Kolme kuukautta

Aamuisen puhelun jälkeen hutera maailmani rytisee jälleen niskaan. Kolme ja puoli kuukautta. Hoitaja puhelimessa kertoo, että saatan joutua odottamaan leikkausta vielä kolme ja puolikin kuukautta, jos huonosti käy. Leikkausta, johon luulin pääseväni muutaman viikon kuluttua - ja näin oli jo viisi viikkoa sitten. Esitarkastuskäynnille pääsykin takkuaa ja viivästyttää puolestaan leikkausta, koska "niin, sinulla oli niitä leikkausta koskevia kysymyksiä, ja siksi laitamme sinut lääkärille sejase, mutta lääkäri sejase on nyt kiireinen, mutta kyllä hän on täällä joka viikko, odottele vain rauhassa".

Jaahas, no kai sille sitten mitään voi. Selvä, kiitos hei. Valahdan kasaan ja tyrskyn itkua. Niistän tonttulakkipäisiin lumiukkoihin, hyvää joulua vaan, ja parun lisää, kunnes kyyneleet lopahtavat ja päässäni alkaa jyskyttää. On mentävä makuulle ja toivottava, että unohdus saapuu unen muodossa. Olen ihan poikki ja nukun sikeästi useamman tunnin.

Herättyäni paha olo kurittaa edelleen ruumistani ja mieli velloo epätoivoa. Ei helvetti. Minä en kolmea kuukautta odota enää. En pysty! Kolme viikkoakin tuntuu karmaisevalta ajatukselta. Mitä minä teen? Lakkaanko kiinnostumasta terveydestäni ja kysymästä hoitoani koskevia kysymyksiä ja pääsen sitten ehkä nopeammin hoitoon? Vai sanonko, että kiitti mulle riitti, taion jostain ison tukun rahaa ja kannan ne yksityiseen sairaalaan, jossa kysymyksiinkin vastataan samaan hintaan eikä tarvikkeiden tilaamiseen kulu kuukausia? Miten voi olla, että tämän kokoisessa sairaalassa on vain yksi lääkäri, joka osaa vastata potilaan kysymyksiin? Ne ovat mielestäni ihan peruskysymyksiä. Mitä ne muut lääkärit siellä tekevät? Leikkaavat vain, liukuhihnameiningillä? Eivätkö ihmiset yleensä sitten kysele hoitoaan koskevia kysymyksiä? Siitä vaan puukko silmään, kyllä herra tohtori varmasti tietää, mitä tekee. No kyllä juu varmaankin tietääkin, mitä tekee, mutta näissä leikkauksissa potilaskin joutuu tekemään valintoja, joilla on vaikutus hänen tulevan elämänsä jokaiseen päivään ja jokaisessa päivässä toimimiseen, joten miten ihmeessä näitä valintoja voisi tehcä kyselemättä ja pohtimatta asioita ensin? En tajua, en.

Ilta kitkuttelee eteenpäin tuskaisesti, yritän keksiä keinoja piristää itseäni, mutta löydän itseni tuon tuostakin tiristämästä kyyneleen pari eikä mikään kiinnosta, koska kaikki on niin helvetin hankalaa. Mietin, katsoisinko jonkin elokuvan, mutta ei juuri mieleen mitään, missä olisi visuaalisesti vahvat kontrastit ja tumma yleisilme, kas kun leffatkin on tätä nykyä valittava niiden sisältämien kontrastien pohjalta, koska silmäni eivät siedä valoa. Lukisinko jotain... en, näemmä. Yritän innostua neulomisesta, mutta sekin on hankalaa ja teen koko ajan samoja virheitä uudelleen ja tuskastun ja hermostun ja tulen huonovointiseksi, ei minusta ole kohta enää neulomaan näin ohuella langalla, tarvitsen köyttä ja pöllit, joilla vääntää, jos jotain yritän vääntää. Lopulta vain makaan sängyssä piikkimatolla ja toivon, että musiikin kuuntelu veisi ajatukseni jonnekin kauas pois täältä. Tätä samaa kolme v***n kuukautta.

Mietin, miksi otan tämän tilanteen niin raskaasti. Yksi syy on, että arkipäiväni alkaa käydä sietämättömäksi enkä kestä ajatusta siitä, että tämän tilanteen kanssa, joka tulee tästä jatkuvasti vielä huononemaan, pitäisi elää vielä kuukausia. Toinen syy on odotusten romahtaminen. Vihdoinkin minulla oli jotain mitä odottaa, elämä, elämäni, jonka sain joulukuisten tutkimusten jälkeen takaisin ja josta tunsin niin, niin suurta iloa, että jalkani tuskin koskettivat maata pariin viikkoon - oli vain tämä leikkaus, ja ne toiset tutkimukset, ja sitten, sitten, täältä tultaisiin elämä! Ja nyt, pää edellä alas rotkoon. Ja miksi? Koska minulla ei ole varaa mennä hoitoon sinne, mistä hoitoa saa ja potilaiden tilanteisiin ehditään perehtymään kokonaisvaltaisesti. Kun on kohta pari vuotta pelännyt vaikka mitä ja elänyt vain lääkärikäynnistä seuraavaan saakka, vaihtoehtona vain avuttomana odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu, ja kun sitten tapahtuukin käänne parempaan ja saakin lupauksen horisontista, joka kantaa pidemmälle, kesään ja siitäkin eteenpäin, ja kun elämän jatkumisen hidasteena olevat asiat (ainakin toinen niistä) ovat luonteeltaan todennäköisesti rahalla ja vaivannäöllä hoidettavissa olevia, on pettymys ja turhautumisen tunne valtava. En haluaisi turhaan heittää hukkaan enää hetkeäkään tästä kallisarvoisesta elämästäni. Ja elämä, kuinka pitkään se enää odottaa minua, vai odottaako edes?

Aamulla herään kymmenen tunnin unilta päänsärkyyn ja pahaan oloon. Kömpiessäni vessaan huomaan eteisen lattialla kirjeen. Se on sairaalasta. Siinä on kutsu leikkausta valmisteleviin tutkimuksiin. Se on noin kolmen viikon kuluttua.