Ponnistelua. Sitä olemiseni on nykyään, enimmäkseen. Pienimmätkin asiat vaativat ponnistelua. Kuten tuon mekon, joka roikkuu hyllykön reunalta, vieminen kaappiin. Siinä se on riippunut nyt kolmisen kuukautta, kesän juhlista saakka, kun en vai ole saanut aikaiseksi kiikuttaa sitä paikalleen. (Nyt se on jo muuttunut lähes sisustuselementiksi, kaunis punainen vaatekappale, joten mitäpä sitä.) Tämä on vain yksi esimerkki kaiken kattavasta saamattomuudestani ja apatiastani. Voisin hyvin maata aamusta iltaan seinään tuijottaen ja tekemättä mitään, jos antaisin itselleni siihen luvan. Koetan kuitenkin raahata päiviä mukanani, tehden edes pieniä tekoja, sen sijaan että antautuisin vain makaamaan ja vietäväksi. Kehun itseäni pienistäkin saavutuksistani. Vaikkapa siitä, että sain haudutettua kannullisen yrttijuomaa ja juotua sen.
Kirjoittamaankin ryhdyin vain tehdäkseni jotain, saadakseni kosketuksen tähän päivään. Ei huvita yhtään, mutta ajattelin antaa vanhalle taialle mahdollisuuden - joskus ponnistelusta syntyy aalto, joka kantaa mukanaan, ulos lukkiutuneesta tilanteesta olemisen vietäväksi. Joskus niin käy nykyäänkin. Kuinka olin antaa ensimmäisen huurreaamun mennä ohitseni sunnuntaiaamuna, olin valmis kääntämään kylkeä peiton alla ja vaipumaan apatiaan, mutta onneksi minut patistettiin ulos. Se ponnistus kannatti. Oleminen oli hetken valoisaa ja keveää, kun luonnon kauneus ja hiljaisuus vei minua ja kameraa. Illalla olo oli jotenkin puhdistunut ja rauhallinen.
Kannattaa ponnistella, ja kannattaa kirjata ylös ilot, joita siitä seuraa. Kirjoittaessa ja muistaessa uusi päiväkin tuntuu mahdollisemmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti