perjantai 28. marraskuuta 2008

yllättävää rohkaistumista

Taidan olla karaistumassa. Viime kevättalven kauhukokemusten jälkeen olen kieltänyt itseltäni enimmän sairauksista googlailun, sillä en ole ollut halukas ottamaan uusintoja niistä hyperventilaatio- ja tärinäkohtauksista, joihin lueskelusessioni muutamaan otteeseen päättyivät (silloin taisin lueskella lymfoomasta). Asialliseenkin sairaustietoon tutustuminen on aika pelottavaa, puhumattakaan siitä spekulointimateriaalista, jota netti tulvii. Viime yönä kuitenkin löysin tällaisen aika asialliselta vaikuttavan foorumin ja rohkaistuin lukemaan asioista, joita olen viime aikoina miettinyt ja joista lääkärit eivät tunnu ?haluavan?/?ehtivän? kanssani keskustella. Mietiskelin ja hengittelin ihan rauhassa. Pelottava ja vaiettu mörkö muuttui konkreettisemmaksi ja käsiteltävämmäksi. Näidenkin asioiden, tuonkin sairauden, kanssa on mahdollista elää ja siitä on mahdollista parantua, kokonaankin tai ainakin osittain. Hurjaa. Asia vaati sulattelua kynsikkään kahden sormen neulomisen verran, sitten käperryin sänkyyn lämpimään kainaloon, itkeä tirautin ihan vähän ja nukahdin. Totuuden nimissä todettakoon, että rohkeuteni riitti tuolla erää vain meningeooma-keskusteluun perehtymiseen. Ne pelottavammat jääköön toiseen kertaan, luulen että niihin tutustuminen vaatii vähän valmistautumista, muutaman saunaoluen pohjalle sekä ison ja iloisen värisen neuleen jälkihoidokseen.

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

väsymystä ja varovaista innostusta

Hetken jo luulin, että kuume menisi pois. Sen suunta oli jo laskussa muutaman viikon ajan sen jälkeen kun lääkitystäni muutettiin annokseltaan pienemmäksi, mutta nyt kuumeilu on palaamassa. Ja väsymys, lamaannuttava väsymys. En tiedä, mitä tästä kaikesta ajatella ja ottaako lääkäriin yhteys ja kertoa tilanteesta. Eivätpä nuo lääkärit ole ennenkään osanneet sanoa mitään tästä kuumeilusta. Eikä siinä mitään logiikkaa tunnu olevankaan. Kesällä lääkitystä pienennettiin, minkä jälkeen kuume nousi heti, jolloin annos nostettiin ennalleen. Ja nyt kuume puolestaan hetkeksi putosi, kun tehtiin sama, joskin se nyt on siis tulossa takaisin. Huoh. Taidan vain kiltisti kärsiä ja seurailla tilannetta hetken ennen kuin älähdän. Ajatuksen töiden teosta, jota olen mielessäni jo levottomana pyöritellyt, saan kai sitten edelleen unohtaa.

Vaan jotain on tehtävä koossa pysyäkseen. Pyörittelen käsissäni puikkoja ja lankoja, etsin netistä neuleohjeita ja hellittelen mielessäni ajatusta blogista, joka liittyisi käsillä tekemiseen, tekemisen prosessiin ja kokemukseen sekä asioiden aistimiseen. Ne ovat asioita, jotka ovat kiinnostaneet minua ennenkin, mutta vielä enemmän sairastumiseni jälkeen - ehkä haluan kietoutua asioihin, jotka täyttävät aistini ja saavat minut tuntemaan itseni elossa olevaksi, olen miettinyt, ja nyt haluaisin edelleen paitsi siis kokea, niin myös jotenkin miettiä ja työstää tätä ajatusta kokemiseni luonteesta. Tuo blogi olisi sellainen, missä paitsi kuvaan tekemiäni asioita valmiina ja kirjaan ylös, mitä ja miten tein (muistaakseni ja jakaaksenikin, jos joku on kiinnostunut tekemisistäni), niin myös keskityn itse tekemisen ja kokemisen prosessiin ja sen kuvaamiseen. Tekemisen ilo ja sen kuvaaminen, siinä tuon blogin punainen lanka. Langat ja neulominen sykähdyttää tällä hetkellä eniten, mutta luulenpa, että tekstiksi ja kuviksi blogiini pääsisi muukin käsillä tekeminen - ompeleminen, ruoka-asiat, mitä nyt ikinä teenkään ja mikä jotenkin tuottaa iloa ja kutsuu kuvaamaan.

Innostuin! Tätä pitää miettiä.

tiistai 25. marraskuuta 2008

neuleeni on kotini

Lumimyräkkä viivästyttää postinjakoa, kärsimättömänä odotan luukun kolahdusta, vasta sen jälkeen voin rauhoittua hieman, pelottaa, odotan uutisia jälleen. Postin odotus on päivän toinen pelon askelma, ensimmäinen on sängystä nouseminen ja vessaan käveleminen, "jalat toimivat, kädet toimivat, pesukoneessa lukee tänäänkin valkopesu, kirjopesu, näen siis ja osaan lukea". Näen, osaan, kykenen tänään. Tullapa se posti nyt vielä.

Maailmani kutistuu, kapeutuu. Kutistan maailmani myös tietoisin valinnoin. Kaikkeus on liikaa, suojelen itseäni ahdistavilta asioilta. Minulla ei ole televisiota, en tilaa lehtiä, netin uutistarjontaakin seuraan nykyään suppeasti. Rakennan maailmankuvaani neuleblogeille. Neuleblogit ja neulonta ovat uusi kotini ja turvapaikkani. Innostunpa edes jostakin. Kauniin värinen villa, joka pehmeästi kiertyy muotoonsa, siinä minulle tarpeeksi tapahtumaa.

Posti saapuu. Ei mitään minulle. Vatsan väänne lakkaa saman tien ja mieli rauhoittuu. Pesukoneen villaohjelma jurraa viimeisiä askeleitaan, kohta pääsen silittämään muotoonsa viime aikojen terapiaistuntojeni ilmentymiä, myssyjä ja kynsikkäitä. Kliks, valmista tuli. Minä menen.

maanantai 24. marraskuuta 2008

pienet teot ja pelastajamyssy

Artikkelin, josta viimeksi kirjoitin, lukeminen avasi jotain minussa. Kysymykset ja pelot, apatian alla uinuneet, ryskäsivät taas jostakin pintaan. Tämä kaikki oli taas liikaa. En osannut nukkua, en syödä, sydän tuntui tykyttävän epätahtiin ja hengitys lamaantuvan. Tukahduttava, tukehduttava epätietoisuus! Hamusin jo lääkärini numeroa käsiini, valmiina huutamaan koko kaoottisuuteni hänen nieltäväkseen ja jäsennettäväkseen, mutta sitten sain vedettyä itseni takaisin, ei helvetti tällaisesta mylvinnästä kukaan saa selvää, en minä itsekään, rauhoitu ensin tyttö rakas, rauhoitu, tuossapa keskeneräinen neule, otapa se käteen ja rauhoitu, neulomatta-kaksiyhteen-yliveto-nurin-oikein-nurin, ja sama uudestaan, no niin, kas niin, kykenet siihen, hyvin menee. Yhden valmistuneen myssyn ja pitkän kuuman suihkun jälkeen olin kyllin turta nukahtamaan hetkeksi, minkä jälkeen en vieläkään tuntenut olevani aivan turvallisilla vesillä, vaan jatkoin maailmani jäsentämistä siivoamalla vähän. Jos en voi järjestää tätä suurta kaaosta ympärilläni, niin voinhan aina kuitenkin hallita edes pientä osaa maailmastani, tyhjentää tiskipöydän sekä järjestää sukka- ja alusvaatekorini. Niin kului perjantaipäiväni, pienin teoin maailmaa ja omaa itseä koossa pitäen. Kaoottinen päivä, paha paha päivä, kiitollisina muistoinaan kuitenkin järjestynyt vaatekaappi ja päätäni pakkasilta lämmittävä itse neulottu myssy. (Ja ne kysymykset, kenties jo hieman jäsentyneempinä nyt, vaikken sitä vielä itse tiedä.)

perjantai 21. marraskuuta 2008

sairauden kokemuksesta, kohtaamisista ja kohtaamattomuuksista

Potilaan kokemuksen ja lääketieteellisen tiedon ja käytäntöjen kohtaamiset, ja varsinkin niiden väliset kohtaamattomuudet, on ollut asia, joka on viime aikoina mietityttänyt minua kovasti, niin omakohtaisesti kuin teoreettisemmassa mielessäkin. Oma kokemukseni on ollut, että pyöriessäni sairaanhoitojärjestelmäkoneiston rattaissa olen jäänyt kokemusteni, kysymysteni ja pelkojeni kanssa aika yksin, ja samaa tarinaa kertovat ne monet (usein terveyssosiologiset) tutkimukset ja teoriat, joissa samasta kuilusta potilaan eletyn todellisuuden ja lääketieteellisen tiedon välillä puhutaan esimerkiksi sellaisten käsitteiden alla kuin ”lääketieteen ääni” vs. ”elämismaailman ääni” ja lääkärilähtöisyys vs. potilaslähtöisyys.

Koska en haluaisi vaipua täydelliseen pessimismiin kohtaamisten mahdollisuuden suhteen, olen iloinen, että löysin ja luin artikkelin, jossa antropologi Juha Soivio pohtii näitä samoja kohtaamisten ja kohtaamattomuuksien kysymyksiä empiirisen aineistonsa sekä ”kärsimyksen” käsitteen kautta. Hän on havainnoinut ja haastatellut potilaita, hänen tapauksessaan sepelvaltimotautia sairastavia ihmisiä, ja tutkinut niitä tapoja, joilla lääketieteessä hoidetaan paitsi somaattisia oireita, myös koetetaan vastata potilaan muun tyyppisiin tarpeisiin ja siis huomioida potilaan sairauden kokemukseen liittyvä kärsimys kokonaisvaltaisemmin. Tunnen, että Soivion havaintojen ja pohdintojen pohjalta osaan katsoa näiden kahden ”äänen” välistä suhdetta monikerroksisempana ja havaita niitä siltoja, joita näiden kahden yhäkin erillisen, mutta silti paikoin kohtaavan, maailman välille voidaan rakentaa ja rakennetaan – kiitos siitä, Juha. Tuo silloittaminen ja kärsimyksen lievittäminen tapahtuu ennen kaikkea sairaalan ja hoidon arkisissa käytännöissä, helpottamalla potilaiden tulevaa koskevia pelkoja ja epävarmuutta rajaamalla olemisen tarkastelu nyt-hetkeen, rakentamalla toivoa ja ylläpitämällä hoidollisilla käytännöillä ja ”juonella” potilaan luottamusta paranemiseen. Kärsimyksen hoitaminen ja toivon rakentaminen tapahtuu siis ennen kaikkea hoitokäytäntöjen kautta. Ehkä potilaat eivät aina jääkään niin yksin, vaikka asioista harvemmin suoraan puhutaan heidän oman kokemuksensa kielellä – tältä vaikuttaa Soivion artikkelin luettua.

Muutama asia jää mietityttämään laskettuani kirjan kädestäni. Mietin, olisiko kokemuksista ja kärsimyksestä sittenkin kuitenkin tärkeää voida puhua myös sanojen tasolla. Tämä kysymys liittyy siihen Soivion itsensäkin tekemään havaintoon, että se ”toivon diskurssi”, jolla potilaiden pahaa oloa yritetään lievittää, ehkä kohtaa tiettyjä kärsimyksen muotoja, mutta sulkee toiset muodot pois – mietin, auttaisiko näiden vaille sanojen antamaa muotoa jäävien kokemusten sanallistaminen myös ulos jäävien kokemusten kohtaamisessa. Mutta, hetkinen - lääketiedehän kyllä puhuu sanojenkin tasolla kärsimyksestä, vieläpä kaikkein tärkeimmissä julkilausumissaan ja periaatteissaan! Kuinka lääkärinvala kuuluikaan: ”Vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni lääkärintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. Päämääränäni on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen.” Periaatteessa lääketiede antaa kärsimykselle sanallisen ilmaisun ja tunnustuksen, mutta käytäntöjen tasolla se siitä puhumisen ja sitä kuuntelemisen sijaan toimii, ja tämä toivoa rakentavan kärsimyksen lievittävän toiminnan sekä kärsimyksen lievittämisen sanallistetun päämäärän välille avautuu tila, johon sysäytyy sellainen kärsimys, joka ei tunnista itseään siinä toivon diskurssissa, jolle lääketiede toimintansa rakentaa ja johon sitoutumista potilaalta odotetaan. Jos ymmärrän oikein, toivo näyttää Soivion havaintojen pohjalta rakentuvan paljolti epätoivon kiellolle. Joka sitoutuu toivoon, sitoutuu sellaisista asioista kuin oma perimmäisenä syntymälahjana saatava haavoittuvaisuus ja olemisen rajallisuus ja ambivalenttius puhumisesta pidättäytymiseen. Kärsimystä ei tule näyttää eikä siitä tule puhua, heikko ei tule olla. Pitää olla vahva. Se kärsimys, jonka lievittämiseen lääketiede sitoutuu, on vahvojen ihmisten, tai ainakin vahvuuteen pyrkivien ihmisten, kärsimystä. Ajatus on pelottava ja synnyttää monia kysymyksiä. Olisiko syytä antaa tunnustus ja tunnistus kuitenkin myös muunlaiselle kärsimykselle – se kun ei kai mihinkään katoa, vaikka siitä vaietaan? Vai onko se lainkaan lääketieteen, vai kenties jonkun muun tahon tehtävä? Onko ”Reinon"* ja muiden samankaltaisessa tilanteessa olevien hiljaisuus jotain, jolle tulisi tarjota kuuleva korva - siis siinä tapauksessa, että he ylipäätään nyt haluaisivat peloistaan puhua (kaikki eivät sitä varmasti haluakaan)? Kysymyksiä, kysymyksiä.

Toinen asia, joka nousee mieleeni artikkelin luettuani ja on luonteeltaan omakohtaisempikin. Se, mitä Soivio sanoo kokemusten ja kärsimyksen kohtaamisesta lääketieteellisissä hoitokäytännöissä, pätee ensisijaisesti biolääketieteellisiin, diagnosoituihin sairaustapauksiin. Nimen antaminen sairaudelle ja siis sairauden ”hyväksyntä” sekä ”hoidolliseen juoneen” sitouttaminen ovat niitä keinoja, joilla potilasta ja tämän kärsimystä monitasoisesti hoidetaan. Toisin on, kuten Soiviokin toteaa, silloin, kun kyseessä on sellainen sairaus, joka on vaikeasti tunnistettavissa ja nimettävissä. Silloin sekä hyväksyntä, hoito että toivon rakentaminen jäävät vajavaisiksi tai puuttumaan. Kuinka tuettu olo voi olla, kun potilas pilkotaan eri ruumiinosiksi, joita eri poliklinikoilla kuvannetaan ja mittaillaan ja normitetaan, aina eri näkökulmasta ja eri henkilöiden toimesta, kenenkään kiinnostumatta kokonaisuudesta tai kokonaistilanteesta tai keskustelemisesta potilaan kanssa siitä? Kuinka tuettu on olo, kun laitetaan yksin kotiin odottamaan sen mahdollisesti kuolemaankin johtavan, mutta keskustelua vastaanotoilla ja tutkimuksissa karkaavan sairauden kanssa pitkiksi ajoiksi, kenties ainoana ajallisena jatkumona ja kiintopisteenä, toivoa ja kauhua herättävänä, se jossakin viiden kuukauden päässä siintävä kontrollikäynti? Siinä on ihminen kärsimyksensä kanssa aika yksin. Sille ei ole peilauspintaa; hänelle, hänen sairauden kokemukselleen, ei ole peilauspintaa. Hänen sairauden kokemukseen liittyvälle kärsimykselleen ei ole kuulijaa eikä legitimoijaa, ei ainakaan miltään viralliselta taholta. Kärsimys, jota tämä synnyttää, on paitsi emotionaalista, myös sosiaalista luonteeltaan – ilman välittäviä sanoja kokemus on jotenkin vain puoliksi tosi paitsi potilaalle itselleen, myös ihmisille ja maailmalle hänen ympärillään. Voi vain toivoa, että läheltä löytyy joku, joka osaa kuunnella hiljaisempiakin viestejä ja kantaa siihen hetkeen, jossa lääketieteeltä toivottavasti löytyy keinoja ottaa potilaasta jälleen kiinni ja kuljettaa eteenpäin.

*) "Reino käveli käytävällä odotellen rasituskoetta. Hän sanoi verryttelevänsä hieman koska on maannut yli viikon sängyn pohjalla. Jännitys oli ilmeinen, muuten puhelias mies oli nyt hyvin vaitonainen. Rasituskokeessa selviäisi kuinka pahasti infarkti oli vahingoittanut sydänlihasta ja pääsisikö Reino kotiin vai joutuisiko jatkotutkimuksiin. Sama mies oli muutamaa päivää aiemmin kertonut, ettei ajattele täällä sairaalassa mitään. Että niin on parempi. (Kenttäpäiväkirja 5.2.2000.)" (Soivio 2004, 184.)

torstai 20. marraskuuta 2008

sairauskertomuksista

Tänään joudun jälleen kerran ihmettelemään: mitä ihmettä varten sairauskertomukset ovat olemassa? Mikä on sairauskertomuksen tarkoitus?

Minä olen luullut, että sairauskertomuksia kirjoitetaan sitä varten, että niiden avulla potilasta hoitaneet terveydenhuollon ammattilaiset voivat kertoa toisilleen potilaan sairaushistoriasta ja saamista hoidoista, jotta seuraavat hoitavat tahot voivat olla ajan tasalla potilaan tullessa heidän hoidettavakseen. Tämä tietysti edellyttää sitä, että tämä seuraava hoitava taho on kiinnostunut potilaasta ja valmis lukemaan sen, mitä hänen terveydentilastaan on aiemmin kirjoitettu. Olen luullut, että myös sairauskertomukseen tutustuminen edes pintapuolisesti ennen potilaan tulemista vastaanotolle kuuluu terveydenhuollon ammattilaisen tehtäviin.

Mutta minä olen ilmeisesti ymmärtänyt jotain väärin. Miksi muuten olisin jälleen tänään joutunut maatessani hammaslääkärin tuolissa suu jo täynnä rojua väistelemään terveydelleni suorastaan vaarallista hoitoehdotusta, jota lääkäri ei olisi ikinä esittänyt, jos olisi vaivautunut tutustumaan tietoihini (sen kerran kun sinne edellinen lääkäri oli terveydentilastani huomioita kirjoittanut)? Älyttömän hoitoehdotuksen lisäksi jouduin väistelemään lääkärin aggressioksi muuntunutta pelkoa ja syytöksiä siitä, etten minä potilaana ollut informoinut lääkäriä etukäteen tarpeeksi terveysongelmistani. Se ei ilmeisesti riittänyt, kun varmistin suullisesti, että kai lääkäri on tutustunut aiempiin tietoihini ja on tietoinen taustoistani (mihin hän vastasi kyllä).

Siis miksi, miksi ihmeessä, sairauskertomukset ovat olemassa? Sen tahtoisin tietää.

maanantai 17. marraskuuta 2008

nyt tiedän

Nyt tiedän, miltä kuulostaa, kun peura paiskautuu kuoliaaksi pikajunan keulaa vasten. Tiedän, miltä näyttää ruumiistaan irti leikkautunut peuran pää ja kymmenet nälkäiset varikset sen kimpussa, ahnaina ja malttamattomina, hädin tuskin piitaten lähestyvän junan äänestä, uhmaten saaliinsa saamaa kohtaloa. Näen mielessäni suuret, kauhusta laajentuneet silmät ja hiljaisen sisään päin viiltävän huudon aivan hetkeä ennen pamausta sekä punaisina valuvat veriset norot etummaisten junavaunujen ikkunoissa.

Ja tämä kaikki on raastavaa. Eikä sittenkään tunnu juuri miltään.

perjantai 14. marraskuuta 2008

sitä toivon


Hetkeen sulautumista, rauhaa.
Se kaikki on tässä, minussa. Kunhan vain annan sen tapahtua.

torstai 13. marraskuuta 2008

sanoista

Sanat ja ilmaisut tuntuvat taas pakenevan kokemustani, ja mietin, jättääkö ponnistelu itsensä sanoin jäsentämiseksi sikseen vai houkutellako sanoja ja koettaa pitää ilmaisun kanavaa auki kirjoittamalla edes jotain, mitä tahansa. Keväällä, tämän kaiken ollessa vielä uutta, tunsin samoin kuin nyt ja olin aivan sykkyrässä sanojen kanssa, sitten jokin pikku hiljaa aukeni ja onnistuin virtaamaan ulos itsestäni - mutta nyt taas, mykkyys valtaa minussa tilaa ja sanat hylkivät kokemustani. On vain tämä apatia ja tyhjyys sekä minkään koskettamattomuus. Ei ole naurua, ei itkua - ei mitään. Mietin, mihin kaikki on taas mennyt. Mihin minä olen mennyt. Taidan jotain tästä ymmärtääkin - jos koko olemisen perusta velloo eikä ympärillä ole asioita, joihin nojata, niin miten voi olla minuakaan? Kesällä koin olevani tuetumpi, oli toiveita ja ankkureita joihin nojata, mutta nyt ne tuntuvat yksi kerrallaan raukeavan, ja minä niiden mukana. Olen jäänyt aika yksin, tullut vaietuksi, sysätyksi jonkinlaiseen puolittaiseen olemassaolon tilaan - apatiaan. Sitä kai tämä apatia on, puolittaisuutta ja rajalla olemista, omien rajojen ja hahmon häilyvyyttä. Ilmaisu ja aloittaminen vaatii koherenssia, jota minulla on nyt kovin vähän. Ehkä hiukan kuitenkin vielä, kirjoitinhan nämäkin sanat, vaikken siihen uskonutkaan. Ehkä ratkaisu on ryhtyä vain kirjoittamaan ja ilmaisemaan, antaa sanoille ja ajatuksille mahdollisuus ruokkia toisiaan.

