Eilen olin niin uupunut, etten aikoihin, jos koskaan. Pakon edessä jaksoin raahautua ulos ja kävellä kirjastoon palauttamaan kirjoja sekä tehdä illalla helppoa ruokaa, mutta muun ajan vain nukuin, nukuin ja nukuin. Tänään on vähän parempi olo, joten koetan laittaa tuon eilisen heikotuksen ainakin osin rankan viikonlopun kontolle. Olen huomannut aiemminkin, että stressi vaikuttaa ihan olennaisesti siihen, millainen olo on seuraavana päivänä. Ja mikäpä on rasittavaa, jos ei perhejuhliin osallistuminen? Hyvävointisenakin se syö hermoja - mutta että vielä sairaana, turvonnein kasvoin, tummin silmänalusin, surumielin, puolustuskannalla. En tainnut olla kovin hyvä vieras, istuin hiljaa, koetin olla mahdollisimman näkymätön ja uneksin patterin rakoon liukenemisesta. Loppujen lopuksi kaikki oli kai ihan hyvin kuitenkin. Ja minä sain mentyä ja selvisin siitä. Rankempaa se kuitenkin oli kuin olin osannut olettaa. Onneksi vastaavia tilaisuuksia ei ole enempää tiedossa ihan lähiaikoina. Tässä kunnossa kauppareissuissa, kirjastovisiiteissä ja vastaavissa on ihan riittävästi sosiaalista elämää ja kanssakäymistä.
Tuo halu näkymättömyyteen on asia, jota haluaisin miettiä ja josta haluaisin kirjoittaa enemmän. Jos jaksaisin. Ehkä myöhemmin, kunhan olen ottanut nokoset--
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti