irtiottoja, sort of

Tämä saattaa kuulostaa aika hullulta, mutta totta se on: vatsatautikin voi tuntua, jos ei nyt ihan lomalta, niin ainakin toimivalta irtiotolta arjesta, kunhan se yllättää oikeassa ajassa ja paikassa. Mikä arkisen olemisen kysymyksistä ja epävarmuuksista tyhjentävä yksinkertaisuus, mitä lepoa hermoille! Kaiken muun epävarmuuden keskellä saareke, jolla ei ole mitään epäselvää - olemme vain minä, ämpäri ja ruumista kouristava pahoinvointi, jonka kanssa kommunikoimiseen on keskitettävä kaikki voimansa, välillä laoten tärisemään kuumehorkassa peittoihin, jotka eivät yllä olevasta untuvatakista huolimattakaan lämmitä, seuraavaa pahan olon aaltoa odottaessa ja voimansa ja ajatuksensa siihen keskittäessä. Ja sitten lopulta, vatsan kumistessa onttoutta ja kuumeen kivuttua ääripisteeseensä, jossa ruumiin tärinä lakkaa ja ruumis vajuu helpottavaan turtuuteen - uuvuttava, tyhjentävä väsynyt rauha, johon ei mahdu eikä kaipaa mitään muuta. Ei ajatuksia, ei kysymyksiä, ei epävarmuuksia, mennyttä tai tulevaa - vain tämä hetki, keskittyminen paikallaan pysymiseen ja olemiseen, jottei paha olo provosoidu uudelleen, ja siinä kaikki.

Ja mitä ihmettä: kun kuume lopulta hiipuu alas 39 asteesta, se koukkaa lukemiin, joita en ole mittarissa nähnyt yli kahteen vuoteen: 36.5, ja kuumeinen uupumus ja muljonta on poissa! Mitä ihmettä, parannuskeino mysteeritautini kuumeiluun on löytynyt: vatsatauti! Ruumiiltani tuntuvat menneen pasmat nyt ihan sekaisin. Ei se minua kyllä haittaa, lisää tätä ihanaa viileyttä ja sen mukanaan tuomaa virkeyttä, kyllä kiitos! Tuntuu kuin palaisin hetkeksi takaisin omaan ruumiiseeni ja minääni. Olo on energinen kuin... lomalta palatessa? Aah. Sitä kyllä mietin, mikä ruumiini on niin ihanasti nyt sekoittanut; onko kyse puhtaasti sisäisen termostaatin fysiologiasta vai onko mielen levolla tässä oma osansa? Olisikohan tästä jotain opittavaa? Olisikohan aika etsiä taas tapoja rentoutua, muitakin kuin vatsataudissa oksentaminen?

Vaan kuten aina, lopulta saapuu maanantai, arki, arjen kysymykset ja... kuumeilu. Hitaasti, mutta varmasti elohopea kipuaa ylöspäin ja peilistä katsovat punakat, uupuneet kasvot.
Ei taas tätä, en ala, en suostu!

Kaivan kaapista piikkimaton ja meditaatiokirjan. Olisikohan niistä nyt ankkuriksi ja rauhoittumisen saarekkeeksi, jolla ruumiskin saisi tarvitsemiaan hengähdystaukoja?