normipäivä

Edellisiltana alkanut ja yöllä pitkään valvottanut pään jomotus on aamulla edelleen läsnä huolimatta yöllä ottamastani särkylääkkeestä. Hoipun kuitenkin ylös sängystä, huuhtelen kortisonipillerit ja vatsansuojalääkkeen alas vesilasillisella, pyörittelen hetken sormissani myös särkylääkettä, mutta jätän ottamatta sen, muissa lääkkeissänikin lienee vatsalleni ja maksalleni riittävästi kestämistä. Laitan kahvin tippumaan ja lusikoin tuopillisen eilen keittämääni kiisseliä, sitten kulautan alas vielä sytostaatit ja kaadan itselleni kupillisen kahvia. Uni on venynyt taas niin pitkälle aamupäivään, että tiedän postiluukun rapisevan tai olevan rapisematta ihan pian. Odotan edelleen uutisia niin leikkausjonosta, jatkotutkimuksiin pääsystä kuin Kelaltakin - jokohan tänään jokin liikahtaisi eteenpäin? Pian eteisen lattialle mätkähtääkin jo pari lehteä, mutta ei, ei yhtään kirjettä minulle vieläkään.

Turhautuminen jyskyttää kuumeisessa päässäni ja päätän, että nyt saa odotus riittää. Mietin, mistä aloittaa, ja kaivan sitten esiin joulukuiset kirjeet, joissa puidaan sitä, kenen on määrä tutkia minua jatkossa vai tutkiiko kukaan. Tihrustan sumein silmin sairaalan haaleasta leimasta esiin sen polin numeron, jonne olen itseäni tutkimuksiin tyrkyttämässä ja otan puhelun sinne. Kohteliaasti mutta tiukasti tiedustelen, mistähän tässä lähetehässäkässä mahtaa olla kyse ja miltä tilanteeni tutkimuksiin pääsyn suhteen mahtaa tällä hetkellä näyttää. Hoitaja langan toisessa päässä on ystävällinen ja avulias ja tekee parhaansa selvittääkseen, missä mennään, mutta asia jää avoimeksi. Ilmeisesti palautettu lähetteeni makaa edelleen asioista päättävän ylilääkärin pöydällä muiden kuulemma lukuisten lähetteiden pinossa odottamassa käsittelyä, ja hoitaja pyytää minua palaamaan perjantaina uudelleen asiaan. Lupaan tehdä niin, mutta ihmettelen vielä ääneen sitä, miksi lähetteeni nyt ylipäänsä on laitettu terveyskeskukseen sairaalasta... Hoitajan mukaan lähetteeni on ollut sellainen, että siinä ei ole ollut kuvattuna sellaista oireistoa, joka viittaisi sellaisten tutkimusten tarpeeseen, joita tuolla kyseisellä polilla tehdään, ja tällaisissa tapauksissa lähete siirretään tuonne terveyskeskuksen konsultaatiopolille, jossa tilannetta ja tutkimusten tarvetta esikartoitetaan. Ehkäpä lähete olikin ylimalkainen, saattaa hyvinkin olla, mutta sairaskertomukseni avaaminen sekä lähettävän kollegan ammattitaitoon luottaminen olisi ehkä auttanut hahmottamaan tilanteen paremmin? Näinhän terveyskeskuksen lääkärikin oli tehnyt ja sitten palauttanut paperini sairaalaan? No, tällaista tämä nyt taas on, vääntöä ja setvimistä ja odottelua. Perjantaina sitten taas lisää tätä samaa huttua. Leikkausjonoasiaan kajoamiseen energiani ei enää riitä tältä päivältä, mutta hammastarkastukseen saan sentään pitkän jonotuksen jälkeen varattua ajan, hammaslääkärissäkin kun saa tällä terveydentilalla ja lääkityksellä vierailla vähintään vuoden välein. Puhelujen jälkeen annan periksi särkylääkkeen kutsulle ja kömmin pää tykyttävänä hetkeksi peittoihin lepäämään. On surullinen ja voimaton olo.

Lääkkeen voimin särky helpottaa ja olo kohenee hieman. Nousen ylös ja tunnustelen päästäni kasvavaa jäkälää miettien, vieläkö tällä toissapäivänä pestyllä pehkolla kehtaisi ihmisten ilmoille uskaltautua vai onko suihkussa käynti tänään välttämättömyys. Pipo-optio houkuttelee, mutta kallistun lopulta sittenkin suihkun kannalle. Suihkussa käynti on mahdollisuus, koska tänään ei tarvitse tehdä ruokaa, sillä kokkailin eilen useammalle päivälle. Suihkussa käynti, ruoanlaitto ja kaupungilla-asioimisreissu on kokonaisuus, joka ei näinä päivinä yhden päivän aikana suoritettuna oikein tule kyseeseen, ellen sitten ole valmis kärsimään huonovointisuudesta sekä moisen urheilusuorituksen jälkimainingeista muutamaa seuraavaa päivää. Suihkussa käynnin jälkeen jaksan lämmittää eilistä janssoninkiusausta, keittää kasviksia sen kaveriksi ja syödä, sitten uni ja uupumus painaa minut jo raskaana sänkyyn. Nukahdan saman tien ja herään parin tunnin päästä, kun on jo pimeää. Unenkaan jälkeen olo ei ole virkistynyt, mutta uupumus, kuumotus ja huonovointisuus on helpottanut hetkeksi. Keitän jälleen kahvia, avaan tietokoneen ja ryhdyn kirjoittamaan toivoen, että tämä selkiyttäisi jotain. Kohta olisi jaksettava etsiä puhtaat vaatteet ja uskaltautua ulos maailmaan hoitamaan asioita, joiden hoitamista ei voi enää lykätä. Voin jo tuntea, miten ulos astuessani kaupungin iltavalot tulevat viiltämään silmiäni ja saamaan ne valumaan vettä sekä sumentumaan entisestään ja mietin, uskaltaudunko ulos illasta huolimatta aurinkolaseissani vai valitsenko normaaliuden ja fyysisen epämukavuuden sietämisen. En ole vielä päättänyt.