Aamulla havahdun jo ennen kuutta heräävän kaupungin ääniin. Haluaisin nukkua vielä, mutta äänet ja ajatukset valvottavat. Kuuntelen bussien ja raitiovaunujen hurinaa ja kadehdin ihmisiä, jotka istuvat niissä matkalla jonnekin ja joilla on elämä. Makaan hiljaa paikallani ja suruni syvenee ja pysähtyneisyyteni vahvistuu sitä mukaan kun elämän äänet ulkona kiihtyvät. Minullekin kelpaisi elämä, kiitos, ihan tavallinen elämä, pieni ja yksinkertainen ja vähän tylsä, väsyneitä bussimatkoja vielä tyynyn kuva poskessa töihin ja tyytyväinen väsymys, ei tällaista tyhjää uupumusta jota nykyään koen, eletyn päivän päätteeksi. Mieleen nousee kerta, jolloin minulla oli aamuaika lääkärille, ja se, kuinka kävelin siellä aamuisilla kaduilla töihin ja kouluun kiirehtivien ihmisten joukossa ja kuvittelin että kaikki on hyvin taas, koin omituista keveyttä ja levollisuuden tunnetta, "tässä sitä ollaan ja elellään, kuin kunnon kansalainen konsanaan". Oloni oli huono, aamiainen velloi vatsassa ja olin erehtynyt käymään suihkussakin ennen liikkeelle lähtöä, mitä ei pitäisi tehdä, jos tietää joutuvansa harrastamaan fyysisiä ponnisteluja kuten kävelyä, katselin jo kadun reunan pensaita sillä silmällä, että kohta käyn luovuttamassa aamupalani niiden juurelle - mutta siitä huolimatta oli mukavaa olla hetki joku toinen, joku joka olin ja joka haluaisin olla. Kuinka pitkään jaksan vielä tätä elämätöntä elämää ja sen mukanaan tuomaa surua ja syyllisyyden tunnetta, surua hukatusta ajasta ja järjetönsä syyllisyyttä tekemättömistä asioista ja hoitamattomista velvollisuuksista, ja tuleeko vielä hetki, jolloin en enää tunne tätä kaipausta ja syyllisyyttä ja surua, ja jos, niin mitä se sitten merkitsee? Makaan siinä sängyssä pitkään ajatusteni kanssa, kunnes lopulta vaivun takaisin armeliaaseen horrokseen, joka syvenee uneksi ja kantaa pitkälle aamupäivään.