Terveisiä päivystyspoliklinikalta. 12,5 tuntia vatsa- ja kylkikipuisena polin käytävällä oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Lopputulemana voimme kuitenkin todeta, että ainakin sytky, keuhkot ja ylävatsan sisuskalut näyttäisivät olevan kunnossa. En ollutkaan ennen päässyt sydänfilmiin, se tuntui kyllä vähän ylimitoitetulta toimenpiteeltä suhteutettuna vaivoihini, mutta niin vain huomasin jo makaavani sängyssä lätkät raajoissani ja rinnassani koneeseen kiinnitettynä vieressäni hoitaja, joka ei paljon kysymyksistä näyttänyt pitävän, joten makasin kiltisti ja otin vastaan myös kaikki muut toimenpiteet, joilla minut muutettiin käyriksi ja numeroiksi. Siinä tuli oikein sellainen tunne, että vau, täällähän asiat toimivat, onpa tehokasta toimintaa! Tultuani kuitenkin passitetuksi kaksi kertaa vääriin tutkimuksiin turhaan hoitajien sekoiltua papereideni kanssa ja hukattua toisesta hoitopaikasta lähetetyn lausuntoni, vanuttuani käytävällä tunteja, tunteja ja tunteja ilman että kukaan olisi kysynyt tai kertonut mitään ja saatuani varovaisiin yrityksiini tiedustella tilannetta vain ärtyneitä kivahduksia kiireisiltä hoitajilta oli minun pakko tarkistaa arviotani. Noooo, ei siinä mitään, iltapäivä oli mielenkiintoinen ja opettava, opin paljon päivystyspolin toiminnasta, ja seura käytävällä oli hyvää, kun kohtalotoverien kanssa paransimme maailmaa ja löysimme historioistamme yhteisiä nimittäjiä. Yksinään olisi ollut aika ahdistavaa.
Ei oikein hyvin mene tämän kaupungin julkisella terveydenhuollolla, sen uskallan tämän kokemukseni, sen mitä näin ja kuulin, itse ja muiden potilaiden kertomuksista, perusteella todeta. Lisää resursseja terveyden- ja vanhustenhuoltoon. Nyt.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaala. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
erilainen iltapäivä
Tunnisteet:
hoito,
lääketiede,
potilas,
potiluus,
sairaala,
sairastaminen,
terveydenhuolto
torstai 30. lokakuuta 2008
pelkojeni ja toiveideni värit
Tunnisteet:
ahdistus,
diagnoosi,
diagnosoimattomuus,
kirje,
odottaminen,
odotus,
pelko,
sairaala,
sairastaminen,
tieto,
toivo
lääketieteestä ja solmukohdista

No perhana. Itse kai tässä on ryhdyttävä selvittämään omaa diagnoosiaan, kun ei noista lääkäreistä ole siihen... (no, vitsi vitsi, mutta osa tottakin). Näin päättelin eilisen sairaalareissun jälkeen, käytyäni jälleen läpivalaisuttamassa osia itsestäni ymmärtämättä oikein miksi, minkä jälkeen marssin kirjastoon ja lainasin vähän iltalukemista. Plarailin jo vähän opuksia ja vaikuttivatkin oikein mielenkiintoisilta. Ehkäpä minusta tuleekin isona neurologi tai neuropsykologi, jollen kupsahda tai vammaudu sitä ennen. Ainakin voin aiheesta lukaistuani toimia oman sukuni tietopankkina, meillä kun tuntuu yhdellä jos toisella olevan hermot vähän riekaleina.
Huvittavaa sinänsä, että kannan kotiin lääketieteellistä, ja vieläpä aivotutkimukseen liittyvää kirjallisuutta - minä, joka olen pitänyt tuota alaa aina vähän arveluttavana maaperänä ja jolla on mapillinen reduktionistista aivotutkimusta ja luonnontiedettä nuijivia artikkeleita kirjahyllyssä; arveluttavana sen takia, miten monet kyseisen alan asiantuntijat ovat onnistuneet pitämään kovaa ääntä siitä, miten "aivot ajattelevat", julkisen vallan, joka syytää rahaa tuollaiselle ihmisen koneistavalle tutkimukselle muun humanistisemman tutkimuksen kustannuksella, tuella tietysti. Sitten me ihmiset tässä (luonnon)tieteiden nimiin vannovassa kulttuurissamme ostamme nuo ajatukset ja alamme mieltää itsemme ja toisemme koneiden kaltaisina - se on pelottavaa.
Tämä edellä sanomanihan ei tarkoita sitä, ettenkö olisi arvostanut tai arvostaisi sitä työtä, mitä nämä tutkimukset sinänsä, silloin kun pysyvät omalla tontillaan eivätkä ryhdy selittämään koko ihmistä biologialla, ovat tehneet ihmisen ymmärtämiseksi ja sairauksien hoitamiseksi. Nyt olen itse tilanteessa, jossa joudun nojaamaan, tai saan nojata, heidän työhönsä. Nyt lehteilen kirjoja, joissa tuota työtä puetaan sanoiksi, tunnustellen kirjoitettua ja omaa paikkaani ja asentoani suhteessa siihen, koettaen tunnistaa, voisivatko nuo sanat kertoa minusta. Etsin sivuilta, riveiltä ja rivien väleistä ääniä, jotka piirtäisivät kuvaa ihmisestä aivojen sijaan ja luulen, että saatan kuulla muutamia sellaisia... Tämähän on aika jännittävää ja omituisesti kietoutuvaa, jotain missä menneisyyteni ja nykyisyyteni kohtaavat ja jossa minä olen läsnä monena, kokijana ja takaisin peilaajana. Löytääpä jostain energiaa uppoutua tähän syvemmin - innostuksen kipuna on ainakin syttynyt. Se on nykyään jo paljon.
Tunnisteet:
aivotutkimus,
diagnoosi,
diagnosoimattomuus,
kirjat,
kokemus,
kritiikki,
lukeminen,
lääketiede,
neurologia,
psykiatria,
sairaala,
sairastaminen,
sairaus,
tiede,
tutkimus
maanantai 27. lokakuuta 2008
kysymyksistä, jälleen, ja niistä vapaan ottamisesta
Odotuksen jälkeinen maanantai ja mistään kiinni saamisen vaikeus. Tyhjä, apea olo. Perjantainen puhelu lääkäriltä ei oikeastaan tuonut mitään uutta tietoa, sille mitä on epäilty kuukausia ei löytynyt edelleenkään vahvistusta tai näyttöä (mikä ei ehkä sittenkään tarkoita sitä, etteikö se voisi olla myös sitä, vaikka onkin epätodennäköistä?). Nyt mietin, mitä tästä kaikesta ajatella. Iloitako siitä, että ainakin jokin osa minusta on terve? Vaiko huolestua siitä, että tämä ei löydöksiä -löydös ehkä merkitsee sitä, että kyseessä saattaa olla jokin vakavampi asia? Mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä seuraavaksi tutkitaan? Tekevätkö nämä mahdolliset tutkimukset minusta sairaamman, voinko vammautua niiden takia? Mitä tapahtuu lääkitykselleni, joka on ollut päällä jo yli puoli vuotta - kenties turhaan, jos minulla ei olekaan sitä sairautta, jota on epäilty? Mitä pahaa tuo lääkitys on jo saanut aikaan? Entä, jos kuntoni romahtaakin lääkityksen lopettamisen jälkeen? Kuka näitä asioita hoitaa ja millä aikataululla, kenelle suuntaan kysymykseni? Minusta tuntuu, että minut on pilkottu eri ruumiinosiin, joista kutakin syynätään eri poliklinikalla, eikä kukaan osaa, jaksa, ehdi tai halua ottaa vastuuta kokonaisuudesta tai kysymyksiini vastaamisesta. En silti luovuta. Aion miettiä asioita ja avata sitten suuni, olla se vähän hankala potilas jälleen. Minulla on oikeus kysymyksiini ja siihen, että ne vähintäänkin kuullaan.
Käytyäni perjantaina läpi tuon vähintäänkin ahdistavan puhelun lääkärin (jonka suhtautumisesta minulla olisi paljonkin asiaa, mutta en nyt jaksa mennä siihen) kanssa päätin, että tarvitsen viikonloppuvapaan sairastamisesta, ja sellaisen myös otin. Olipa todella erilainen viikonloppu. Tai samanlainen, miten sen nyt ottaa. Näin tuli taannoin, muttei enää pitkään aikaan, viikonloppuja vietettyä useinkin: baarissa istumista, livekeikalla käymistä, verkkarielämää, rasvaista ruokaa ja Kummelia dvd:ltä. Hauskaa, ja hajottavaa, etenkin kuumeilevana. Kannatti silti, tunnen niin. Kotona itkeminen olisi syönyt oloa vähintääkin yhtä paljon. Järkevyys on suhteellista.
Käytyäni perjantaina läpi tuon vähintäänkin ahdistavan puhelun lääkärin (jonka suhtautumisesta minulla olisi paljonkin asiaa, mutta en nyt jaksa mennä siihen) kanssa päätin, että tarvitsen viikonloppuvapaan sairastamisesta, ja sellaisen myös otin. Olipa todella erilainen viikonloppu. Tai samanlainen, miten sen nyt ottaa. Näin tuli taannoin, muttei enää pitkään aikaan, viikonloppuja vietettyä useinkin: baarissa istumista, livekeikalla käymistä, verkkarielämää, rasvaista ruokaa ja Kummelia dvd:ltä. Hauskaa, ja hajottavaa, etenkin kuumeilevana. Kannatti silti, tunnen niin. Kotona itkeminen olisi syönyt oloa vähintääkin yhtä paljon. Järkevyys on suhteellista.
Tunnisteet:
diagnoosi,
diagnosoimattomuus,
epätietoisuus,
epävarmuus,
juhliminen,
kommunikaatio,
kysymys,
lääkäri,
musiikki,
sairaala,
sairastaminen,
sairaus
torstai 16. lokakuuta 2008
kysymyksistä ja niiden pois kävelemisestä
Jos eilinen olisi tapahtunut joitakin kuukausia sitten, olisin analysoinut sen etukäteen puhki jo päiviä, viikkoja ennen. Tällä kertaa huomaan tavoitelleeni toisenlaista lähestymistapaa tulevaan, ajattelematta olemista. Eihän se tietenkään onnistu, jossain vaiheessa kysymykset putkahtavat pintaan, mutta on näemmä mahdollista selvitä pikemminkin tuntien pähkäilyillä ja kynsien pureskeluilla viikkojen kysymyksissä vellomisen sijaan. Tällä kertaa huolta aiheuttava asia ei ehkä ollut niin pelottava kuin aiemmat pelkäämäni asiat, joten siksikin ehkä osasin paremmin antaa olla.
Kysymykset ja tärinät tulivat oikeastaan vasta edellisenä yönä, jolloin en osannutkaan sitten mennä nukkumaan, ja unet jäivät muutamaan katkonaiseen tuntiin. Sairaalan odotustilassa sitten vuoroani odottaessani, aikojen ollessa tunnin verran myöhässä sovitusta ja antaessa levottomalle mielelleni aivan liikaa tilaisuuksia hermoiluun, vatsaani väänsi ja kysymykset ja epäilykset sinkoilivat jo pitkin pääkoppaani ja laitoksen valkoisia seiniä. "Mitäs jos mitään ei selviä nytkään? En jaksa enää tätä epätietoisuutta ja lisää tutkimuksia ja lisää odotusta. Tai toisaalta, mitäs, jos nyt selviääkin jotain, jotain kamalaa? Kestänkö kuulla, jaksanko käsitellä sitä? Ei, en halua mennä tuonne! Menenpäs, haluanpas! Kestän sen, mitä tulee, ja kestän senkin, jos mitään ei tule. Missä se hoitaja viipyy? Onkohan se hakemassa mulle sellaista vaaleanpunaista pyjamaa? Kenelleköhän ihmisille nekin on suunniteltu, eivät sovi varmaan yhtään kenenkään päälle. Ehkä niihin pukeutumisen yksi tarkoitus on nöyristää ja hiljentää vähän hankalia potilaita. Joo, niin se varmaan on. Väärissä, tyhmän tuntuisissa vaatteissa on vaikeaa rettelöidä tai kysellä tyhmiä kysymyksiä, kun kaikki energia menee itsensä koossa pitämiseen."
En sitten saanut vaaleanpunaista pyjamaa, vaan vaaleansinisen niskasta solmittavan liian suuren paidan, johon oli mukava kääriytyä. Sitten vaan tötteröön tietokoneen skannattavaksi. Valmista tuli melko nopeasti, kuvat onnistuivat eikä niitä tarvittu lisää. Edes varjoainetta ei ruiskutettu. Poistuin tutkimushuoneesta, pukeuduin ja kuljin pitkin käytäviä, täynnä kysymyksiä jälleen. "Eikö mitään siis löytynytkään, kun ei tutkittu tuon tarkemmin? Löytyikö jotain dramaattista, kun ei tarvittu enempää tutkimuksia? Miten tämä pitäisi ottaa? Voisiko joku selittää? No ei, ei tietenkään voi. Voitaisiinko nyt kuitenkin sopia niin, että sieltä löytyi joku kiva, pieni tauti, ei haittaa vaikka vaatisi veemäisiä hoitojakin, kunhan vaan saadaan hoidettua ja pääsen jatkamaan elämääni? Sillä jos sieltä ei sellaista löydykään, niin en uskalla ajatella, mitä sieltä sitten vielä lopulta löytyy. Kamalaa joutua toivomaan, että jokin sairaus löytyisi... mutta näin se taitaa nyt olla. Äh. Rauhoitu. Reilun viikon kuluttua saat kuulla. Jos olet jaksanut odottaa vuoden, jaksat varmaan vielä vähän."
Onneksi päivä oli kaunis ja aurinkoinen, annoin sen viedä minua ja mukanani ollutta kameraa kävelylle pitkin syksyisessä väriloistossa paistattelevia syrjäisiä katuja ja puistoja. Harhailin ulkona tuntikausia, vedin keuhkoni täyteen lokakuista ilmaa, nautin auringon kevyesti lämmittävistä säteistä ja kävelin, kunnes jalkani ja aistini olivat raskaat ja mieleni mukavasti turta. Vasta sitten uskaltauduin kodin hämäryyteen ja seinien samanaikaiseen turvaan ja ahdistavuuteen, valmiina välttelemään kysymysten palaamista vaipumalla rauhoittavaan uneen.

Tänään olen taas rauhallisempi ja levollisempi. Koetan lakata huolehtimasta ja saada kiinni arjesta ja tehdä asioita, joita minun pitää tehdä ja joita haluan tehdä. Ehdin kyllä huolehtia sitten reilun viikon kuluttua, jos on jotain huolehdittavaa. Aloitan pesemällä kasvoni ja hampaani, se on aina hyvä alku.
