miksi en kirjoita

Ajatukset yhtä mykkyrää, ei sanoja joilla jäsentää ja jakaa niitä, on vain kaaos ja pelko kysyä omalta itseltä "mitä sinulle kuuluu", koska pelkää saamaansa vastausta.

tuhruisaa

Pimeää, pimeää. Uni valtaa olemisen eikä valo riitä valveen hetkinä siihen, mitä haluaisin nyt, eli valokuvaamiseen. Odotan jo toista viikkoa, että pääsisin ottamaan kuvia sinisistä asioista, joita olen luonut. Tämäkään viikko ei lupaa valoa. Tuhrua, tuhrua ruutu toisensa jälkeen, viikonlopun harvoina valveen hetkinä tallennettua (vai onko vika silmissäni? syytän kuitenkin epävakaata kättäni ja valon vähäisyyttä). Olisinpa jaksanut hakea sen jalustan.

väsymystä ja varovaista innostusta

Hetken jo luulin, että kuume menisi pois. Sen suunta oli jo laskussa muutaman viikon ajan sen jälkeen kun lääkitystäni muutettiin annokseltaan pienemmäksi, mutta nyt kuumeilu on palaamassa. Ja väsymys, lamaannuttava väsymys. En tiedä, mitä tästä kaikesta ajatella ja ottaako lääkäriin yhteys ja kertoa tilanteesta. Eivätpä nuo lääkärit ole ennenkään osanneet sanoa mitään tästä kuumeilusta. Eikä siinä mitään logiikkaa tunnu olevankaan. Kesällä lääkitystä pienennettiin, minkä jälkeen kuume nousi heti, jolloin annos nostettiin ennalleen. Ja nyt kuume puolestaan hetkeksi putosi, kun tehtiin sama, joskin se nyt on siis tulossa takaisin. Huoh. Taidan vain kiltisti kärsiä ja seurailla tilannetta hetken ennen kuin älähdän. Ajatuksen töiden teosta, jota olen mielessäni jo levottomana pyöritellyt, saan kai sitten edelleen unohtaa.

Vaan jotain on tehtävä koossa pysyäkseen. Pyörittelen käsissäni puikkoja ja lankoja, etsin netistä neuleohjeita ja hellittelen mielessäni ajatusta blogista, joka liittyisi käsillä tekemiseen, tekemisen prosessiin ja kokemukseen sekä asioiden aistimiseen. Ne ovat asioita, jotka ovat kiinnostaneet minua ennenkin, mutta vielä enemmän sairastumiseni jälkeen - ehkä haluan kietoutua asioihin, jotka täyttävät aistini ja saavat minut tuntemaan itseni elossa olevaksi, olen miettinyt, ja nyt haluaisin edelleen paitsi siis kokea, niin myös jotenkin miettiä ja työstää tätä ajatusta kokemiseni luonteesta. Tuo blogi olisi sellainen, missä paitsi kuvaan tekemiäni asioita valmiina ja kirjaan ylös, mitä ja miten tein (muistaakseni ja jakaaksenikin, jos joku on kiinnostunut tekemisistäni), niin myös keskityn itse tekemisen ja kokemisen prosessiin ja sen kuvaamiseen. Tekemisen ilo ja sen kuvaaminen, siinä tuon blogin punainen lanka. Langat ja neulominen sykähdyttää tällä hetkellä eniten, mutta luulenpa, että tekstiksi ja kuviksi blogiini pääsisi muukin käsillä tekeminen - ompeleminen, ruoka-asiat, mitä nyt ikinä teenkään ja mikä jotenkin tuottaa iloa ja kutsuu kuvaamaan.

Innostuin! Tätä pitää miettiä.

spämmiä?

Blogger oli sitä mieltä, että tämä blogi on yhtä spämmiä ja laittoi sen jäihin muutamaksi päiväksi. Hieman harmitti, olinhan juuri päässyt kirjoittamisen makuun. Nyt tekstini näyttää kelpaavan taas sille ja blogin lukitus on poistettu. Kiitoos.

sanallistamisen tarkoituksesta

Kuvaavaa olotilalleni on, että joudun heti alkuun turvautumaan toisten lausumiin sanoihin kuvatakseni omaa oloani ja omia ajatuksiani, mutta löydän sairauskokemuksia ja niiden kertomista tutkineelta Arthur Frankilta osuvan ajatuksen, jonka haluan tähän kirjata. Jos kirjoittaisin nyt omasta elämäntilanteestani kertomukseni, se olisi epäilemättä Frankin kuvaamasta kolmesta kertomustyypistä (ennalleenpalautumistarina, kaaostarina, kilvoittelu- tai oivaltamistarina) kaaostarina; kaaostarina, "jossa ihminen kertomishetkellä elää sairauden aiheuttamaa kaaosta, jota on hyvin vaikeaa, lähes mahdotonta pukea sanoiksi. Kertoja ei ole syystä tai toisesta saanut sairauteensa etäisyyttä, joka mahdollistaisi asian harkitun pohtimisen ja jäsentyneen kertomisen. Niinpä kaaostarinat ovat usein sekavia ja raskaita, ja niillä on taipumus karkottaa sekä kuulijat että auttajat. Tarina viestii kokemusta kontrollin menetyksestä ja elämästä ilman tulevaisuutta. Kokemus jää henkilökohtaiseksi, koska kärsimys on liian suuri kerrottavaksi".*

--Sanallistamisen ja jakamisen vaikeus - kyllä, todellakin. Ja toisaalta, on sanallistettava. Kirjoittaminen on aina ollut keinoni selviytyä ja hahmottaa asioita, ja vaikka sekin tuntuu nyt kovin hankalalta, on minun (jälleen) yritettävä. Ehkäpä kirjoitan ensisijaisesti itselleni, kyselläkseni itseltäni, mitä minulle kuuluu ja töykkiäkseni itseäni kohti ymmärrystä uudenlaisesta tilanteestani ja minästäni sekä ponnistellakseni sitä kautta kohti parempaa oloa. Tästä on toivottavasti tuleva oma koloni, jossa voin paitsi kysellä hankalia kysymyksiä ja vatvoa vaikeita asioita, niin myös vain olla, tarttua hyvää mieltä tuottaviin asioihin ja kirjoittaa itseäni kohti tilaa, jossa hengitys kulkee vapaammin. Toisaalta, tämä on julkinen blogi, jota kirjoitan, joten olen avoin myös kokemusteni jakamiselle sekä toiveikas sen suhteen, että kokemukseni voi jäsentyä myös jaettavaan muotoon. Tunnustelen hetken, miltä tämä kaikki tuntuu, ja jos tunnen oloni kotoisaksi tässä, niin ehkäpä uskaltaudun ilmoittamaan blogini Blogilistalle ja ottamaan askelen kohti keskustelevampaa suuntaa. Se voisi olla mukavaa.

(*Annika Lillrank ja Ullamaija Seppälä artikkelikokoelmassa Terveyssosiologian suuntauksia, toim. Ilka Kangas, Sakari Karvonen ja Annika Lillrank. Helsinki: Gaudeamus, 2000.)