tiistai 11. marraskuuta 2008

tiistai-aamun arkea

Aamulla oli ohjelmassa apteekkireissu, sillä lääkkeet olivat lopussa enkä jaksanut eilen mennä ulos. Apteekissa selvisi, että lääkärini olikin kirjoittanut tällä kertaa lääkkeitä kunnolla, riittänevät noin suunnilleen seuraavaksi yhdeksäksi kuukaudeksi. Eipähän tarvitse olla kinuamassa koko ajan uusia reseptejä - mutta toivon, ettei tuo määrä ennusta tulevaa, vaan pääsisin pikku hiljaa eroon noista myrkyistä. Otin lääkkeitä noin kolmeksi kuukaudeksi, toivottavasti loput jäävät hakematta. Ja rahaa upposi...

Mistä tulikin mieleen, että sairaspäivärahapäätös Kelalta on vieläkin saapumatta, yli puolentoista kuukauden odottelun jälkeen. Siksipä en ostanut sitäkään sinistä villapaitaa, jota kokeilin kotimatkalla UFF:lla poiketessani, vaikka todellakin tarvitsisin jotain uusia lämpimiä vaatteita talveksi. Ei minulla ole rahaa juuri mihinkään muuhun kuin lääkärikäynteihin ja lääkkeisiin. Toisaalta, olen melkein aina kotona tai maalla, joten aika vähillä hankinnoilla onneksi selviän. Ruokaa, kahvia, jotain lämmintä vaatetta ja villasukat, kirjoitustarvikkeet, kamera, lankaa ja puikot, kirjoja, musiikkia (joista kahdella jälkimmäisellä julkinen ja ilmainen kirjastomme meitä onneksi hemmottelee) - näitä kun riittää, olen jo aika tyytyväinen. En ole koskaan ollut materian perään ja etenkin nyt olen siitä kiitollinen.

maanantai 10. marraskuuta 2008

tuettuna

Olen miettinyt viimeaikaista haluani ja tarvettani käpertyä pieniin, yksinkertaisiin, lämpöisiin asioihin ja tekemisiin. Asioihin, jotka tuovat tunteen jatkuvuudesta ja turvallisuudesta, toisin sanoen. Kaipaan sellaisten asioiden tekemistä, joihin liittyy kotoisia ja hyviä muistoja ja aistimuksia ja jotka ovat jotenkin konkreettisia ja koossa pidettävän kokoisia.

Siksi mietin kulunutta viikonloppua hyvällä mielellä. Istuin siinä tuvan pöydän ääressä neulomassa lämmintä rakkaalle ihmiselle, uunissa muhi kotoisalta tuoksuva karjalanpaisti ja ajatukseni rullasivat miellyttävän verkkaisesti, rytmissä laiskasti eteenpäin lyövän seinäkellon raksutuksen kanssa. Oli hyvä ja turvallinen olla, jotenkin tuettu ja kiinni pidetty olo, osana kaikkia siinä hetkessä risteäviä olemisen, toiminnan ja merkitysten jatkumoita. Minä siinä laittamassa karjalanpaistia ensimmäistä kertaa elämässäni, tuoksun tulvauttaessa esiin muistoja omasta lapsuudestani ja samalla keskustellessa tuvan keittiön muistojen kanssa - karjalanpaistia lienee täälläkin laitettu monen monet kerrat. Samoin käsissä kutoutuva neule ja puikkojen kilinä toivat rauhallisen olon.

