kotona

Vietän ensimmäistä kertaa päivää yksin uudessa kodissa. Voi autuutta. Miten suureksi oman tilan ja rauhan tarve onkaan päässyt kasvamaan viimeisten viikkojen kaaoksen, hälinän, touhuamisen ja pakotetun sosiaalisuuden aikana, ja miten suuri helpotus omiin nurkkiin pääseminen onkaan! Ei haittaa, vaikka lattioita peittävät suojapaperit ja hiontapöly, ja vaikka nurkat ovat täynnä maalitonkkia ja riekaleisia siivousrättejä ja pahvilaatikoita; puhdas kaistale makuuhuoneessa, jonne patjat voi levittää ja joilla voi levätä ja mietiskellä, riittää minulle materiaaliseksi tilaksi, josta käsin voin yrittää avautua taas itsekseni.

Melkein toivoisin tapettitilausten ja lattiamateriaalien saamisen viivästyvän, jotta saisin itselleni muutaman päivän lisää lepo- ja rauhoittumisaikaa sekä mahdollisuuden hoitaa oikeasti tärkeitä asioita. Vielä tänään en jaksa väsymykseltäni ja huonovointisuudeltani juuri muuta kuin nukkua pois uupumustani. Miten haluaisinkaan innostua kaikesta tästä uudesta ympärilläni, tunnustella tunnelmia ja tehdä havaintoja, mutta se horros, jossa elän, on muurannut minut siinä määrin umpeen, että kaikki kantautuu minuun jotenkin vaimeana ja latteana. Kaksien päiväunien jälkeen suurta kahvikupillista parvekkeella nauttiessani asiat sentään jo vaikuttavat tuoreemmilta ja elävämmiltä ja jaksan ihastella olohuoneeseen laskostuvaa iltapäivän valoa, pihan 70-lukulaisia kukkaistutuksia ja jänistä, joka ihan rauhassa natustaa ruohoa pensaan juuressa. Uupumuksen läpikin tunnen oloni jotenkin rauhaisaksi. Tämä paikka, valoisa ja tilava asunto sekä pieni-suuri kaupunki, on ehkä jo nyt enemmän koti kuin se edellinen koskaan. Olen kyllin voimissani havaitsemaan kaiken sen hyvän ja kaikki ne mahdollisuudet, jotka ovat tässä, ulottuvillani, kunhan tämä kaaos järjestyy ja väsymys väistyy.

Tunnen, että tulen viihtymään täällä.