Ulkomaailma tunkeutuu umpiooni juuri kun koetan suunnistaa keskellä syvimpiä ajatuksiani. Ei, en ole kiinnostunut nyt asuntosäästämisestä, ja ei, en ole keskittänyt vakuutuksiani (mitä vakuutuksia?). Juu, kiitos ja hyvää kesää myös teille. Suljen puhelimen ja hohottelen hetken hermostuneesti itsekseni. Asuntosäästämistä ja vakuutuksia, minulle, nyt. Absurdistaniasta terveisiä taas. Ei tämä ole minun elämääni. Ei tämä, eikä tuo toinenkaan.

Olen jossain siellä välissä.

Mutta olen minä sentään umpioni ovea raotellut viime aikoina ja käynyt varovasti kurkistelemassa tutuissa ja vieraammissakin paikoissa. Olen tavannut ystäviä ja perhettä sekä hakenut ja kohdannutkin apua ja auttavaisia sanoja ja eleitä sekä virallisemmilta tahoilta että ihmisiltä, jotka ovat kokeneet jotain samankaltaista mitä itse olen joutunut kokemaan sairauteni kautta. Olen kohdannut myös kyvyttömyyttä ymmärtää ja väärinymmärretyksi tulemista, mutta koetan asettaa sen kontekstiinsa ja olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti - kaikkihan me olemme perspektiiviemme vankeja. Nyt tuntuu siltä, että pitkän lamaannuttavan ja pimeän ajanjakson jälkeen jaksan taas enemmän. Takapakin jälkeen oloni on fyysisesti parempi, syistä joita en tiedä, ja mielikin rimpuilee pimeästä hiljalleen kohti valoa, kiitos tilanteen kokonaisvaltaisen kohentumisen, luulen. Sen olen matkan varrella oppinut, että lääkäreiltä en lähde apua ahdistukseeni ja pelkoihini hakemaan, ne juontavat juurensa olosuhteista ja asioista, joihin lääkärit eivät pillereineen ulota, vaikka niin uskovat. Hoitakoot he ruumiistani, muuhun minun on haettava apu toisaalta.

Hoitakoot he ruumistani, niin... tutkimuksia, tutkimuksia tulossa jälleen, lopulta, pienen hankalana ja vaativana olon jälkeen. Nämä kaikki tutkimukset ja niihin liittyvä odotus ja epävarmuus, se on pelottavaa, mutta ei minulla ole todellista vaihtoehtoa - kiitollisena otan kaiken tämän vastaan. Varovaisen toiveikkaanakin.