, niin miten voi olla minuakaan? Kesällä koin olevani tuetumpi, oli toiveita ja ankkureita joihin nojata, mutta nyt ne tuntuvat yksi kerrallaan raukeavan, ja minä niiden mukana. Olen jäänyt aika yksin, tullut vaietuksi, sysätyksi jonkinlaiseen puolittaiseen olemassaolon tilaan - apatiaan. Sitä kai tämä apatia on, puolittaisuutta ja rajalla olemista, omien rajojen ja hahmon häilyvyyttä. Ilmaisu ja aloittaminen vaatii koherenssia, jota minulla on nyt kovin vähän. Ehkä hiukan kuitenkin vielä, kirjoitinhan nämäkin sanat, vaikken siihen uskonutkaan. Ehkä ratkaisu on ryhtyä vain kirjoittamaan ja ilmaisemaan, antaa sanoille ja ajatuksille mahdollisuus ruokkia toisiaan.

ponnistelemisesta

Ponnistelua. Sitä olemiseni on nykyään, enimmäkseen. Pienimmätkin asiat vaativat ponnistelua. Kuten tuon mekon, joka roikkuu hyllykön reunalta, vieminen kaappiin. Siinä se on riippunut nyt kolmisen kuukautta, kesän juhlista saakka, kun en vai ole saanut aikaiseksi kiikuttaa sitä paikalleen. (Nyt se on jo muuttunut lähes sisustuselementiksi, kaunis punainen vaatekappale, joten mitäpä sitä.) Tämä on vain yksi esimerkki kaiken kattavasta saamattomuudestani ja apatiastani. Voisin hyvin maata aamusta iltaan seinään tuijottaen ja tekemättä mitään, jos antaisin itselleni siihen luvan. Koetan kuitenkin raahata päiviä mukanani, tehden edes pieniä tekoja, sen sijaan että antautuisin vain makaamaan ja vietäväksi. Kehun itseäni pienistäkin saavutuksistani. Vaikkapa siitä, että sain haudutettua kannullisen yrttijuomaa ja juotua sen.

Kirjoittamaankin ryhdyin vain tehdäkseni jotain, saadakseni kosketuksen tähän päivään. Ei huvita yhtään, mutta ajattelin antaa vanhalle taialle mahdollisuuden - joskus ponnistelusta syntyy aalto, joka kantaa mukanaan, ulos lukkiutuneesta tilanteesta olemisen vietäväksi. Joskus niin käy nykyäänkin. Kuinka olin antaa ensimmäisen huurreaamun mennä ohitseni sunnuntaiaamuna, olin valmis kääntämään kylkeä peiton alla ja vaipumaan apatiaan, mutta onneksi minut patistettiin ulos. Se ponnistus kannatti. Oleminen oli hetken valoisaa ja keveää, kun luonnon kauneus ja hiljaisuus vei minua ja kameraa. Illalla olo oli jotenkin puhdistunut ja rauhallinen.


Kannattaa ponnistella, ja kannattaa kirjata ylös ilot, joita siitä seuraa. Kirjoittaessa ja muistaessa uusi päiväkin tuntuu mahdollisemmalta.

sehän toimii sittenkin?

Sureminen ja itsesäälissä vellominen paitsi masentaa, niin myös tekee huonovointiseksi ja kuumeilevaksi. Minun on nyt ihan todellakin opittava piristämään itseäni, hitto vie. Tämä kirjoittaminen on askel oikeaan suuntaan, mutta ei tämä yksin riitä, vaan on oltava muutakin, jotain sellaista, joka auttaa irrottautumaan tästä kaikesta ja sitoo ajatukset johonkin ihan toisenlaiseen, iloa tuottavaan tekemiseen tai asiaan. Vanhat konstit, kuten valokuvaaminen ja musiikin kuunteleminen, eivät toimi tässä tarkoituksessa kuten ennen, olenhan takertunut niihin viimeiset ajat hyvän olon tuottamisen toivossa lähes leipiintymiseen saakka. On keksittävä jotain muutakin. Itse asiassa olen keksinytkin jotain muuta, mutta itseni innostaminen noiden asioiden pariin yhä uudestaan tuntuu aina yhtä hankalalta. Ehkä onnistun innostamaan itseni kirjoittamalla asiasta, kirjaamalla ylös aiempia ilon aiheita ja hyviä tunnelmia? Sitten voin myöhemminkin palata näihin merkintöihini muistelemaan, mikä on ollut mukavaa ja millä kammeta itsensä suon silmäkkeen reunalta tällä kertaa. Mikä siis on ollut mukavaa?

