varovaista pulppuilua

Tavailen Kelalta saapunutta kirjettä enkä ole uskoa lukemaani: kuntoutustukeni maksamista jatketaan. Ei vaatimuksia lisäselvityksistä tai viimeisimpien sairaskertomusotteiden lähettimisestä, ei mitään, asia kunnossa. Eikö tästä tarvitsekaan tapella? Vau! Olen ollut niin tottunut viime aikoina vääntämään peistä lähestulkoon joka asiasta sairastamisrintamalla, että uutinen vetää hiljaiseksi. Ei siinä mitään, kyllä tämä minulle sopii, ihan mainiosti, kiitosta vaan!

Aah. Niin ihanaa, kun jokin asia sujuu. Niin helpottavaa kokea edes silloin tällöin tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi.

Olossakin tapahtuu parin päivän ajan yllättävää kohentumista, jonka todennan kuumemittarin avulla: kyllä, lukemat vetäytyvät hetkeksi jopa hitusen alle 37 asteen, mitä on tietääkseni tapahtunut viimeksi joskus loppukesästä. Olo on heti pirteämpi, unentarve vähäisempää, vatsaa muljova olo väistyy ja jaksan touhuta ihan eri tavoin kuin yleensä. Ehdin jo iloita siitä, että josko tämä nyt tästä, mutta tänä iltana suunta näyttää olevan taas kohti tavanomaista, elohopea hivuttautuu hitaasti mutta varmasti ylöspäin, mistä olon vellonta todistaa. Yritän olla kuitenkin iloinen näistä paremmista päivistä, jotka sain. Maanantaina otan jälleen puhelun polille ja vaadin selitystä sille, miten jatkotutkimuksiin pääsystä päättäminen voi kestää kuusi viikkoa ja joko kohta tutkittaisiin vai pitääkö ryhtyä hutkimaan.

Parempi olo tekee ihmeitä mielellekin. Harmaasta massasta pyrkii esiin ajatuksia ja assosiaatioita, tuosta noin vain, pakottomasti. Niinhän se on, kuten eräs ihana nettiystäväni minulle kerran vaikeana hetkenäni olemiseni jäsentymättömyyttä tuskaillessani kirjoittaa, että ajatukset ja sanat ovat kuten eläimet ovat, niitä ei voi hoputtaa vaan ne tulevat, kun olet tyyni ja rauhallinen ja ruokit niitä tunteillasi. Kun ruumiini rauhoittuu, mielenikin tyyntyy ja sitä kautta vapautuu havaisemaan, ajattelemaan ja tuntemaan. Haluaisin kirjoittaa, kokeilenkin tapailla sanoja, mutta asiat, joita mietin, ovat suuria, hataria ja haarautuvia enkä saa niihin oikein otetta. Ei se minua haittaa, olen kiitollinen tästäkin, jätän ajatukset elämään omaa elämäänsä ja ruokkimaan toisiaan, kunnes ovat valmiita tulemaan ulos ja ottamaan muodon. Kompostoitumista ja maaperän möyhimistä ajatuksille kasvaa ja kehittyä, sanoisi mainio Natalie Goldberg.

Ja sitten tulee vielä ihana, lämminhenkinen viesti vanhalta ystävältä. Tulee hyvä mieli.

Juuri nyt asiat ovat oikeastaan aika hyvin.

peloista ja niiden kanssa toimeentulemisesta

Eräänä iltana päätän tarvitsevani ulkoilua ja valitsen kauppareitikseni hiljaisen, pimeän hautausmaan läpi kulkevan tien lyhimmän reitin sijaan. Hautausmaan tummia kujia pitkin kävellessäni huomaan, kuinka askeleeni tihenevät, lihakseni jännittyvät ja valpastun tarkkailemaan ääniä ja hahmoja ympärilläni. Mitä ihmettä! Minkälaisten peikkojen kanssa olenkaan joutunut elämään viimeiset pari vuotta, minkälaisten pelkojen kanssa olenkaan tullut toimeen, ja nyt sitten, pelkäänkö jotain niin arkista ja hassua asiaa kuin pimeällä hautausmaalla kävelemistä! Olen minä aika hupaisa olento. Hihittelen hetken itselleni ja risteyskohdassa päätän valita kaikkein pimeimmän polun - ei muuta kuin pelkoja kohti! Hautausmaalla on kaunista ja rauhallista, lumi narisee jaloissa ja pimeyden keskeltä yksittäiset tulenliekit lepattavat lämpöä ja muistamista. Hautausmaat ovat nykyään lempipaikkojani tässä kaupungissa, pidän hiljaisuudesta ja siitä, että hautausmaalla saan olla vaiti ja surusilmäinen. Ja elävistä ihmisistä en nykyään aina niin tiedä, mitä ajatella, mutta kuolleiden ihmisten kanssa tulen enimmäkseen sujuvasti juttuun.

