luovutan

Tuo julmuus ja kylmyys, josta edellisessä tekstissäni kirjoitin... Selviytyäkseni ja oppiakseni tapahtuneesta on selvitettävä, mistä tuollainen hyytävä ymmärtämättömyys johtuu. No niin, kirjoitinkin sen jo, ymmärtämättömyys, kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää toista ihmistä ja tämän toimintaa. Ja mitenpä voisi ymmärtää, jos ei kykene kuuntelemaan tai halua kuunnella tätä toista ihmistä ja sitä, mitä hän yrittää kertoa? Jos ei ole halua tai kykyä avoimeen kommunikaatioon, jossa toista ihmistä lähestyy uteliaasti, aidosti omansalaisena olentona, vaan toista lähestytään suhteuttamalla tätä johonkin valmiiseen ihmisenä olemisen normiin ja antamalla arvo sen mukaan, miten hän tuon ennalta asetetun normin täyttää, niin mitenpä toista silloin voisi mitenkään kuulla tai ymmärtää? Ja jos tämä ihminen, joka haluaisi tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, sairastaa ja käy läpi sairastamisen aiheuttamaa kriisiä, niin hänellä saattaa olla sen verran tekemistä jokapäiväisestä elämästä selviämisessä, ettei hän jaksa kerrasta toiseen toistella samoja asioita ihmisille, jotka eivät halua tai kykene (joistain omista syistään ja sisäisistä ristiriidoistaan johtuen) kuuntelemaan, ja joiden kanssa keskustellessaan kokee joutuvansa puolustuskannalle ottelussa, jonka lopputulos on jo ennalta sovittu. Ja kun ei enää jaksa toistella samoja asioita eikä puolustautua, vaan omaa koossapysymistään suojellakseen vetäytyy omaan rauhaansa, antaa toiselle osapuolelle tilaisuuden tulkita tilannetta tämän oman ennalta-asettaman normin mukaisesti. Muuta ei sitten tarvitakaan.

On ihan ymmärrettävää, että terveiden ihmisten ei aina ole ihan helppoa ymmärtää, mitä sairastumisen ja sen aiheuttaman kriisin kokeneet ihmiset joutuvat käymään läpi ja miksi he toimivat kuten toimivat, jos heidän tai heidän läheistensä kohdalle ei ole heidän onnekseen sattunut tällaisia asioita. Eivät he ehkä ymmärrä sitä, millaista ponnistelua joskus jo pelkkä koossa pysyminen sairaalta vaatii, eivätkä sitä, että sairauden aiheuttaman kriisistä selviämiseen kuuluu vaiheita, joissa ihminen tarvitsee paljon omaa tilaa ja jossa on luonnollista vetäytyä omaan rauhaan tai sellaisten ihmisten seuraan, jossa kokee tulevansa tuetuksi. Eivätkä sairastumisen itse läpikäyneet ihmisetkään tätä välttämättä ymmärrä, jos heidän oma tapansa "ratkaista" kriisi on toisenlainen, puhumattomuus ja eteenpäin porskuttaminen, ja jos tästä ratkaisumallista tulee normi, jota vasten toisen toimintatapoja arvotetaan. Ymmärrän, ettei sairastuneen elämää todellisuutta ole helppoa ymmärtää, ja ymmärrän myös sen, että ymmärtäminen voi olla vaikeaa, jos ei koskaan ole oppinut joistakin syistä, jotka kumpuavat kyseisen ihmisen omasta historiasta, kuuntelemaan toisia ihmisiä. Ihmisille, jotka osoittavat halua kuunnella ja ymmärtää, jaksan edelleen selittää sitä mitä koen, niin moneen kertaan kuin minun tarvitsee se tehdä, mutta entäpä he, jotka eivät kuule, mitä heille sanotaan? Ymmärrän jollain tasolla, miksi he toimivat kuten toimivat, mutta se ei tarkoita, että minun tarvitsisi sitä hyväksyä tai asettua heidän toimintansa kohteeksi. Tähän asti elämässäni olen uskonut keskustelun voimaan ja siihen, että asiat ovat puhuttavissa selviksi. Nyt joudun ensimmäistä kertaa myöntämään, että joskus on parasta luovuttaa. Se on surullinen ja lohduton tunne. Toisaalta olen myös helpottunut.