peloista ja niiden kanssa toimeentulemisesta

Eräänä iltana päätän tarvitsevani ulkoilua ja valitsen kauppareitikseni hiljaisen, pimeän hautausmaan läpi kulkevan tien lyhimmän reitin sijaan. Hautausmaan tummia kujia pitkin kävellessäni huomaan, kuinka askeleeni tihenevät, lihakseni jännittyvät ja valpastun tarkkailemaan ääniä ja hahmoja ympärilläni. Mitä ihmettä! Minkälaisten peikkojen kanssa olenkaan joutunut elämään viimeiset pari vuotta, minkälaisten pelkojen kanssa olenkaan tullut toimeen, ja nyt sitten, pelkäänkö jotain niin arkista ja hassua asiaa kuin pimeällä hautausmaalla kävelemistä! Olen minä aika hupaisa olento. Hihittelen hetken itselleni ja risteyskohdassa päätän valita kaikkein pimeimmän polun - ei muuta kuin pelkoja kohti! Hautausmaalla on kaunista ja rauhallista, lumi narisee jaloissa ja pimeyden keskeltä yksittäiset tulenliekit lepattavat lämpöä ja muistamista. Hautausmaat ovat nykyään lempipaikkojani tässä kaupungissa, pidän hiljaisuudesta ja siitä, että hautausmaalla saan olla vaiti ja surusilmäinen. Ja elävistä ihmisistä en nykyään aina niin tiedä, mitä ajatella, mutta kuolleiden ihmisten kanssa tulen enimmäkseen sujuvasti juttuun.

Aina en voi kuitenkaan hengailla vain vainajien seurassa, ja totuuden nimissä on myönnettävä, että jopa nykyäänkin on silloin tällöin mukavaa viettää aikaa elävien ihmisten kanssa. Kun vanha ystävä pyytää tulemaan mukaan juhlistamaan uuden levynsä julkistamista, olen iloinen ja otettu kutsusta ja sanon, että kiitos, tottakai tulen. Haluankin mennä - ja samalla, ajatus hirvittää. En minä jaksa ja osaa olla kauniiden, juhlivien, iloisten ja pulppuavien ihmisten seurassa - en nyt, en vielä, en enää (jos olen koskaan osannutkaan). Miten selviän tuosta illasta? Menen kuitenkin, sillä mitä minä oikein pelkään, ihmisiä ja omaa rujouttani ja rumuuttani, sitä että minua katsotaan pahasti ja että minusta tuntuu pahalta? Vanha ystävä on kutsunut minut nauttimaan illasta ja musiikista ja juhlimaan jotain hänelle tärkeää asiaa, ja minä haluan olla mukana hänen ilossaan ja nauttia kauniista musiikista, ja vain se on hitto vie tärkeää tässä! Päätän pistää nössöilylleni pisteen ja ryhdyn valmistautumaan iltaan. Värjään katkeilleista hiuksistani piiloon kolmen sentin juurikasvun sekä silitän sen ainoan vaatekappaleen, jossa voin kuvitella uskaltautuvani julkiselle paikalle puolivirallisessa juhlatilanteessa ja josta en vielä aivan pahasti ole turvonnut kortisonikiloineni ulos. Juhlailtana olen jo yllättävän iloisella ja pirteällä tuulella, olen levännyt päivän ja siemailen hieman valkoviiniä sekä sudin varovasti puolisokkona väriä sinne, missä ajattelen kulmakarvojeni ja silmäripsieni sijaitsevan. Vielä hapsotukka ylös hiuskammalla, takki ylle ja matkaan. Juhlapaikalla tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi, kömpelöksi ja vääränlaiseksi, mutta yritän olla piittaamatta siitä ja keskittyä musiikkiin, josta nautinkin yllättävän paljon. Keikan jälkeen käyn kiittämässä ystävää keikasta ja kutsusta, hän halaa ja vaikuttaa kovasti iloiselta näkemisestä. Tulee hyvä mieli. Kotiin kävelen ylpeänä itsestäni ja siitä, että sain mentyä. Hyvä tyttö.

Seuraavana päivänä haluaisin jakaa iloa tapahtuneesta ja kokemastani, mutta jokin estelee. Vanha tuttu syyllisyyshän se siellä päätään nostaa, syyllisyys jota minulle sieltä täältä tunnutaan tarjottavan, eihän sairaana toki sovi poistua kotoa kuin sairaalaan tai yrittää nauttia elämästään edes kahta tuntia kerran puolessa vuodessa, kyllähän nyt varmaan jaksat käydä töissä jos kerran jaksat juosta keikoillakin? Sairas ei saa olla iloinen eikä hymyillä, silloinkin jos joskus kerran kuukaudessa sattuu parempi päivä pitkän näivetysjakson katkaisemaan, on parempi vain voivotella ja kulkea naama rutussa, jottei kukaan vain näe ja tee vääriä tulkintoja, sillä satunnainenkin toimeliaisuus ja hymyilevä olemus tuntuu kovin helposti muodostuvan todisteeksi siitä, että eihän sinussa ole näköjään mitään vikaa, taidat ollakin huijari! Roskasakkia, yhteisten verovarojen väärinkäyttäjä, hyi, häpeä! Aikani kamppailen kokemuksestani taistelevien äänten kanssa, mutta lopulta ilo edellisillasta ja siitä, että jaksoin ja kykenin, voittaa. Minä tiedän, ja tärkeimmät ihmiseni tietävät, miten asiat ovat, ja sen on oltava tärkeintä.