No niin, nyt kun mietin, mikä on ollut mukavaa, huomaankin jo hymyileväni. Hei, ehkäpä tämä kirjoittamisen, muistelemisen ja itseni terapoimisen "menetelmä" toimii! Tästähän saattaa tulla mielenkiintoista. Hymyilen sille havainnolle, että huomaan nykyään löytäväni iloa sellaisista asioista ja tekemisistä, joita nuorempana inhosin ja jotka olivat viimeisiä asioita, joilla olisin ikinä voinut kuvitella yrittäväni piristää itseäni. Olen viimeisen vuoden aikana, jolloin olen sairastellut, opetellut muun muassa neulomaan ja ompelemaan, ja tänään yllätän itseni ajattelemasta jääkaapissa lepääviä karhunvatukoita ja suunnittelemasta kääretortun leipomista niistä... Jos tästä helvetillisestä elämänvaiheesta on löydettävä hyviä puolia, niin uusien puolien löytäminen omasta itsestä on ehdottomasti yksi niistä. Elämästä, ennen jotenkin abstraktimmasta, on tullut käsin kosketeltavampaa ja konkreettisempaa, todellisempaa. Nautin väreistä, kosketuksesta, aistit täyttävästä tekemisestä ja sellaisten uusien taitojen oppimisesta, jotka konkretisoituvat jonain kauniina ja käyttökelpoisena. On ihanaa, kun voi huomata, että pahasta mielestä kummunnut tekeminen kutoutuu tai leipoutuu joksikin iloa tuottavaksi asiaksi. Muistaisinpa tämän aina ja osaisin tarttua keskeneräisiin töihin tai aloittaa uutta silloin, kun itku uhkaa viedä.

Hmm. Kynsikkäät, jotka aloitin viime talvena eräänkin lääkärireissun jälkimaininkeja potiessani, ovat edelleen kesken, koska olen pelännyt niihin koskemisen palauttavan mieleeni kaikki ikävät muistot. Ehkäpä nyt on aika neuloa tuokin mörkö pois sormia lämmittävään muotoon. Ja kääretortusta puuttuvat vain kananmunat ja rahka, jotka saan tuosta lähikaupasta. Ulkona näkyy aurinkokin paistavan--

sanallistamisen tarkoituksesta

Kuvaavaa olotilalleni on, että joudun heti alkuun turvautumaan toisten lausumiin sanoihin kuvatakseni omaa oloani ja omia ajatuksiani, mutta löydän sairauskokemuksia ja niiden kertomista tutkineelta Arthur Frankilta osuvan ajatuksen, jonka haluan tähän kirjata. Jos kirjoittaisin nyt omasta elämäntilanteestani kertomukseni, se olisi epäilemättä Frankin kuvaamasta kolmesta kertomustyypistä (ennalleenpalautumistarina, kaaostarina, kilvoittelu- tai oivaltamistarina) kaaostarina; kaaostarina, "jossa ihminen kertomishetkellä elää sairauden aiheuttamaa kaaosta, jota on hyvin vaikeaa, lähes mahdotonta pukea sanoiksi. Kertoja ei ole syystä tai toisesta saanut sairauteensa etäisyyttä, joka mahdollistaisi asian harkitun pohtimisen ja jäsentyneen kertomisen. Niinpä kaaostarinat ovat usein sekavia ja raskaita, ja niillä on taipumus karkottaa sekä kuulijat että auttajat. Tarina viestii kokemusta kontrollin menetyksestä ja elämästä ilman tulevaisuutta. Kokemus jää henkilökohtaiseksi, koska kärsimys on liian suuri kerrottavaksi".*

--Sanallistamisen ja jakamisen vaikeus - kyllä, todellakin. Ja toisaalta, on sanallistettava. Kirjoittaminen on aina ollut keinoni selviytyä ja hahmottaa asioita, ja vaikka sekin tuntuu nyt kovin hankalalta, on minun (jälleen) yritettävä. Ehkäpä kirjoitan ensisijaisesti itselleni, kyselläkseni itseltäni, mitä minulle kuuluu ja töykkiäkseni itseäni kohti ymmärrystä uudenlaisesta tilanteestani ja minästäni sekä ponnistellakseni sitä kautta kohti parempaa oloa. Tästä on toivottavasti tuleva oma koloni, jossa voin paitsi kysellä hankalia kysymyksiä ja vatvoa vaikeita asioita, niin myös vain olla, tarttua hyvää mieltä tuottaviin asioihin ja kirjoittaa itseäni kohti tilaa, jossa hengitys kulkee vapaammin. Toisaalta, tämä on julkinen blogi, jota kirjoitan, joten olen avoin myös kokemusteni jakamiselle sekä toiveikas sen suhteen, että kokemukseni voi jäsentyä myös jaettavaan muotoon. Tunnustelen hetken, miltä tämä kaikki tuntuu, ja jos tunnen oloni kotoisaksi tässä, niin ehkäpä uskaltaudun ilmoittamaan blogini Blogilistalle ja ottamaan askelen kohti keskustelevampaa suuntaa. Se voisi olla mukavaa.

(*Annika Lillrank ja Ullamaija Seppälä artikkelikokoelmassa Terveyssosiologian suuntauksia, toim. Ilka Kangas, Sakari Karvonen ja Annika Lillrank. Helsinki: Gaudeamus, 2000.)

ensimmäinen

Ensimmäinen askel on nyt otettuna; ei, olen ottanut nyt ensimmäisen askeleen. Mihin suuntaan se vie, sitä en vielä tiedä. Tiedän vain, että minun on kirjoitettava.