Aina en voi kuitenkaan hengailla vain vainajien seurassa, ja totuuden nimissä on myönnettävä, että jopa nykyäänkin on silloin tällöin mukavaa viettää aikaa elävien ihmisten kanssa. Kun vanha ystävä pyytää tulemaan mukaan juhlistamaan uuden levynsä julkistamista, olen iloinen ja otettu kutsusta ja sanon, että kiitos, tottakai tulen. Haluankin mennä - ja samalla, ajatus hirvittää. En minä jaksa ja osaa olla kauniiden, juhlivien, iloisten ja pulppuavien ihmisten seurassa - en nyt, en vielä, en enää (jos olen koskaan osannutkaan). Miten selviän tuosta illasta? Menen kuitenkin, sillä mitä minä oikein pelkään, ihmisiä ja omaa rujouttani ja rumuuttani, sitä että minua katsotaan pahasti ja että minusta tuntuu pahalta? Vanha ystävä on kutsunut minut nauttimaan illasta ja musiikista ja juhlimaan jotain hänelle tärkeää asiaa, ja minä haluan olla mukana hänen ilossaan ja nauttia kauniista musiikista, ja vain se on hitto vie tärkeää tässä! Päätän pistää nössöilylleni pisteen ja ryhdyn valmistautumaan iltaan. Värjään katkeilleista hiuksistani piiloon kolmen sentin juurikasvun sekä silitän sen ainoan vaatekappaleen, jossa voin kuvitella uskaltautuvani julkiselle paikalle puolivirallisessa juhlatilanteessa ja josta en vielä aivan pahasti ole turvonnut kortisonikiloineni ulos. Juhlailtana olen jo yllättävän iloisella ja pirteällä tuulella, olen levännyt päivän ja siemailen hieman valkoviiniä sekä sudin varovasti puolisokkona väriä sinne, missä ajattelen kulmakarvojeni ja silmäripsieni sijaitsevan. Vielä hapsotukka ylös hiuskammalla, takki ylle ja matkaan. Juhlapaikalla tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi, kömpelöksi ja vääränlaiseksi, mutta yritän olla piittaamatta siitä ja keskittyä musiikkiin, josta nautinkin yllättävän paljon. Keikan jälkeen käyn kiittämässä ystävää keikasta ja kutsusta, hän halaa ja vaikuttaa kovasti iloiselta näkemisestä. Tulee hyvä mieli. Kotiin kävelen ylpeänä itsestäni ja siitä, että sain mentyä. Hyvä tyttö.

Seuraavana päivänä haluaisin jakaa iloa tapahtuneesta ja kokemastani, mutta jokin estelee. Vanha tuttu syyllisyyshän se siellä päätään nostaa, syyllisyys jota minulle sieltä täältä tunnutaan tarjottavan, eihän sairaana toki sovi poistua kotoa kuin sairaalaan tai yrittää nauttia elämästään edes kahta tuntia kerran puolessa vuodessa, kyllähän nyt varmaan jaksat käydä töissä jos kerran jaksat juosta keikoillakin? Sairas ei saa olla iloinen eikä hymyillä, silloinkin jos joskus kerran kuukaudessa sattuu parempi päivä pitkän näivetysjakson katkaisemaan, on parempi vain voivotella ja kulkea naama rutussa, jottei kukaan vain näe ja tee vääriä tulkintoja, sillä satunnainenkin toimeliaisuus ja hymyilevä olemus tuntuu kovin helposti muodostuvan todisteeksi siitä, että eihän sinussa ole näköjään mitään vikaa, taidat ollakin huijari! Roskasakkia, yhteisten verovarojen väärinkäyttäjä, hyi, häpeä! Aikani kamppailen kokemuksestani taistelevien äänten kanssa, mutta lopulta ilo edellisillasta ja siitä, että jaksoin ja kykenin, voittaa. Minä tiedän, ja tärkeimmät ihmiseni tietävät, miten asiat ovat, ja sen on oltava tärkeintä.

Kolme kuukautta

Aamuisen puhelun jälkeen hutera maailmani rytisee jälleen niskaan. Kolme ja puoli kuukautta. Hoitaja puhelimessa kertoo, että saatan joutua odottamaan leikkausta vielä kolme ja puolikin kuukautta, jos huonosti käy. Leikkausta, johon luulin pääseväni muutaman viikon kuluttua - ja näin oli jo viisi viikkoa sitten. Esitarkastuskäynnille pääsykin takkuaa ja viivästyttää puolestaan leikkausta, koska "niin, sinulla oli niitä leikkausta koskevia kysymyksiä, ja siksi laitamme sinut lääkärille sejase, mutta lääkäri sejase on nyt kiireinen, mutta kyllä hän on täällä joka viikko, odottele vain rauhassa".

Jaahas, no kai sille sitten mitään voi. Selvä, kiitos hei. Valahdan kasaan ja tyrskyn itkua. Niistän tonttulakkipäisiin lumiukkoihin, hyvää joulua vaan, ja parun lisää, kunnes kyyneleet lopahtavat ja päässäni alkaa jyskyttää. On mentävä makuulle ja toivottava, että unohdus saapuu unen muodossa. Olen ihan poikki ja nukun sikeästi useamman tunnin.

Herättyäni paha olo kurittaa edelleen ruumistani ja mieli velloo epätoivoa. Ei helvetti. Minä en kolmea kuukautta odota enää. En pysty! Kolme viikkoakin tuntuu karmaisevalta ajatukselta. Mitä minä teen? Lakkaanko kiinnostumasta terveydestäni ja kysymästä hoitoani koskevia kysymyksiä ja pääsen sitten ehkä nopeammin hoitoon? Vai sanonko, että kiitti mulle riitti, taion jostain ison tukun rahaa ja kannan ne yksityiseen sairaalaan, jossa kysymyksiinkin vastataan samaan hintaan eikä tarvikkeiden tilaamiseen kulu kuukausia? Miten voi olla, että tämän kokoisessa sairaalassa on vain yksi lääkäri, joka osaa vastata potilaan kysymyksiin? Ne ovat mielestäni ihan peruskysymyksiä. Mitä ne muut lääkärit siellä tekevät? Leikkaavat vain, liukuhihnameiningillä? Eivätkö ihmiset yleensä sitten kysele hoitoaan koskevia kysymyksiä? Siitä vaan puukko silmään, kyllä herra tohtori varmasti tietää, mitä tekee. No kyllä juu varmaankin tietääkin, mitä tekee, mutta näissä leikkauksissa potilaskin joutuu tekemään valintoja, joilla on vaikutus hänen tulevan elämänsä jokaiseen päivään ja jokaisessa päivässä toimimiseen, joten miten ihmeessä näitä valintoja voisi tehcä kyselemättä ja pohtimatta asioita ensin? En tajua, en.

Ilta kitkuttelee eteenpäin tuskaisesti, yritän keksiä keinoja piristää itseäni, mutta löydän itseni tuon tuostakin tiristämästä kyyneleen pari eikä mikään kiinnosta, koska kaikki on niin helvetin hankalaa. Mietin, katsoisinko jonkin elokuvan, mutta ei juuri mieleen mitään, missä olisi visuaalisesti vahvat kontrastit ja tumma yleisilme, kas kun leffatkin on tätä nykyä valittava niiden sisältämien kontrastien pohjalta, koska silmäni eivät siedä valoa. Lukisinko jotain... en, näemmä. Yritän innostua neulomisesta, mutta sekin on hankalaa ja teen koko ajan samoja virheitä uudelleen ja tuskastun ja hermostun ja tulen huonovointiseksi, ei minusta ole kohta enää neulomaan näin ohuella langalla, tarvitsen köyttä ja pöllit, joilla vääntää, jos jotain yritän vääntää. Lopulta vain makaan sängyssä piikkimatolla ja toivon, että musiikin kuuntelu veisi ajatukseni jonnekin kauas pois täältä. Tätä samaa kolme v***n kuukautta.

Mietin, miksi otan tämän tilanteen niin raskaasti. Yksi syy on, että arkipäiväni alkaa käydä sietämättömäksi enkä kestä ajatusta siitä, että tämän tilanteen kanssa, joka tulee tästä jatkuvasti vielä huononemaan, pitäisi elää vielä kuukausia. Toinen syy on odotusten romahtaminen. Vihdoinkin minulla oli jotain mitä odottaa, elämä, elämäni, jonka sain joulukuisten tutkimusten jälkeen takaisin ja josta tunsin niin, niin suurta iloa, että jalkani tuskin koskettivat maata pariin viikkoon - oli vain tämä leikkaus, ja ne toiset tutkimukset, ja sitten, sitten, täältä tultaisiin elämä! Ja nyt, pää edellä alas rotkoon. Ja miksi? Koska minulla ei ole varaa mennä hoitoon sinne, mistä hoitoa saa ja potilaiden tilanteisiin ehditään perehtymään kokonaisvaltaisesti. Kun on kohta pari vuotta pelännyt vaikka mitä ja elänyt vain lääkärikäynnistä seuraavaan saakka, vaihtoehtona vain avuttomana odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu, ja kun sitten tapahtuukin käänne parempaan ja saakin lupauksen horisontista, joka kantaa pidemmälle, kesään ja siitäkin eteenpäin, ja kun elämän jatkumisen hidasteena olevat asiat (ainakin toinen niistä) ovat luonteeltaan todennäköisesti rahalla ja vaivannäöllä hoidettavissa olevia, on pettymys ja turhautumisen tunne valtava. En haluaisi turhaan heittää hukkaan enää hetkeäkään tästä kallisarvoisesta elämästäni. Ja elämä, kuinka pitkään se enää odottaa minua, vai odottaako edes?

Aamulla herään kymmenen tunnin unilta päänsärkyyn ja pahaan oloon. Kömpiessäni vessaan huomaan eteisen lattialla kirjeen. Se on sairaalasta. Siinä on kutsu leikkausta valmisteleviin tutkimuksiin. Se on noin kolmen viikon kuluttua.

tällaista oli ja näillä mennään

5.15 maanantaiaamuna on kai ihan hyvä aika ryhtyä tiputtamaan lunta vastapäisen kerrostalon katolta? Kronks kronks... Aikani sitä kuunneltuani ja syntyjä syviä läpi mielessäni möyhittyäni päätin nousta ylös, keittää kupillisen teetä ja yrittää järjestää pääni sekamelskaa ajatuksiksi. Tähän aikaan vuorokaudesta tarvisen jonkin valmiin nojan tai pinnan, jota vasten ajatuksia peilata. Ehkäpä tämä Veloenan blogista bongaamani meemi voisi toimia sellaisena. Ainahan voi kokeilla.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Tein, tai jouduin kokemaan, paljonkin uusia asioita, ja ne liittyvät kaikki sairastamiseen. Kävin esimerkiksi elämäni ensimmäistä kertaa psykiatria tapaamassa ja ryhdyin syömään sytostaatteja. Opin myös neulomaan, syntyi mm. useampikin villatakki.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tainnut luvata vuosi sitten mitään, ellen sitten sen, että aion pysyä hengissä seuraavan vuoden, missä näemmä onnistuin! Tänä vuonna aion opetella ainakin kuuntelemaan paremmin, sekä muita ihmisiä että myös itseäni - ahimsa, väkivallattomuus itseä ja muita kohtaan.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Vauvoja putkahteli monillekin, muttei aivan läheisille.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi!

5. Missä maissa kävit?
En missään! Hiki tulee jo pelkästä ulkomaanmatkan ajatuksesta juuri nyt. Taisin pysytellä koko vuoden noin 200 km:n säteellä kotoa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Turvallisuuden tunnetta.

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
En tiedä, tulenko muistamaan päivämääriä, mutta mieleen jäänee ainakin joulukuinen päivä, jolloin sain kuulla mieltäni keventävän terveysasioihini liittyvän tiedon.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Suurin piirtein järjissäni pysyminen? Olen ylpeä myös siitä, että opin lopulta ymmärtämään, että on vahvuutta osata joskus olla "heikko" ja turvautua muihin ihmisiin silloin, kun apua tarvitsee.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En koe epäonnistuneeni erityisesti jossain tietyssä asiassa. Olen ehkä vähän tyytymätön siihen tapaan, jolla olen itse toiminut tietyissä ihmissuhteissa ja tapaan, jolla olen antanut itseäni tietyissä ihmissuhdeissa kohdella.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Tähän ei vissiin tarvitse tässä erikseen vastata. :)

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Ei tullut osteskeltua juuri mitään... ehkäpä paras asia oli se valtava petrolinsininen lankavyyhti, jonka hommasin kierrätyskeskuksesta 3 eurolla ja jota en ole saanut vieläkään tuhottua kokonaan.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Oma käytös on jatkuva hilpeyden herättäjä. Myös sairaalassa asioidessa on tullut koettua monenlaista hassua (ja tragikoomista).

13. Kenen käytös masensi?
Välillä oma käytös masensi. Samoin lähipiirissä erään ihmisen narsistinen, muiden ihmisten kokemuksia vähättelevä suhtautuminen ja toiminta masensi ja ahdisti ajoittain suurestikin sekä teki surulliseksi sekä tämän ihmisen itsensä puolesta että niiden puolesta (mukaanlukien itseni), joihin hänen asenteensa kohdistuu.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Lääkkeisiin, lääkärireissuihin, ruokaan.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Toisesta mahdollisuudesta, jonka koin lopulta saaneeni!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Sellaista ei tainnut vuonna 2009 olla, kuuntelin hurjan vähän mitään uutta musiikkia eikä vanhoistakaan biiseistä mikään tietty noussut kai erityiseksi.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?
Luulisin, että onnellisempi. Toiveikkaampi ainakin.

b) laihempi vai lihavampi?
Lihavampi. Kiitos Prednisolon.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Yhtä köyhä kuin viime vuonnakin.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Eläneeni.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Murehtineeni asioita, joille en voi mitään.

20. Kuinka vietit joulua?
Perheen kanssa perinteisesti.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Vanhassa rakkaussuhteessa, kyllä.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei ole tv:tä, joten ei ollut. Katsoin kyllä kaksi tuotantokautta Housea dvd:ltä siinä toivossa, että löytyisi se diagnoosi vaikka sieltä (ei löytynyt, heh).

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En sanoisi sitä vihaksi, mutta olen kyllä syvästi pettynyt erään ihmisen käytökseen.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En juurikaan lukenut kirjoja huonon näköni vuoksi. Kaikenlaisia lääketieteellisiä opuksia tuli kahlattua läpi silloin kun jaksoi ja pystyi, oiskohan "Neurologia"-kirja ollut suosikki? ;)

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Tänä vuonna ei tainnut olla sellaistakaan, olin liian väsynyt etsiäkseni uutta musiikkia. No Riverside ja Lunatic Soul ainakin kolahtivat, löysinköhän ne vuoden 2009 puolella? Ja moniin vanhoihin tuttavuuksiin rakastun aina uudestaan ja uudestaan.

28. Mitä halusit ja sait?
Olemisen horisontin, joka kantaa pidemmälle kuin aina seuraavaan lääkärissäkäyntiin.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Terveyttä ja onnea, eräille läheisille ja itselleni.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
En käynyt kai kertaakaan elokuvissa, sen sijaan dvd:ltä katsoin leffoja ehkä enemmän kuin aiemman elämäni aikana yhteensä! Ei tule mieleen mitään tiettyä yhtä, joka olisi ollut ylitse muiden.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Syntymäpäivääni vietin täristessä kauhusta seuraavalle päivälle saatua kiireellistä MRI-kuvausta odotellessa ja pahinta pelätessä.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Varmuuden saaminen terveyskysymyksiin, kommunikaation kohentuminen joissain ihmissuhteissa.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Verkkarit ja villasukat.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Päiväkirjan kirjoittaminen ja neulominen. Valokuvata olisin halunnut, mutta se alkoi käydä kovin hankalaksi silmien takia.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Kulunut vuosi oli oikea umpioitumisen vuosi minulle, eli en juurikaan jaksanut ahdistukseltani seurata politiikkaa vaan tietoisesti suljin sen oman maailmani ulkopuolelle, kokien asiasta huonoa omaatuntoa mutta toisaalta pakottaen itseni sallimaan sen itselleni selviytymiskeinona.

37. Ketä ikävöit?
Muutamia nuoruusvuosien hyviä ystäviä, joiden kanssa en ole oikein jaksanut pitää yhteyttä.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Vuosi kului kotona nukkuessa, ei taida olla merkittäviä uusia ihmissuhteita kuluneelta vuodelta...

