sehän toimii sittenkin?

Sureminen ja itsesäälissä vellominen paitsi masentaa, niin myös tekee huonovointiseksi ja kuumeilevaksi. Minun on nyt ihan todellakin opittava piristämään itseäni, hitto vie. Tämä kirjoittaminen on askel oikeaan suuntaan, mutta ei tämä yksin riitä, vaan on oltava muutakin, jotain sellaista, joka auttaa irrottautumaan tästä kaikesta ja sitoo ajatukset johonkin ihan toisenlaiseen, iloa tuottavaan tekemiseen tai asiaan. Vanhat konstit, kuten valokuvaaminen ja musiikin kuunteleminen, eivät toimi tässä tarkoituksessa kuten ennen, olenhan takertunut niihin viimeiset ajat hyvän olon tuottamisen toivossa lähes leipiintymiseen saakka. On keksittävä jotain muutakin. Itse asiassa olen keksinytkin jotain muuta, mutta itseni innostaminen noiden asioiden pariin yhä uudestaan tuntuu aina yhtä hankalalta. Ehkä onnistun innostamaan itseni kirjoittamalla asiasta, kirjaamalla ylös aiempia ilon aiheita ja hyviä tunnelmia? Sitten voin myöhemminkin palata näihin merkintöihini muistelemaan, mikä on ollut mukavaa ja millä kammeta itsensä suon silmäkkeen reunalta tällä kertaa. Mikä siis on ollut mukavaa?

No niin, nyt kun mietin, mikä on ollut mukavaa, huomaankin jo hymyileväni. Hei, ehkäpä tämä kirjoittamisen, muistelemisen ja itseni terapoimisen "menetelmä" toimii! Tästähän saattaa tulla mielenkiintoista. Hymyilen sille havainnolle, että huomaan nykyään löytäväni iloa sellaisista asioista ja tekemisistä, joita nuorempana inhosin ja jotka olivat viimeisiä asioita, joilla olisin ikinä voinut kuvitella yrittäväni piristää itseäni. Olen viimeisen vuoden aikana, jolloin olen sairastellut, opetellut muun muassa neulomaan ja ompelemaan, ja tänään yllätän itseni ajattelemasta jääkaapissa lepääviä karhunvatukoita ja suunnittelemasta kääretortun leipomista niistä... Jos tästä helvetillisestä elämänvaiheesta on löydettävä hyviä puolia, niin uusien puolien löytäminen omasta itsestä on ehdottomasti yksi niistä. Elämästä, ennen jotenkin abstraktimmasta, on tullut käsin kosketeltavampaa ja konkreettisempaa, todellisempaa. Nautin väreistä, kosketuksesta, aistit täyttävästä tekemisestä ja sellaisten uusien taitojen oppimisesta, jotka konkretisoituvat jonain kauniina ja käyttökelpoisena. On ihanaa, kun voi huomata, että pahasta mielestä kummunnut tekeminen kutoutuu tai leipoutuu joksikin iloa tuottavaksi asiaksi. Muistaisinpa tämän aina ja osaisin tarttua keskeneräisiin töihin tai aloittaa uutta silloin, kun itku uhkaa viedä.

Hmm. Kynsikkäät, jotka aloitin viime talvena eräänkin lääkärireissun jälkimaininkeja potiessani, ovat edelleen kesken, koska olen pelännyt niihin koskemisen palauttavan mieleeni kaikki ikävät muistot. Ehkäpä nyt on aika neuloa tuokin mörkö pois sormia lämmittävään muotoon. Ja kääretortusta puuttuvat vain kananmunat ja rahka, jotka saan tuosta lähikaupasta. Ulkona näkyy aurinkokin paistavan--