päiväni rytmi

Minä ja aamut emme tule nykyään oikein hyvin toimeen. Johtuneeko lääkkeistä, sairaudesta vai molemmista, mutta useimmiten oloni on aamuisin vatsaa muljova, väsynyt, apaattinen ja aloitekyvytön. Yleensä onnistun lopulta kampeamaan itseni ylös sängystä, käymään suihkussa ja syömään aamupalaa, minkä jälkeen jaksan hoitaa jotain pikku asioita, mutta sitten olenkin taas valmis kaatumaan sänkyyn torkuille. Kun sieltä nousen, päivä onkin jo pitkällä, ja silloin iskee taas ahdistus - ahdistus, jota rytmittävät ulkoa ikkunan läpi kantautuvat toisten ihmisten hektisen elämänrytmin äänet ja oma odotukseni, joka venyy ja jonka pituutta en vielä tunne. Kävelen pitkin ahdasta asuntoa ja ahdistun sen likaisuudesta ja sotkuisuudesta, mutta olen liian aloitekyvytön siivotakseni. Tunnen itseni kelvottomaksi ja hermostuneeksi, koetan jaksaa tehdä jotain hyödyllistä ja ruokkia itseni. Koko ajan pelkään ja toivon odotukseni katkaisevaa puhelimen ääntä, postiluukun kolahdusta tai sähköpostiviestiä. Kellon lähestyessä viittä jännitys ja levottomuus alkaa hellittää otettaan ja hengitys kulkea vapaammin, olen jo melkein turvassa tämän päivän piinalta... Liikenteen äänet hiljenevät, odotukset lakkaavat - minun omani ja ne, joita itseeni kohdistan - ja soljahdan turvaan iltaan ja sen hiljaisuuteen, jossa on mahdollista kuunnella itseään tai vain olla. Joskus jännityksen herpaantuminen purkautuu ruumista ravistavana itkuna, joskus olo on lähes rauhaisa. Kaupunki on illalla ystävällisempi, hyvänä iltana uskaltaudun sen kaduille kävelylle, huonompana vain kuuntelen sen vaimeita ääniä ja koetan löytää sen rytmiin. Takerrun kiinni yöhön ja sen pimeyteen ja pelkään unta, koska sen jälkeen on jälleen aamu.