perjantai 19. helmikuuta 2010

vieraus

Huomaan, että tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloitin matkan, josta tämä blogi kertoo. Kävellessäni tuolloin kaksi vuotta sitten sairaalasta kotiin otin alla olevan valokuvan. Maailma oli outo, etäinen ja surullisen kaunis, ja minusta oli tullut jotenkin vieras sille.


Tunnen itseni edelleen usein muukalaiseksi maailmassani, elämässäni, omassa ruumiissani. Kaksi vuotta on pitkä aika. Olisin jo valmis palaamaan kotiin.

2 kommenttia:

Sanna kirjoitti...

Mä olen ainakin huomannut, että kirjoittaminen auttaa. Se auttaa monessakin eri asiassa.
Tietysti en voi millään kuvitella miltä tuntuu, kun ei ole diagnoosia, mutta tiedän siitä jotain, että on "harvinainen tapaus" ja näitä on vain 1-2 vuodessa...kun ei löydy kohtalotoveria tai lisätietoa niin paljoa kuin haluaa.
Toivottavasti suakin on auttanut kirjoittaminen.. tavalla tai toisella- Saa ainakin päästellä ulos joitain tunteita tai asioita.
Tuulista, mutta rauhallista viikonloppua :)

än. kirjoitti...

Tuttuja ajatuksia. Mulle kirjoittaminen tuntuu monin ajoin olevan melkein kuin hengittämistä, en osaisi olla ilman sitä, enkä tietäisi, kuka olen tai mitä ajattelen, jos en kirjoittaisi asioita ylös edes itselleni. Ja nyt varsinkin, kun omien ajatusten peilauspinnat ovat jotenkin vähissä, kun on se harvinainen tapaus, tuntuu entistä tärkeämmältä kirjoittaa kaikki kokemukset ja asiat ylös, niin niistä tulee itsellekin jotenkin enemmän "tosia" silloinkin, jos ei juuri ole muita niitä vahvistamassa; ja jos taas sitten vielä löytyy niitä muita, jotka lukemisellaan ne havainnot ja kokemukset tosiksi vahvistavat, niin mikä sen hienompaa. Ja kirjoittamisen höyryjenpäästelytarkoitus, kyllä!
--Mukavaa ja sopivan touhukasta viikkoa Sannasatalasissa:lle! :)