sanoista

Sanat ja ilmaisut tuntuvat taas pakenevan kokemustani, ja mietin, jättääkö ponnistelu itsensä sanoin jäsentämiseksi sikseen vai houkutellako sanoja ja koettaa pitää ilmaisun kanavaa auki kirjoittamalla edes jotain, mitä tahansa. Keväällä, tämän kaiken ollessa vielä uutta, tunsin samoin kuin nyt ja olin aivan sykkyrässä sanojen kanssa, sitten jokin pikku hiljaa aukeni ja onnistuin virtaamaan ulos itsestäni - mutta nyt taas, mykkyys valtaa minussa tilaa ja sanat hylkivät kokemustani. On vain tämä apatia ja tyhjyys sekä minkään koskettamattomuus. Ei ole naurua, ei itkua - ei mitään. Mietin, mihin kaikki on taas mennyt. Mihin minä olen mennyt. Taidan jotain tästä ymmärtääkin - jos koko olemisen perusta velloo eikä ympärillä ole asioita, joihin nojata, niin miten voi olla minuakaan? Kesällä koin olevani tuetumpi, oli toiveita ja ankkureita joihin nojata, mutta nyt ne tuntuvat yksi kerrallaan raukeavan, ja minä niiden mukana. Olen jäänyt aika yksin, tullut vaietuksi, sysätyksi jonkinlaiseen puolittaiseen olemassaolon tilaan - apatiaan. Sitä kai tämä apatia on, puolittaisuutta ja rajalla olemista, omien rajojen ja hahmon häilyvyyttä. Ilmaisu ja aloittaminen vaatii koherenssia, jota minulla on nyt kovin vähän. Ehkä hiukan kuitenkin vielä, kirjoitinhan nämäkin sanat, vaikken siihen uskonutkaan. Ehkä ratkaisu on ryhtyä vain kirjoittamaan ja ilmaisemaan, antaa sanoille ja ajatuksille mahdollisuus ruokkia toisiaan.