Miksi, voi miksi, kukaan ei soittanut jo aikaa sitten vaara ohi -merkkiä?

Sain eilen hyviä uutisia, tavallaan. Kuulin, että jos pahin skenaario, jota eteeni piirrettiin reilu vuosi sitten, olisi toteutunut, olisin jo kuollut! Kukaan ei vain ole huomannut kertoa minulle, ettei minun ole ihan todellakaan tarvinnut pelätä tuota pahinta vaihtoehtoa enää aikoihin!

Minulla ei ole nyt sanoja, joilla kuvata tätä olemistani riepottavaa helpotusta ja v*****sta.

--Sanallistamisen ja jakamisen vaikeus - kyllä, todellakin. Ja toisaalta, on sanallistettava. Kirjoittaminen on aina ollut keinoni selviytyä ja hahmottaa asioita, ja vaikka sekin tuntuu nyt kovin hankalalta, on minun (jälleen) yritettävä. Ehkäpä kirjoitan ensisijaisesti itselleni, kyselläkseni itseltäni, mitä minulle kuuluu ja töykkiäkseni itseäni kohti ymmärrystä uudenlaisesta tilanteestani ja minästäni sekä ponnistellakseni sitä kautta kohti parempaa oloa. Tästä on toivottavasti tuleva oma koloni, jossa voin paitsi kysellä hankalia kysymyksiä ja vatvoa vaikeita asioita, niin myös vain olla, tarttua hyvää mieltä tuottaviin asioihin ja kirjoittaa itseäni kohti tilaa, jossa hengitys kulkee vapaammin.

Palasin miettimään sitä, miksi kirjoittamisesta on tullut niin ahdistavaa, miksi sitä kuitenkin kaipaan ja miksi ylipäänsä aloitin tämän blogin pitämisen. Ylläoleva katkelma on suora lainaus toisesta blogimerkinnästäni kohta kahdeksan kuukauden takaa ja siinäpä sanallistan syitä kirjoittamiselle. Voisikohan tästä tulla taas paitsi paikka miettiä vaikeita asioita, niin myös paikka, jossa voisin tarttua arkiseen kauniiseen ja hengittää?

Ulkomaailma tunkeutuu umpiooni juuri kun koetan suunnistaa keskellä syvimpiä ajatuksiani. Ei, en ole kiinnostunut nyt asuntosäästämisestä, ja ei, en ole keskittänyt vakuutuksiani (mitä vakuutuksia?). Juu, kiitos ja hyvää kesää myös teille. Suljen puhelimen ja hohottelen hetken hermostuneesti itsekseni. Asuntosäästämistä ja vakuutuksia, minulle, nyt. Absurdistaniasta terveisiä taas. Ei tämä ole minun elämääni. Ei tämä, eikä tuo toinenkaan.

Olen jossain siellä välissä.

Mutta olen minä sentään umpioni ovea raotellut viime aikoina ja käynyt varovasti kurkistelemassa tutuissa ja vieraammissakin paikoissa. Olen tavannut ystäviä ja perhettä sekä hakenut ja kohdannutkin apua ja auttavaisia sanoja ja eleitä sekä virallisemmilta tahoilta että ihmisiltä, jotka ovat kokeneet jotain samankaltaista mitä itse olen joutunut kokemaan sairauteni kautta. Olen kohdannut myös kyvyttömyyttä ymmärtää ja väärinymmärretyksi tulemista, mutta koetan asettaa sen kontekstiinsa ja olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti - kaikkihan me olemme perspektiiviemme vankeja. Nyt tuntuu siltä, että pitkän lamaannuttavan ja pimeän ajanjakson jälkeen jaksan taas enemmän. Takapakin jälkeen oloni on fyysisesti parempi, syistä joita en tiedä, ja mielikin rimpuilee pimeästä hiljalleen kohti valoa, kiitos tilanteen kokonaisvaltaisen kohentumisen, luulen. Sen olen matkan varrella oppinut, että lääkäreiltä en lähde apua ahdistukseeni ja pelkoihini hakemaan, ne juontavat juurensa olosuhteista ja asioista, joihin lääkärit eivät pillereineen ulota, vaikka niin uskovat. Hoitakoot he ruumiistani, muuhun minun on haettava apu toisaalta.

Hoitakoot he ruumistani, niin... tutkimuksia, tutkimuksia tulossa jälleen, lopulta, pienen hankalana ja vaativana olon jälkeen. Nämä kaikki tutkimukset ja niihin liittyvä odotus ja epävarmuus, se on pelottavaa, mutta ei minulla ole todellista vaihtoehtoa - kiitollisena otan kaiken tämän vastaan. Varovaisen toiveikkaanakin.

Jokin on liikahtanut, jotain on tapahtunut. Olen jaksanut taas ryhtyä asioihin. Ponnistelua se on vaatinut, kaikki vaatii ponnistelua, mutta olen jaksanut yrittää. Ponnistelu on puolestaan tuonut pieniä palkintoja, pieniä askelia eteenpäin, mikä on saanut yrittämään lisää. Joistain askelista en ole varma, mikä on niiden suunta, mutta tällä hetkellä tuntuu tärkeältä, että ainakin jokin liikahtaa ja jotain tapahtuu, kaiken seisahtuneisuuden ja pysähtyneisyyden jälkeen.

Kenties kohta jaksan kirjoittaa kaikesta tästä. Kaipaan ajatusten jäsentämistä kirjoittamalla.

Jaksaisikohan sitä taas ryhtyä pyrkimään ylös tästä yhdentekevyyden suosta ja ponnistelemaan kohti parempaa oloa ja mieltä. Vaihtoehtokaan ei houkuta, joten. Olen ollut niin väsynyt aloittamaan mitään, innostumaan mistään, sen jälkeen kun aina juuri valon kynnykselle päästyäni, kerta toisensa jälkeen, on tullut jotain, joka on taas suistanut minut takaisin sinne synkkään ja hataraan. On kai silti taas uskallettava, ei tästä näinkään mitään tule. Ehkäpä tällä kertaa käy paremmin.

Sairastaminen painoi oven elämään hiljaa kiinni.
Siellä se sai olla ja mekastaa, ulkopuolella,
niinkuin juopunut naapuri josta ei tarvitse piitata.
(Bo Carpelan)