usvaa, mummoja, luottavaisuutta, kysymyksiä ja seinä joka vastaa

Tasan kolme viikkoa ja tulen saamaan näkyvän maailmani takaisin, silmä kerrallaan. Siitä on melko tarkalleen vuosi, kun aloin ihmetellä kroonisesti likaisia silmälasin linssejäni, tajutakseni sitten, että maailman harmaus ja suttuisuus taitaa sittenkin olla peräisin jostain syvemmältä silmieni sisältä. Sen jälkeen maailmani on kortisonipilleri pilleriltä kääriytynyt yhä tiukempaan usvaan. Samalla toisen silmäni näkökykyä rasittava sairaus, jolla ei ole nimeä, on elänyt omaa elämäänsä jossain siellä usvan keskellä enkä oikein kykene hahmottamaan, mitä sille kuuluu. Selkeärajainen, kirkas maailma, jossa valo on ystäväni, tuntuu kaukaiselta muistolta vain. Vieläköhän minulla on johonkin tuollaiseen maailmaan pääsy, tiedän että sairautta edeltävä maailma ei palaa, mutta jos edes saisin toisen silmäni ennallaan takaisin, mietin ja odotan varovaisen innostuksen ja pelon sekaisin tuntein leikkauksia. Entä, jos en tuohon maailmaan koskaan enää pääsekään - jaksaisinko ottaa sellaisen tiedon vastaan? En uskalla suunnitella mitään, jotten pettyisi liikaa, jos... Kyllä minä selviän sitten siitäkin, jotenkin, ajan kanssa. Ja jos kaikki sujuukin - voi sitä onnea. Nyt on taas jaksettava vain odottaa. Ja sehän minulta käy, alan olla odottamisen ammattilainen.

Eilisaamun sairaalakäynti, jolla suunnitellaan leikkauksia, sujuu ja etenee joutuisasti ja hyvässä hengessä. Eteisaulassa on vastassa pikkuruinen ystävällinen vastaanottoihminen, jonka rooli sairaalakuviossa jää minulle hiukan avoimeksi, oletan ettei häntä ainakaan vahtimestariksi ole palkattu, ja joka tiedustelee minulta, olenkohan tullut oikeaan paikkaan, tämä kun on kirurginen puoli silmäpolista. On helppoa havaita kysymyksen takana oleva syy: en taida olla se tavanomaisin potilas täällä. Täällä tunnen itseni nuoreksi, suureksi ja vahvaksi - "olettepas te pitkä", hoitaja ihmettelee ruuvatessaan tutkimuslaitteita minun huimalle keskivertomittaiselle varrelleni sopiviksi jonkun pienen pienen mummelin jäljiltä, ja pääsen opetusmateriaaliksi, kun hoitaja perehdyttää toista hoitajaa hommiin, sillä "kyllähän nuoret ihmiset jaksaa istua". Juu kyllähän minä, antaa mennä vaan, sanon ja pinnistelen lihakset täristen paikallani. Esitutkimuksen jälkeen pääsen katsomaan videota, jossa kerrotaan leikkauksesta. "Kaihi on normaaliin ikääntymiseen liittyvä ilmiö", ääni videolla kertoo ja mummoa talutetaan kuvassa leikkaukseen. Käytävällä lääkäriin pääsyä odotellessani turisen erään sedän kanssa, jolla on diabeteksen seurauksena kehittynyt kaihi ja naureskelemme kommelluksille, joita sumussa taivaltaessa on sattunut. Setä on pessimistinen leikkauksesta saadun hyödyn suhteen ja koetan valaa uskoa, että kyllä kaikki kuulkaa varmasti hienosti menee. Mitä, minä, näin reipas? Ja katso, tuo käytävällä mukaan tarttunut reippaus seuraa minua myös lääkärin vastaanotolle, missä löydän itseni vastailemasta selkeästi lääkärin kysymyksiin ja kyselemästä ties mitä asioita ja olemasta kovin koherentti enkä voi kuin ihmetellä, että kuka tuo ihminen on, joka tuossa tuolissa istuu ja näyttää muttei kuulosta minulta, ja mihin jäi se lamaantunut ja sureksiva tyyppi, joksi olen tullut? Olen tavannut tämän omituisen reippaan ihmisen aiemminkin erinäisten lääkärien vastaanotoilla ja apteekissa ja milloin missäkin, missä joutuu tekemisiin ei-niin-mukavien asioiden kanssa, ja nyt, hän on täällä tänäänkin. Pelokas minäni tapaa heijastumansa, neiti ylikompensaation, joka suojelee minua joutumasta pelottavien tilanteiden vietäväksi ja joka ehkä haluaa myös säästää muita ihmisiä "turhilta" murheilta, "joo ei tässä mitään, kaikki on ihan hyvin". Ei ihme, ettei minun sairauteni ja väsymykseni ja huonovointisuuteni ole kaikille uskottavaa, sillä eihän minulla mikään ole, vai mitä, neiti ylikompensaatio? Lääkäri - toinen kuin hän, jonka luulin minut tutkivan - tutkii rauhallisin ottein silmäni ja näköni ja vastailee kysymyksiini, mutta havaitsen pienen epävarmuuden läikähdyksen hänessä, kun ryhdyn puhumaan sairaudestani ja kyselemään sen mahdollisesti mukanaan tuomista ongelmista suhteessa leikkaukseen. Lääkäri haluaa kutsua vielä ylilääkärin paikalle neuvonpitoon, mikä on minustakin hyvä ajatus. Kohta paikalle porhaltaa mies vihreässä pyjamassaan, leikkauskiireissään ilmeisesti. Hänen silmässään välähtää kiinnostus mainitessani mahdollisen diagnoosini, tiedän hänen perehtyneen jonkin verran aiheeseen, ja hän ryhtyy asiantuntevasti kyselemään minulta asioita ja kertomaan näkemyksiään siitä, miten nyt olisi parasta toimia. Voi onnea. Ihan mahtava tunne, kun hoitava ihminen tietää, mistä puhun, eikä kavahda minua, vaan osaa suhtautua sairauteeni ja kysyä oikeita kysymyksiä. Olo on heti paljon turvallisempi. Vielä kun vihreä mies lupautuu leikkaamaan minut, huoahdan helpotuksesta - olen hyvissä käsissä.

Lääkärin vastaanoton jälkeen hoitaja käy vielä kanssani läpi leikkaukseen liittyviä asioita. Hän kyselee samalla sairaudestani ja sen tutkimuksista ja hoidoista. Kuulen itseni kertovan, ettei sitä tutkita nyt missään, mutta hoidetaan siellä ja siellä. Ja tottahan se on. Minulla ei ole diagnoosia, mutta minua ei varsinaisesti tutkita missään. Mielenkiintoinen ja pelottava ajatus tämä. Vaikuttaa siltä, että kaikki, mitä julkisen terveydenhuollon puitteissa halutaan ja voidaan tutkia, on nyt tutkittu, ja nyt syön vain lääkkeitä ja odotan, mitä tapahtuu. Diagnoosia ei ole saatu varmistettua, ja tämä tulee ehkä olemaan tilanne ainakin siihen saakka, kunnes saan lisää oireita, jotka voin osoittaa ja joihin lääketiede osaa tarttua. Diagnoosin saaminen edellyttää siis sairauteni leviämistä ja pahenemista. Enhän minä kai kuitenkaan voi toivoa sairauden leviämistä vain siksi, että saisin diagnoosin? Mutta voinko elää ilman diagnoosiakaan kovin pitkään, entäs jos nyt hoidetaankin väärää sairautta? Melkoisen hankalaa.

Kävelen sairaalasta tutkimusten jälkeen kotiin, hyvästeltyäni ensin vastaanottoaulan hämmentävän ystävällisen taskukokoisen rouvan, joka tulee kyselemään lääkärireissun kuulumiset ja toivottaa tervetulleeksi takaisin myöhemmin. Luulen jo hyytyväni kotimatkalle, mutta jaksan kuin jaksankin raahustaa perille. Hoidan pari sähköpostia, minkä jälkeen kaadun sänkyyn, menetän tajuntani ja herään vasta kun jo hämärtää. Ilta menee jotenkin sumussa enkä jaksa ryhtyä mihinkään, olemisessa ja ajatussekamelskan kanssa tasapainoilemisessa on riittävästi kaikkea.

Tänä aamuna eteisen matolla on sitten lopultakin se hartaasti odottamani kirje sairaalasta. Lähes kahden kuukauden mittainen seinälle huutelu ja seinään pään hakkaaminen tuottaa tulosta - herra ylilääkäri muistaa minua listalla laboratoriokokeita, joita hän suosittelee otettavaksi oireideni syiden selvittämiseksi. N. vs. seinä 1-0 - pääsen sittenkin lisätutkimuksiin.