Kofeiininpuute kolkuttelee otsalohkossa ja vaatii kahvia, tai edes teetä. Turhaan kolkuttelee, ei heru ennen maanantaita. Kävisikö mustaherukkamehu, kerkkäjuoma, nokkoshauduke, ibuprofeiini, päiväunet, toiset päiväunet? Ei tunnu käyvän, jyske sen kun jatkuu, vaimenee tosin siedettävämmäksi särkylääkkeen ja unen myötä. Tästä ei voi kuin todeta, että taitaa tulla tämä nautintoaineista paastoaminen tarpeen, kun kroppa asiasta noin kiukustuu, taitaa rimpuilla melkoisessa kofeiinikoukussa. Rimpuilkoot nyt, hyvää tämä vain tekee, auauau. Mistään varsinaisesti itselähtöisestä terveyskuurista tässä ei ole kyse, vaan kolme päivää kestävästä valmistautumisesta sunnuntaiseen päivääni vessakemistinä, jonka tarkoituksena on saada kerättyä niin sanotusti kaikki mehut talteen ja osaltaan selvittää, mitä hormoneilleni tällä erää kuuluu ja missä mättää, kun ruumiini jatkuvasti ylikuumenee eikä jaksa mitään. Otan tämän kaiken ilolla vastaan - helpottavaa, että tutkimukset käynnistyvät lopultakin, toivottavasti jotain nyt myös selviää!
Kahvittomuus tarkoittaa myös sitä, etten tahdo pysyä hereillä, vaan kitarisat haukotuksessa ammollaan laahustan ympäri puolityhjää asuntoa ja kaatuilen tuon tuosta sänkyyn torkuille. Ensimmäiset torkut katkeavat puhelimen ääneen, lääkäri se-ja-se soittaa leikkaavan lääkärin, jolle olen jättänyt soittopyynnön puolitoista viikkoa sitten, puolesta, ja on valmis keskustelemaan kysymyksistä, joita minulla on leikkaukseen liittyen. Olisin halunnut kysellä hoitavalta lääkäriltä hänen kantaansa siihen, voimmeko nyt ihan tosissaan luottaa näköjärjestelmääni niin suuressa määrin, testaamatta ennalta sen toimivuutta, että menemme leikkaamaan silmäni hänen ehdottamallaan tavalla tuosta noin vain eripariksi - vaihtoehto, joka ei toimi lukemani mukaan läheskään kaikilla terveilläkään, saati sitten tällaisella tapauksella, jolla näkö ja aivohermot ovat määrittelemättömällä tavalla vähän vinksallaan - mutta joudun nyt vain spekuloimaan aiheesta puhelimen päässä olevan nuoren lääkärin kanssa. Tämä nuori lääkäri ottaa saman linjan kuin minua kaksi vuotta hoitanut lääkärini sekä kaikki ne ihmiset ja asiantuntijat, joiden ajatuksia olen netistä lukenut - ei hän lähtisi ainakaan testaamatta, kuten minulle on nyt ehdotettu tehtäväksi, silmiä eriparisiksi leikkaamaan, eikä ehkä muutenkaan, eikä ehkä varsinkaan silloin jos näössä on muutenkin ongelmia. Testaaminen kuulemma yhä onnistuisi, jos sitä haluan, mutta sehän merkitsisi taas leikkauksen siirtämistä, mitä en jaksa (ja juuri välttääkseni tämän tilanteen jätin soittopyyntöni lääkärille jo puolitoista viikkoa sitten...). Päätän luottaa intuitiooni, minua pitkään hoitaneen lääkärin intuitioon, tämän nuoren lääkärin näkemykseen sekä aiheesta lukemaani ja valita silmät samaa paria, enpähän sitten kerjää itselleni ylimääräisiä ongelmia elämääni uusien näköhäiriöiden muodossa, kun on näitä ongelmia ja jännitystä elämässä ihan riittämiin entuudestaankin. Olisihan se ollut kutkuttavaa saada jotain "hyötyä" ja "iloakin" tästä sinänsä veemäisestä tilanteesta, jossa olen niinkin tylsän asian kuin lääkkeiden syönnin ja niiden sivuvaikutusten takia, eli päästä eroon silmälaseista, mutta prioriteetit ovat tällä hetkellä kyllä muodostuneet pitkän hämärässä haparoimisen kauden jälkeen sellaisiksi, että mikään ei ole nyt tärkeämpää kuin mahdollisimman toimivan ja kirkkaan näkökyvyn hankkiminen niin, että voin tehdä taas kaikkia minulle tärkeitä ja rakkaita asioita. Nenällä keikkuvat lasit ovat pieni hinta tästä kaikesta ihanasta. Sitä paitsi, lasit voivat olla aika hyvän näköisiä - aion hommata itselleni pirun hyvännäköiset pokat ja nauttia jälleen elämästäni, kunhan pääsen ylös tästä jamasta!
Päätöksenteon jälkeen olo on helpottunut, mutta vähän ärtynyt myös. On helpottavaa lopettaa vatvominen ja päättää, että tämä on nyt hyvä ja näillä mennään, mutta luottavaisuus ja hyvä mieli ei ole se päällimmäinen tunnetila, kun kaiken tämän jälkeen ajattelen ensi viikon leikkausta. Hyvin kaikki varmaan nyt kuitenkin menee, kun valitsin sen yllätyksettömämmän vaihtoehdon, ja leikkaus sinänsähän on ihan rutiinitoimenpide. Saapa tosin nähdä, ehtiikö lääkäri paikalle leikkaamaan vai ohjataanko minut leikkuriin, jossa käteen sujautetaan netistä printattu aanelonen "kaihileikkausohjeet" ja kehotetaan leikkaamaan itse? Ei varmaan mene kauaa, kun tämä on todellisuutta, itsehän tässä joutuu perhana soikoon jo nyt ottamaan vähän kaikesta selvää. Murrrr. Nyt lisää resursseja julkiseen terveydenhuoltoon, eihän tuolla kukaan kohta ehdi enää ajatella yhtään kokonaista ajatusta ja potilaiden kohtalot keikkuvat koko ajan suuremmissa määrin näiden oman aktiivisuuden ja harrastuneisuuden varassa - ei ole helppoa olla potilas, mutta en totisesti kadehti hoitohenkilökunnan asemaakaan.
Mutta nyt lopetan murinan ja marinan tällä erää ja ryhdyn ruokkimaan päätöksenteon jälkeistä orastavaa keveyttä jollakin mukavalla, mitä keksisinkään...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti