pieniä liikahduksia

Poliklinikan vessan peilistä minua katsovat totiset, kalpeat kasvot punaiset laikut poskillaan ja kaulallaan. Hei sinä siellä, piristy, ainakaan pahimmalle pelollesi ei löytynyt nyt näyttöä. Nyt vasta huomaan, kuinka sykkyrässä todella olenkaan ollut viimeiset viikot ja päivät, kun jonkin minussa hieman avautuu ja hengitys kulkee vapaammin.

En tiedä, mitä tulevat viikot tuovat, kuukausi on taas odotettava, taas lisää tutkimuksia, ja mitä sitten, tietääkö kukaan? Lääkärini on neuvoton, mutta arvostan hänen rehellisyyttään. Tyhjyyden tunne, ja samalla, helpotus jonkin loppumisesta ja jäsentymisestä - sekä ilo siitä, että kohtaaminen on ollut hyvä ja olen kokenut tulevani nyt kuulluksi, kokonaisempana.

Istun vielä pitkään aulassa hengittelemässä itseäni kokoon ja pyyhkimässä silmäkulmiani ennen kuin uskaltaudun kadulle ihmisten joukkoon.

sitä toivon

Hetkeen sulautumista, rauhaa.
Se kaikki on tässä, minussa. Kunhan vain annan sen tapahtua.

hengittämisestä

Pelästyin katsoessani peiliin. Tummat rinkulat silmieni ympärillä, jotka olivat tähän saakka pysytelleet silmälasieni raameissa, näyttivät hivuttautuvan vaivihkaa jo kohti poskipäitäni. Se oli hyvä syy pakata rinkka ja auto ja lähteä pidennetyksi viikonlopuksi maalle rauhoittumaan ja hengittämään. Tarvitsin lomaa siitä itseeni, sairastamiseen ja kotiin käpertyneestä elämästä, joina viikot kaupungissa ruumiillistuvat. Kaipasin tilaa ja rauhaa, joita on katseiden ja ajatusten ahdistamana betonin keskellä hankalaa löytää, mutta jotka venyttelevät itseään hereille pian kehä kolmosen paremmalle puolelle saapumisen jälkeen.

Kaipasin tilaa ja rauhaa ja sain sitä. Mikä ihana viikonloppu. Päätin, että olen lomalla enkä vaadi itseltäni yhtään mitään, vaan teen mitä haluan, tai olen tekemättä yhtään mitään, jos se tuntuu hyvältä. Sateinen lauantai täyttyi päiväunista, pisaroiden ropinan ja musiikin kuuntelusta, hyvästä ruoasta ja ihanasta joutilaisuudesta, jollaisen mahdollisuutta olin hädin tuskin muistanutkaan. Olin liian raukea käydäkseni edes saunassa. Sunnuntai avautui aurinkoisena, ja edellispäivän levon jälkeen ulkoilu maistui hyvältä - haravointia, järvellä olemista, karpaloiden hakemista, syksyn väreistä nauttimista ja rantasaunassa saunomista. Miten ihana olikaan herätä aamuisin, pestä kasvot lokakuisessa järvivedessä, sutaista hiukset sykerölle, vetäistä pipo päähän ja lähteä ulos peiliin vilkaisematta, peiliä johon ovat muuttaneet asumaan kaikki ne sosiaaliset oletukset ja odotukset, jotka saavat kaupungissa ollessa olemiseni käpertymään kokoon. Sama järvivesi huuhtoi pois muutkin kipeät ja sotkuiset ajatukset tuoden tilalle kirpeän nipistelyn iholla. Tunsin hengittäväni jälleen.




Nyt on taas hieman helpompaa olla. Tässä arjessakin.