Istun eilen illalla sängyssä lukulampun ääressä ja katselen käsiäni hajamielisesti, olisivat kynnetkin siistimisen tarpeessa... Kunnes tajuntaani tömähtää: minähän näen! Mitä ihmettä! Kaivan nopeasti esiin kirjan, avaan sen ja totean: todellakin, pystyn lukemaan paperille painettua tekstiä! Voi autuutta. Johtuuko tämä silmistäni vai oikean valon löytymisestä vai mistä, sitä en tiedä, mutta totta tämä on. Ihanaa. Käperryn peittoihin ja uppoudun kirjaan, jonka olen jonakin yltiöpositiivisena hetkenäni varannut kirjastosta, vaikken pitkään aikaan ole oikeastaan kunnolla kyennyt lukemaan kirjoja. Ahnehdin ajatuksia, ideoita ja tunnelmia ja haluaisin jatkaa, jatkaa, jatkaa lukemista läpi yön, sillä pelkään, että taika raukeaa ja aamulla tämä on ihanaa unta vain.

Ja niin käykin. Tänään taika on lakannut. Olen kuitenkin onnellinen - olen saanut muistutuksen siitä, mikä kaikki ihana odottaa, ihan pian. Tulisipa jo se leikkauskutsu.

Päivä soljuu eteenpäin kumman keveästi. Toimittelen asioita, jotka yleensä saisivat hermoni kiristymään ja poskeni punehtumaan, kummallisella rauhallisella määrätietoisuudella. Kyllä kaikki vielä järjestyy, kunhan vain jaksan odottaa ja luottaa ja hoitaa asioita, yksi kerrallaan.

Kyllä kaikki järjestyy.

Aamulla havahdun jo ennen kuutta heräävän kaupungin ääniin. Haluaisin nukkua vielä, mutta äänet ja ajatukset valvottavat. Kuuntelen bussien ja raitiovaunujen hurinaa ja kadehdin ihmisiä, jotka istuvat niissä matkalla jonnekin ja joilla on elämä. Makaan hiljaa paikallani ja suruni syvenee ja pysähtyneisyyteni vahvistuu sitä mukaan kun elämän äänet ulkona kiihtyvät. Minullekin kelpaisi elämä, kiitos, ihan tavallinen elämä, pieni ja yksinkertainen ja vähän tylsä, väsyneitä bussimatkoja vielä tyynyn kuva poskessa töihin ja tyytyväinen väsymys, ei tällaista tyhjää uupumusta jota nykyään koen, eletyn päivän päätteeksi. Mieleen nousee kerta, jolloin minulla oli aamuaika lääkärille, ja se, kuinka kävelin siellä aamuisilla kaduilla töihin ja kouluun kiirehtivien ihmisten joukossa ja kuvittelin että kaikki on hyvin taas, koin omituista keveyttä ja levollisuuden tunnetta, "tässä sitä ollaan ja elellään, kuin kunnon kansalainen konsanaan". Oloni oli huono, aamiainen velloi vatsassa ja olin erehtynyt käymään suihkussakin ennen liikkeelle lähtöä, mitä ei pitäisi tehdä, jos tietää joutuvansa harrastamaan fyysisiä ponnisteluja kuten kävelyä, katselin jo kadun reunan pensaita sillä silmällä, että kohta käyn luovuttamassa aamupalani niiden juurelle - mutta siitä huolimatta oli mukavaa olla hetki joku toinen, joku joka olin ja joka haluaisin olla. Kuinka pitkään jaksan vielä tätä elämätöntä elämää ja sen mukanaan tuomaa surua ja syyllisyyden tunnetta, surua hukatusta ajasta ja järjetönsä syyllisyyttä tekemättömistä asioista ja hoitamattomista velvollisuuksista, ja tuleeko vielä hetki, jolloin en enää tunne tätä kaipausta ja syyllisyyttä ja surua, ja jos, niin mitä se sitten merkitsee? Makaan siinä sängyssä pitkään ajatusteni kanssa, kunnes lopulta vaivun takaisin armeliaaseen horrokseen, joka syvenee uneksi ja kantaa pitkälle aamupäivään.

