Tavailen Kelalta saapunutta kirjettä enkä ole uskoa lukemaani: kuntoutustukeni maksamista jatketaan. Ei vaatimuksia lisäselvityksistä tai viimeisimpien sairaskertomusotteiden lähettimisestä, ei mitään, asia kunnossa. Eikö tästä tarvitsekaan tapella? Vau! Olen ollut niin tottunut viime aikoina vääntämään peistä lähestulkoon joka asiasta sairastamisrintamalla, että uutinen vetää hiljaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä tämä minulle sopii, ihan mainiosti, kiitosta vaan!
Aah. Niin ihanaa, kun jokin asia sujuu. Niin helpottavaa kokea edes silloin tällöin tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi.
Olossakin tapahtuu parin päivän ajan yllättävää kohentumista, jonka todennan kuumemittarin avulla: kyllä, lukemat vetäytyvät hetkeksi jopa hitusen alle 37 asteen, mitä on tietääkseni tapahtunut viimeksi joskus loppukesästä. Olo on heti pirteämpi, unentarve vähäisempää, vatsaa muljova olo väistyy ja jaksan touhuta ihan eri tavoin kuin yleensä. Ehdin jo iloita siitä, että josko tämä nyt tästä, mutta tänä iltana suunta näyttää olevan taas kohti tavanomaista, elohopea hivuttautuu hitaasti mutta varmasti ylöspäin, mistä olon vellonta todistaa. Yritän olla kuitenkin iloinen näistä paremmista päivistä, jotka sain. Maanantaina otan jälleen puhelun polille ja vaadin selitystä sille, miten jatkotutkimuksiin pääsystä päättäminen voi kestää kuusi viikkoa ja joko kohta tutkittaisiin vai pitääkö ryhtyä hutkimaan.
Parempi olo tekee ihmeitä mielellekin. Harmaasta massasta pyrkii esiin ajatuksia ja assosiaatioita, tuosta noin vain, pakottomasti. Niinhän se on, kuten eräs ihana nettiystäväni minulle kerran vaikeana hetkenäni olemiseni jäsentymättömyyttä tuskaillessani kirjoittaa, että ajatukset ja sanat ovat kuten eläimet ovat, niitä ei voi hoputtaa vaan ne tulevat, kun olet tyyni ja rauhallinen ja ruokit niitä tunteillasi. Kun ruumiini rauhoittuu, mielenikin tyyntyy ja sitä kautta vapautuu havaisemaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Haluaisin kirjoittaa, kokeilenkin tapailla sanoja, mutta asiat, joita mietin, ovat suuria, hataria ja haarautuvia enkä saa niihin oikein otetta. Ei se minua haittaa, olen kiitollinen tästäkin, jätän ajatukset elämään omaa elämäänsä ja ruokkimaan toisiaan, kunnes ovat valmiita tulemaan ulos ja ottamaan muodon. Kompostoitumista ja maaperän möyhimistä ajatuksille kasvaa ja kehittyä, sanoisi mainio Natalie Goldberg.
Ja sitten tulee vielä ihana, lämminhenkinen viesti vanhalta ystävältä. Tulee hyvä mieli.
Juuri nyt asiat ovat oikeastaan aika hyvin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti