Poliklinikan vessan peilistä minua katsovat totiset, kalpeat kasvot punaiset laikut poskillaan ja kaulallaan. Hei sinä siellä, piristy, ainakaan pahimmalle pelollesi ei löytynyt nyt näyttöä. Nyt vasta huomaan, kuinka sykkyrässä todella olenkaan ollut viimeiset viikot ja päivät, kun jonkin minussa hieman avautuu ja hengitys kulkee vapaammin.
En tiedä, mitä tulevat viikot tuovat, kuukausi on taas odotettava, taas lisää tutkimuksia, ja mitä sitten, tietääkö kukaan? Lääkärini on neuvoton, mutta arvostan hänen rehellisyyttään. Tyhjyyden tunne, ja samalla, helpotus jonkin loppumisesta ja jäsentymisestä - sekä ilo siitä, että kohtaaminen on ollut hyvä ja olen kokenut tulevani nyt kuulluksi, kokonaisempana.
Istun vielä pitkään aulassa hengittelemässä itseäni kokoon ja pyyhkimässä silmäkulmiani ennen kuin uskaltaudun kadulle ihmisten joukkoon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti