murrr

Olin pitkään melkoisen pahalla tuulella aamuisen puhelun jälkeen, joten oli pysähdyttävä miettimään, mikä siinä puhelussa nyt ihan todella mätti niin suuresti. Ei se ollut se tosiasia, etten saanut enää sovittua kontrollikäyntiä tilanteeni tuntevalle lääkärille, vaan se asenne, joka keskustelusta hoitajan kanssa välittyi. En minä ollut enää ihminen, vaan potentiaalinen väärin perustein toteutuva menoerä. Ei sillä ollut merkitystä, toteutuuko kohdallani hoidon jatkuminen kuten sen pitäisi toteutua, vaan ainoastaan sen varmistelu kiinnosti, että olen kotikuntani perusteella oikeutettu vastaanottamaan tämän lääkärin puhelun soittoaikana, ettei puhelusta tule perusteetonta menoerää. No eihän siinä mitään, kyllähän minä sen ymmärrän, että rahastahan näissä asioissa on kyse ja että tietenkin näistä asioista on huolehdittava, mutta hei nyt v***u (anteeksi ruma sana) ihan oikeesti, voitaisko edes leikkiä, että sillä hoidollakin ja potilaan huolella omasta terveydestään on edes jotain väliä? Ja jos potilas mainitsee tämän huolen yhdessä lauseessa, niin voisiko sen edes kuunnella loppuun ja edes puolen lauseen verran peilata tuota ajatusta potilaalle takaisin, sen sijaan että korvaansa tälle huolelle lotkauttamatta ryhtyy vähän niinkuin syyllistämään potilasta ja luennoimaan jostain maksusitoumuksista?

Hoh hoijaa.

Enkä minä onneton osannut edes antaa palautetta, koska olin niin oman hämmennykseni ja avuttomuuteni vallassa.

No niin ja tästä voidaan päästä sitten vaikka siihen, että minähän olen tietysti aivan täydellinen potilas, toisin kuin nuo tunarit hoitajat ja lääkärit? No, en ehkä ihan ihannetta täytä: aina kyselemässä, kyseenalaistamassa, vänkäämässä ja pyytämässä jotain, kykenemätön sovittautumaan mihinkään valmiisiin diagnooseihin, enkä perhana soikoon osaa edes parantua! Pitäisiköhän lähettää ihan onnittelukortit minua hoitaneille tahoille sen johdosta, että lähden toisten kollegoiden harmiksi ja pääsevät tällaisesta vänkyrästä eroon. Että kiitos ja anteeks vaan. ;)