tyyntä

Istun parvekkeella remonttitarvikkeiden joukossa jakkaralla siemailemassa vihreää teetä ja katselemassa illan hämärtymistä ja verkkaisesti ohi matelevia tavarajunia ja tunnen pitkästä aikaa rauhoittuvani, "avautuvani" ja hengittäväni hetken. Tämä on jotenkin ristiriitaista, sillä mietin samalla omaa elämääni ja läheisteni tilanteita, toinen heistä on menossa aamulla sairaalaan tutkimuksiin vatsavaivojensa vuoksi ja toisen kroonisesti sairaan kunnon kuulen notkahtaneen jälleen merkittävästi huonoon suuntaan. Istun siinä ja olen surullinen ja tyyni ja mietin, että ehkä huomenna voisi olla hyvä aika käydä katsomassa se eräs valokuvanäyttely, jonka olen halunnut jo pitkään nähdä. Huomenna, eikä myöhemmin.

Ja sitten, pieni syyllisyyden piikki pistää: miten voin olla näin rauhallinen ja ajatella itseäni ja halujani, vaikka minun pitäisi kai olla huolesta suunniltani läheisteni vuoksi? En anna tuon piikin kuitenkaan tunkeutua syvemmälle, sillä olen oppinut jotain itsestäni, joka selittää tuota tunnetta. Kaikki ympärilläni viime vuosina tapahtunut on opettanut minulle tietynlaista toteavaa suhtautumista elämään, omaani ja toisten. Asioita tapahtuu, hyviä ja vähemmän hyviä, ne tulevat jos ovat tullakseen eikä kaikkiin niihin voi vaikuttaa, ne on otettava vastaan niin hyvin kuin ne on mahdollista ottaa eikä etukäteen asioista huolehtiminen usein juurikaan auta, huolehtia ehtii sittenkin jos tai kun siihen on aihetta, on elettävä nyt niiden mahdollisuuksien ja ehtojen rajoissa, jotka tilanne asettaa, sillä tulevasta ei kukaan voi tietää. Elämällä elämääni mahdollisimman hyvin ja täydesti samalla sekä hoidan omaa hyvinvointiani, että mahdollistan sen, että minusta voi olla tueksi myös toisille silloin, kun he sitä tarvitsevat.

Olen tyyni ja surullinen ja kiitollinen siitä muistutuksesta, jonka taas saan, muistutuksesta elää nyt, ja mietin, miksen ole ottanut yhtään ainoaa oikeaa kunnon valokuvaa muuttoni jälkeen, vaikka nyt silmänikin sen lopulta mahdollistaisivat. Olen syyttänyt kuvaamattomuudestani väsymystä ja remonttipölyä, joka voisi vahingoittaa kameraa, mutta luulen syynä olevan lisäksi sen, että pelkään innostua kuvaamisesta, koska ennen tervekin silmäni oireilee nyt ja mielessäni kummittelee ajatus, että menetän pian näkökykyäni myös siitä enkä sen jälkeen kykene lainkaan kuvaamaan. Muistan jälleen, että parantumiseni ei ole mikään itsestäänselvyys, eihän kukaan varmasti edes tiedä mikä minua vaivaa ja mikä on siten ennusteeni, ja että on ihan mahdollista, että tilanteeni tästä tasaisesti heikkenee jatkossa kohentumisen sijaan, joten miksi parempien aikojen odottelun sijaan en yrittäisi nauttia siitä, mitä minulla on nyt, sen sijaan, että murehtisin sitä, mitä minulla ei enää ole tai mitä minulla ei kohta ehkä enää ole? Sitä paitsi, kun teen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja kohentavat oloani, saan ehkä lisää aikaa ja mahdollisuuksia elää hyvää elämää, omaani ja yhteydessä toisiin ihmisiin.

Näitä asioita mietin illalla ja käyn nukkumaan melko rauhallisin mielin, vaikka huoli läheiseni aamuisista tutkimuksista jäytääkin mieltä ja toisen kohtalo saa surulliseksi. Aamulla puhelin pirahtaa heti yhdeksän jälkeen, vatsavaivojen syyksi on löytynyt melko harmiton ja hyvälaatuinen vaiva, ei siis syytä ryhtyä huolehtimaan nytkään. Käyn suihkussa ja kaivelen puhtaita vaatteita esiin pahvilaatikosta ja kameran repusta. Tänään on juuri hyvä päivä lähteä ulos, hengittää kevättä ja elää.