Pieniä, kotoisia, palkitsevia, iloa tuovia asioita, jotka pitävät tätä epävarmuutta koossa - huomaan hakeutuvani sellaisten asioiden pariin, ja toisaalta vältteleväni suuria ja vaikeasti hahmotettavia, hallintaa pakenevia asioita. Suon tämän itselleni nyt, niin olen päättänyt - tämä lause kertoo siitä, ettei asia ole aivan yksinkertainen tai vailla arvolatauksia. Koen huonoa omaatuntoa siitä, etten oikein kestä ja jaksa kohdata joitain sellaisia asioita elämässäni ja maailmassa, joita haluaisin kestää ja kohdata. Samalla kuitenkin tiedän, että me ihmiset ja minä muiden mukana etsimme elämästä, maailmasta ja toisista ihmisistä sellaisia asioita, joita kulloisellakin hetkellä tarvitsemme sekä välttelemme niitä seikkoja, joita emme silloin kestäisi. Ehkä minunkin on luotettava kokemukseeni siitä, mitä nyt kestän ja tarvitsen sekä toimittava tuon tietoni mukaan, itseäni vahvistaen. Tämän tehtyäni olen valmiimpi kohtaamaan myös nuo vaikeat asiat. (Asia, joka olisi hyvä muistaa ajatellessa asiaa myös toiseen suuntaan - se, että koen, että minua ei joskus kuulla tai että minun pahasta olostani ei välitetä, ei aina välttämättä kerro siitä, etteikö minusta välitettäisi; joskus toisen ihmisen surua vain on syystä tai toisesta sillä hetkellä liian raskasta kohdata.)

Alan ymmärtää omien pikku projektieni ja harrastusteni ilmiasuaan suuremman merkityksen sekä niistä kiinni pitämisen tärkeyden, erityisesti tässä tilanteessa, jota nyt läpi elän. Miten hyviä terapeutteja käsillä tekeminen ja muistojen jatkaminen ovatkaan. Syntyy kokemus siitä, että on, kuuluu johonkin sekä kykenee saamaan otteen, saamaan kiinni jostakin, aloittamaan ja saattamaan päätökseen jotakin.

torstai 6. marraskuuta 2008

ponnistelemisesta

Ponnistelua. Sitä olemiseni on nykyään, enimmäkseen. Pienimmätkin asiat vaativat ponnistelua. Kuten tuon mekon, joka roikkuu hyllykön reunalta, vieminen kaappiin. Siinä se on riippunut nyt kolmisen kuukautta, kesän juhlista saakka, kun en vai ole saanut aikaiseksi kiikuttaa sitä paikalleen. (Nyt se on jo muuttunut lähes sisustuselementiksi, kaunis punainen vaatekappale, joten mitäpä sitä.) Tämä on vain yksi esimerkki kaiken kattavasta saamattomuudestani ja apatiastani. Voisin hyvin maata aamusta iltaan seinään tuijottaen ja tekemättä mitään, jos antaisin itselleni siihen luvan. Koetan kuitenkin raahata päiviä mukanani, tehden edes pieniä tekoja, sen sijaan että antautuisin vain makaamaan ja vietäväksi. Kehun itseäni pienistäkin saavutuksistani. Vaikkapa siitä, että sain haudutettua kannullisen yrttijuomaa ja juotua sen.

Kirjoittamaankin ryhdyin vain tehdäkseni jotain, saadakseni kosketuksen tähän päivään. Ei huvita yhtään, mutta ajattelin antaa vanhalle taialle mahdollisuuden - joskus ponnistelusta syntyy aalto, joka kantaa mukanaan, ulos lukkiutuneesta tilanteesta olemisen vietäväksi. Joskus niin käy nykyäänkin. Kuinka olin antaa ensimmäisen huurreaamun mennä ohitseni sunnuntaiaamuna, olin valmis kääntämään kylkeä peiton alla ja vaipumaan apatiaan, mutta onneksi minut patistettiin ulos. Se ponnistus kannatti. Oleminen oli hetken valoisaa ja keveää, kun luonnon kauneus ja hiljaisuus vei minua ja kameraa. Illalla olo oli jotenkin puhdistunut ja rauhallinen.


Kannattaa ponnistella, ja kannattaa kirjata ylös ilot, joita siitä seuraa. Kirjoittaessa ja muistaessa uusi päiväkin tuntuu mahdollisemmalta.