Ei minulla ole mitään sanottavaa.

tuhruisaa

Pimeää, pimeää. Uni valtaa olemisen eikä valo riitä valveen hetkinä siihen, mitä haluaisin nyt, eli valokuvaamiseen. Odotan jo toista viikkoa, että pääsisin ottamaan kuvia sinisistä asioista, joita olen luonut. Tämäkään viikko ei lupaa valoa. Tuhrua, tuhrua ruutu toisensa jälkeen, viikonlopun harvoina valveen hetkinä tallennettua (vai onko vika silmissäni? syytän kuitenkin epävakaata kättäni ja valon vähäisyyttä). Olisinpa jaksanut hakea sen jalustan.

väsymystä ja varovaista innostusta

Hetken jo luulin, että kuume menisi pois. Sen suunta oli jo laskussa muutaman viikon ajan sen jälkeen kun lääkitystäni muutettiin annokseltaan pienemmäksi, mutta nyt kuumeilu on palaamassa. Ja väsymys, lamaannuttava väsymys. En tiedä, mitä tästä kaikesta ajatella ja ottaako lääkäriin yhteys ja kertoa tilanteesta. Eivätpä nuo lääkärit ole ennenkään osanneet sanoa mitään tästä kuumeilusta. Eikä siinä mitään logiikkaa tunnu olevankaan. Kesällä lääkitystä pienennettiin, minkä jälkeen kuume nousi heti, jolloin annos nostettiin ennalleen. Ja nyt kuume puolestaan hetkeksi putosi, kun tehtiin sama, joskin se nyt on siis tulossa takaisin. Huoh. Taidan vain kiltisti kärsiä ja seurailla tilannetta hetken ennen kuin älähdän. Ajatuksen töiden teosta, jota olen mielessäni jo levottomana pyöritellyt, saan kai sitten edelleen unohtaa.

Vaan jotain on tehtävä koossa pysyäkseen. Pyörittelen käsissäni puikkoja ja lankoja, etsin netistä neuleohjeita ja hellittelen mielessäni ajatusta blogista, joka liittyisi käsillä tekemiseen, tekemisen prosessiin ja kokemukseen sekä asioiden aistimiseen. Ne ovat asioita, jotka ovat kiinnostaneet minua ennenkin, mutta vielä enemmän sairastumiseni jälkeen - ehkä haluan kietoutua asioihin, jotka täyttävät aistini ja saavat minut tuntemaan itseni elossa olevaksi, olen miettinyt, ja nyt haluaisin edelleen paitsi siis kokea, niin myös jotenkin miettiä ja työstää tätä ajatusta kokemiseni luonteesta. Tuo blogi olisi sellainen, missä paitsi kuvaan tekemiäni asioita valmiina ja kirjaan ylös, mitä ja miten tein (muistaakseni ja jakaaksenikin, jos joku on kiinnostunut tekemisistäni), niin myös keskityn itse tekemisen ja kokemisen prosessiin ja sen kuvaamiseen. Tekemisen ilo ja sen kuvaaminen, siinä tuon blogin punainen lanka. Langat ja neulominen sykähdyttää tällä hetkellä eniten, mutta luulenpa, että tekstiksi ja kuviksi blogiini pääsisi muukin käsillä tekeminen - ompeleminen, ruoka-asiat, mitä nyt ikinä teenkään ja mikä jotenkin tuottaa iloa ja kutsuu kuvaamaan.

Innostuin! Tätä pitää miettiä.

ponnistelemisesta

Ponnistelua. Sitä olemiseni on nykyään, enimmäkseen. Pienimmätkin asiat vaativat ponnistelua. Kuten tuon mekon, joka roikkuu hyllykön reunalta, vieminen kaappiin. Siinä se on riippunut nyt kolmisen kuukautta, kesän juhlista saakka, kun en vai ole saanut aikaiseksi kiikuttaa sitä paikalleen. (Nyt se on jo muuttunut lähes sisustuselementiksi, kaunis punainen vaatekappale, joten mitäpä sitä.) Tämä on vain yksi esimerkki kaiken kattavasta saamattomuudestani ja apatiastani. Voisin hyvin maata aamusta iltaan seinään tuijottaen ja tekemättä mitään, jos antaisin itselleni siihen luvan. Koetan kuitenkin raahata päiviä mukanani, tehden edes pieniä tekoja, sen sijaan että antautuisin vain makaamaan ja vietäväksi. Kehun itseäni pienistäkin saavutuksistani. Vaikkapa siitä, että sain haudutettua kannullisen yrttijuomaa ja juotua sen.

Kirjoittamaankin ryhdyin vain tehdäkseni jotain, saadakseni kosketuksen tähän päivään. Ei huvita yhtään, mutta ajattelin antaa vanhalle taialle mahdollisuuden - joskus ponnistelusta syntyy aalto, joka kantaa mukanaan, ulos lukkiutuneesta tilanteesta olemisen vietäväksi. Joskus niin käy nykyäänkin. Kuinka olin antaa ensimmäisen huurreaamun mennä ohitseni sunnuntaiaamuna, olin valmis kääntämään kylkeä peiton alla ja vaipumaan apatiaan, mutta onneksi minut patistettiin ulos. Se ponnistus kannatti. Oleminen oli hetken valoisaa ja keveää, kun luonnon kauneus ja hiljaisuus vei minua ja kameraa. Illalla olo oli jotenkin puhdistunut ja rauhallinen.


Kannattaa ponnistella, ja kannattaa kirjata ylös ilot, joita siitä seuraa. Kirjoittaessa ja muistaessa uusi päiväkin tuntuu mahdollisemmalta.

juhlista ja pattereiden raoista

Eilen olin niin uupunut, etten aikoihin, jos koskaan. Pakon edessä jaksoin raahautua ulos ja kävellä kirjastoon palauttamaan kirjoja sekä tehdä illalla helppoa ruokaa, mutta muun ajan vain nukuin, nukuin ja nukuin. Tänään on vähän parempi olo, joten koetan laittaa tuon eilisen heikotuksen ainakin osin rankan viikonlopun kontolle. Olen huomannut aiemminkin, että stressi vaikuttaa ihan olennaisesti siihen, millainen olo on seuraavana päivänä. Ja mikäpä on rasittavaa, jos ei perhejuhliin osallistuminen? Hyvävointisenakin se syö hermoja - mutta että vielä sairaana, turvonnein kasvoin, tummin silmänalusin, surumielin, puolustuskannalla. En tainnut olla kovin hyvä vieras, istuin hiljaa, koetin olla mahdollisimman näkymätön ja uneksin patterin rakoon liukenemisesta. Loppujen lopuksi kaikki oli kai ihan hyvin kuitenkin. Ja minä sain mentyä ja selvisin siitä. Rankempaa se kuitenkin oli kuin olin osannut olettaa. Onneksi vastaavia tilaisuuksia ei ole enempää tiedossa ihan lähiaikoina. Tässä kunnossa kauppareissuissa, kirjastovisiiteissä ja vastaavissa on ihan riittävästi sosiaalista elämää ja kanssakäymistä.

Tuo halu näkymättömyyteen on asia, jota haluaisin miettiä ja josta haluaisin kirjoittaa enemmän. Jos jaksaisin. Ehkä myöhemmin, kunhan olen ottanut nokoset--