Kysymykset ja tärinät tulivat oikeastaan vasta edellisenä yönä, jolloin en osannutkaan sitten mennä nukkumaan, ja unet jäivät muutamaan katkonaiseen tuntiin. Sairaalan odotustilassa sitten vuoroani odottaessani, aikojen ollessa tunnin verran myöhässä sovitusta ja antaessa levottomalle mielelleni aivan liikaa tilaisuuksia hermoiluun, vatsaani väänsi ja kysymykset ja epäilykset sinkoilivat jo pitkin pääkoppaani ja laitoksen valkoisia seiniä. "Mitäs jos mitään ei selviä nytkään? En jaksa enää tätä epätietoisuutta ja lisää tutkimuksia ja lisää odotusta. Tai toisaalta, mitäs, jos nyt selviääkin jotain, jotain kamalaa? Kestänkö kuulla, jaksanko käsitellä sitä? Ei, en halua mennä tuonne! Menenpäs, haluanpas! Kestän sen, mitä tulee, ja kestän senkin, jos mitään ei tule. Missä se hoitaja viipyy? Onkohan se hakemassa mulle sellaista vaaleanpunaista pyjamaa? Kenelleköhän ihmisille nekin on suunniteltu, eivät sovi varmaan yhtään kenenkään päälle. Ehkä niihin pukeutumisen yksi tarkoitus on nöyristää ja hiljentää vähän hankalia potilaita. Joo, niin se varmaan on. Väärissä, tyhmän tuntuisissa vaatteissa on vaikeaa rettelöidä tai kysellä tyhmiä kysymyksiä, kun kaikki energia menee itsensä koossa pitämiseen."
En sitten saanut vaaleanpunaista pyjamaa, vaan vaaleansinisen niskasta solmittavan liian suuren paidan, johon oli mukava kääriytyä. Sitten vaan tötteröön tietokoneen skannattavaksi. Valmista tuli melko nopeasti, kuvat onnistuivat eikä niitä tarvittu lisää. Edes varjoainetta ei ruiskutettu. Poistuin tutkimushuoneesta, pukeuduin ja kuljin pitkin käytäviä, täynnä kysymyksiä jälleen. "Eikö mitään siis löytynytkään, kun ei tutkittu tuon tarkemmin? Löytyikö jotain dramaattista, kun ei tarvittu enempää tutkimuksia? Miten tämä pitäisi ottaa? Voisiko joku selittää? No ei, ei tietenkään voi. Voitaisiinko nyt kuitenkin sopia niin, että sieltä löytyi joku kiva, pieni tauti, ei haittaa vaikka vaatisi veemäisiä hoitojakin, kunhan vaan saadaan hoidettua ja pääsen jatkamaan elämääni? Sillä jos sieltä ei sellaista löydykään, niin en uskalla ajatella, mitä sieltä sitten vielä lopulta löytyy. Kamalaa joutua toivomaan, että jokin sairaus löytyisi... mutta näin se taitaa nyt olla. Äh. Rauhoitu. Reilun viikon kuluttua saat kuulla. Jos olet jaksanut odottaa vuoden, jaksat varmaan vielä vähän."
Onneksi päivä oli kaunis ja aurinkoinen, annoin sen viedä minua ja mukanani ollutta kameraa kävelylle pitkin syksyisessä väriloistossa paistattelevia syrjäisiä katuja ja puistoja. Harhailin ulkona tuntikausia, vedin keuhkoni täyteen lokakuista ilmaa, nautin auringon kevyesti lämmittävistä säteistä ja kävelin, kunnes jalkani ja aistini olivat raskaat ja mieleni mukavasti turta. Vasta sitten uskaltauduin kodin hämäryyteen ja seinien samanaikaiseen turvaan ja ahdistavuuteen, valmiina välttelemään kysymysten palaamista vaipumalla rauhoittavaan uneen.

Tänään olen taas rauhallisempi ja levollisempi. Koetan lakata huolehtimasta ja saada kiinni arjesta ja tehdä asioita, joita minun pitää tehdä ja joita haluan tehdä. Ehdin kyllä huolehtia sitten reilun viikon kuluttua, jos on jotain huolehdittavaa. Aloitan pesemällä kasvoni ja hampaani, se on aina hyvä alku.
Tunnisteet:
ajatteleminen,
diagnoosi,
diagnosoimattomuus,
epävarmuus,
huoli,
kauneus,
kaupunki,
kysymys,
kävely,
luonto,
odottaminen,
odotus,
pelko,
sairaala,
sairastaminen,
sairaus,
syksy,
tutkimus,
unettomuus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