normipäivä

Edellisiltana alkanut ja yöllä pitkään valvottanut pään jomotus on aamulla edelleen läsnä huolimatta yöllä ottamastani särkylääkkeestä. Hoipun kuitenkin ylös sängystä, huuhtelen kortisonipillerit ja vatsansuojalääkkeen alas vesilasillisella, pyörittelen hetken sormissani myös särkylääkettä, mutta jätän ottamatta sen, muissa lääkkeissänikin lienee vatsalleni ja maksalleni riittävästi kestämistä. Laitan kahvin tippumaan ja lusikoin tuopillisen eilen keittämääni kiisseliä, sitten kulautan alas vielä sytostaatit ja kaadan itselleni kupillisen kahvia. Uni on venynyt taas niin pitkälle aamupäivään, että tiedän postiluukun rapisevan tai olevan rapisematta ihan pian. Odotan edelleen uutisia niin leikkausjonosta, jatkotutkimuksiin pääsystä kuin Kelaltakin - jokohan tänään jokin liikahtaisi eteenpäin? Pian eteisen lattialle mätkähtääkin jo pari lehteä, mutta ei, ei yhtään kirjettä minulle vieläkään.

Turhautuminen jyskyttää kuumeisessa päässäni ja päätän, että nyt saa odotus riittää. Mietin, mistä aloittaa, ja kaivan sitten esiin joulukuiset kirjeet, joissa puidaan sitä, kenen on määrä tutkia minua jatkossa vai tutkiiko kukaan. Tihrustan sumein silmin sairaalan haaleasta leimasta esiin sen polin numeron, jonne olen itseäni tutkimuksiin tyrkyttämässä ja otan puhelun sinne. Kohteliaasti mutta tiukasti tiedustelen, mistähän tässä lähetehässäkässä mahtaa olla kyse ja miltä tilanteeni tutkimuksiin pääsyn suhteen mahtaa tällä hetkellä näyttää. Hoitaja langan toisessa päässä on ystävällinen ja avulias ja tekee parhaansa selvittääkseen, missä mennään, mutta asia jää avoimeksi. Ilmeisesti palautettu lähetteeni makaa edelleen asioista päättävän ylilääkärin pöydällä muiden kuulemma lukuisten lähetteiden pinossa odottamassa käsittelyä, ja hoitaja pyytää minua palaamaan perjantaina uudelleen asiaan. Lupaan tehdä niin, mutta ihmettelen vielä ääneen sitä, miksi lähetteeni nyt ylipäänsä on laitettu terveyskeskukseen sairaalasta... Hoitajan mukaan lähetteeni on ollut sellainen, että siinä ei ole ollut kuvattuna sellaista oireistoa, joka viittaisi sellaisten tutkimusten tarpeeseen, joita tuolla kyseisellä polilla tehdään, ja tällaisissa tapauksissa lähete siirretään tuonne terveyskeskuksen konsultaatiopolille, jossa tilannetta ja tutkimusten tarvetta esikartoitetaan. Ehkäpä lähete olikin ylimalkainen, saattaa hyvinkin olla, mutta sairaskertomukseni avaaminen sekä lähettävän kollegan ammattitaitoon luottaminen olisi ehkä auttanut hahmottamaan tilanteen paremmin? Näinhän terveyskeskuksen lääkärikin oli tehnyt ja sitten palauttanut paperini sairaalaan? No, tällaista tämä nyt taas on, vääntöä ja setvimistä ja odottelua. Perjantaina sitten taas lisää tätä samaa huttua. Leikkausjonoasiaan kajoamiseen energiani ei enää riitä tältä päivältä, mutta hammastarkastukseen saan sentään pitkän jonotuksen jälkeen varattua ajan, hammaslääkärissäkin kun saa tällä terveydentilalla ja lääkityksellä vierailla vähintään vuoden välein. Puhelujen jälkeen annan periksi särkylääkkeen kutsulle ja kömmin pää tykyttävänä hetkeksi peittoihin lepäämään. On surullinen ja voimaton olo.

Lääkkeen voimin särky helpottaa ja olo kohenee hieman. Nousen ylös ja tunnustelen päästäni kasvavaa jäkälää miettien, vieläkö tällä toissapäivänä pestyllä pehkolla kehtaisi ihmisten ilmoille uskaltautua vai onko suihkussa käynti tänään välttämättömyys. Pipo-optio houkuttelee, mutta kallistun lopulta sittenkin suihkun kannalle. Suihkussa käynti on mahdollisuus, koska tänään ei tarvitse tehdä ruokaa, sillä kokkailin eilen useammalle päivälle. Suihkussa käynti, ruoanlaitto ja kaupungilla-asioimisreissu on kokonaisuus, joka ei näinä päivinä yhden päivän aikana suoritettuna oikein tule kyseeseen, ellen sitten ole valmis kärsimään huonovointisuudesta sekä moisen urheilusuorituksen jälkimainingeista muutamaa seuraavaa päivää. Suihkussa käynnin jälkeen jaksan lämmittää eilistä janssoninkiusausta, keittää kasviksia sen kaveriksi ja syödä, sitten uni ja uupumus painaa minut jo raskaana sänkyyn. Nukahdan saman tien ja herään parin tunnin päästä, kun on jo pimeää. Unenkaan jälkeen olo ei ole virkistynyt, mutta uupumus, kuumotus ja huonovointisuus on helpottanut hetkeksi. Keitän jälleen kahvia, avaan tietokoneen ja ryhdyn kirjoittamaan toivoen, että tämä selkiyttäisi jotain. Kohta olisi jaksettava etsiä puhtaat vaatteet ja uskaltautua ulos maailmaan hoitamaan asioita, joiden hoitamista ei voi enää lykätä. Voin jo tuntea, miten ulos astuessani kaupungin iltavalot tulevat viiltämään silmiäni ja saamaan ne valumaan vettä sekä sumentumaan entisestään ja mietin, uskaltaudunko ulos illasta huolimatta aurinkolaseissani vai valitsenko normaaliuden ja fyysisen epämukavuuden sietämisen. En ole vielä päättänyt.

voi jee

Askeleeni on keveämpi, kun kävelen ulos joulukuiselta vastaanotolta: lopultakin, lopultakin joku lääkäri tajuaa ja ottaa vakavasti väsymykseni, kuumeiluni ja huonovointisuuteni ja lupaa kirjoittaa lähetteen jatkotutkimuksiin! Lähden helpottunein mielin joulunviettoon, toisaalta odottaen jo arjen alkamista, tutkimuksiin pääsemistä ja toivottavasti myös ratkaisujen löytymistä näihin ongelmiin - olen jo niin väsynyt olemaan väsynyt ja sairas, haluan saada elämäni takaisin!

Pyhien jälkeen kotiin palatessani eteisen matolla makaa kaksi kirjettä. Sairaalasta tulevassa nimettömässä, allekirjoittamattomassa, lyhytsanaisessa viestissä, joka on päivätty jouluaaton aattona, todetaan, että "ylilääkärimme arvion mukaan oikea tutkimus- ja hoitopaikka on (...) terveyskeskus". Terveyskeskus? Toinen kirje on sitten terveyskeskuksesta apulaisylilääkäriltä, ja siinä lähetteeni palautetaan takaisin sairaalaan, joka on terveyskeskuslääkärin mukaan oikea tutkimuspaikkani, mikäli jatkotutkimukset nähdään tarpellisina.

Terveyskeskus? Kaksi vuotta sairastaneen ihmisen, jonka diagnoosi on yhä avoin huolimatta yliopistosairaalatasoisesta tutkimuksesta, oikea tutkimus- ja hoitopaikka on... terveyskeskus? Mielenkiintoista. Mahtoikohan sairaalan poliklinikan nimetön ylilääkäri lukaista sairaskertomustani ennen kuin sujautti paperini terveyskeskuspinoon? Saattoi olla kiire, ehkäpä jouluostoksille, olihan aaton aatto, ja tapaukseni on mutkikas ja hämmentävä tai toisaalta ei-tärkeältä vaikuttava, kun ei ole kunnon diagnoosiakaan. Yksi pieni elämä sinne tai tänne. Lähettävän lääkärinkään näkemys ei tässä sitten painanut juuri minkään vertaa? Pisteet menevät terveyskeskuksen lääkärille lähetteen palautuksesta - mutta, palautuksesta lääkärille, joka ei ole pitänyt näiden oireideni tutkimista aiemminkaan kovin relevanttina. Ei hyvää lupaa.

Olen turhautunut. Kyllä sairastaminen on hienoa hommaa. Mitähän seuraavaksi? Lisää viisaita kirjeitä odotellen, nöyrimmin terveisin, minä vaan.