torstai 29. huhtikuuta 2010

kevät!



keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

jatkun

Tämä valokuva on ensimmäisiä ottamiani ja siinä puhuu täysin intuitio. Löysin kuvan arkistoistani ja hämmennyin siitä, kuinka vahvasti tämä varhainen kuva on minua. Olisin voinut ottaa sen eilen, niin paljon minua siinä löydän. Havainto on jännittävä ja lohdullinen, sillä muistan taas, että elämä jatkuu ja minä jatkun ja kutoudun kokoon silloinkin kun en sitä tiedä tai ymmärrä, sillä jokin minussa toimii ja ymmärtää silloinkin kun minä en sitä tee. Kuten hetkenä, jolloin matkani suunnasta tietämättömänä leikittelin kameran kanssa ja otin tämän kuvan, jossa nyt jälkikäteen näen sen, mitä minussa tuolloin oli tapahtumassa ja minne matkani jatkui, niin samoin nyt tiedän minussa tapahtuvan jotain merkityksellistä ja tärkeää, vaikken tiedäkään vielä, mitä se on. Minä pärjään kyllä, koska tämä voima, tämä jokin minussa, kirjoittaa tarinaani silloinkin kun minä en osaa tai jaksa tai kykene.

nurkan takana

Uusien silmälasieni lupaillaan valmistuvan ensi viikoksi. Olen ihan täpinöissäni enkä jaksaisi odottaa enää yhtään, kun alan tajuta, mitä kaikkea niiden saaminen merkitseekään: voin taas käydä vaikka pyöräilemässä! Ja elokuvissa ja valokuvanäyttelyissä! Voin käydä myös kirjastossa ja kaupoissa ja liikkua kaupungilla pelkäämättä auton alle jäämistä, ja voin mennä metsään kävelylle kameran kanssa! Ja mitä kaikkea muuta!

Todellakin. Viimeistään loppukesästä saakka olen ollut silmieni vuoksi enemmän tai vähemmän neljän seinän vanki, ja nyt vapaus odottaa ihan tuossa nurkan takana. Sisätiloissakin silmäleikkausten jälkeen saavutetut uudet-vanhat asiat ovat piristäneet mieltä kovasti - olen kyennyt taas esimerkiksi lukemaan ja nauttimaan valokuvista ja silppuamaan sipulia veistämättä itseäni sormeen - joten mitä tekeekään mielelle (ja ruumiille!), kun kohta näen myös kauas ja uskallan kunnolla ulos kevääseen?

Juuri sopivasti ajallaan pääskysten lentoa katsomaan!

tiistai 27. huhtikuuta 2010

turbobuustaan mun feminiinisyyttäni

Hiusten värjäystä, ripsivärin sutimista, uusi kevättakki, uudet räväkämmät silmälasit... Ensimmäisiä kertoja aikoihin jaksan ja kykenen kiinnostumaan "turhamaisuuksista". Otan tämän havainnon ilolla vastaan. Taidan olla pikku hiljaa valmis katsomaan ulospäin ja tunnustelemaan uutta itseäni sekä paikkaani jaetussa maailmassa.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

naamioitumisia ja hyvästelyjä

Värjään hiukseni itseäni piristääkseni. Tai ehkä teen sen naamioituakseni, pukeutuakseni Normaaliksi. Ehkä ajattelen, että olisi piristävää olla Normaali, huomaamaton. Normaaleilla kaupunkilaisnaisilla ei ole kolmen sentin juurikasvuja hiuksissaan. Normaali ei erotu ainakaan negatiivisesti ja se jos mikä on nyt piristävä ajatus. Normaali voi olla näkymätön, sulautua joukkoon. Minua piristää nyt kovasti ajatus näkymättömyydestä ja sulautumisesta. Suojautuminen kaikenlaisilta itseeni kohdistuvilta takaisinpeilauksilta tuntuu houkuttelevalta ajatukselta. Haluan vain soljua läpi ihmisvilinän ja hoitaa asiani kuin en olisikaan.

Siksi en laita ystävän lahjaksi tekemiä kauniita korvakorujakaan korviini, vaikka ennen kaupungille lähtöä ihastellen sovittelenkin niitä. Uskon, että ihan pian koittaa aika, jolloin jaksan taas piirtyä esiin ja ottaa vastaan katseita, eleitä ja sanoja. Juuri nyt se kaikki on kuitenkin liikaa.

Ja minä sulaudun, ja minä toimittelen asioitani, jotka on hoidettava ennen lähtöä toiseen kaupunkiin. On esimerkiksi palautettava kirjoja, ensin yhteen ja sitten toiseen kirjastoon (ja sitten vielä kolmanteen ja neljänteen, mutta ei tänään). Raskaan kirjakassin kanssa vaapottaminen vaatii veronsa, toisen kirjaston aulaan päästessäni lysähdän kantamuksineni sohvalle ja keräilen itseäni ainakin vartin verran. Esitän selailevani yhtä kirjaa, vaikka todellisuudessa keskityn sisälläni vellovan pahan olon aallon tasaamiseen ja hengittämiseen. Lopulta olo tasoittuu ja saan noustua ja hoidettua tämän päivän velvollisuudet loppuun.

Palkitsen itseni reippaudestani ja poikkean lähellä olevassa lempipuutarhassani tutkailemassa kevään merkkejä ja hyvästelemässä tutut paikat, puut ja kasvit. Tämä paikka on ollut yksi kotini täällä, täällä olen kokenut aina sulautuvani, hyvällä tavalla. Täältä poistun aina eheytyneempänä ja hengittävämpänä. Niin nytkin. Läksiäisiksi kevään ensimmäinen västäräkki heiluttaa minulle hyvästiksi pyrstöllään ja ilmoittaa samalla melkein-kesän tulleeksi.

Hei hei ja tervetuloa.

maanantai 19. huhtikuuta 2010

luovutan

Tuo julmuus ja kylmyys, josta edellisessä tekstissäni kirjoitin... Selviytyäkseni ja oppiakseni tapahtuneesta on selvitettävä, mistä tuollainen hyytävä ymmärtämättömyys johtuu. No niin, kirjoitinkin sen jo, ymmärtämättömyys, kyvyttömyys tai haluttomuus ymmärtää toista ihmistä ja tämän toimintaa. Ja mitenpä voisi ymmärtää, jos ei kykene kuuntelemaan tai halua kuunnella tätä toista ihmistä ja sitä, mitä hän yrittää kertoa? Jos ei ole halua tai kykyä avoimeen kommunikaatioon, jossa toista ihmistä lähestyy uteliaasti, aidosti omansalaisena olentona, vaan toista lähestytään suhteuttamalla tätä johonkin valmiiseen ihmisenä olemisen normiin ja antamalla arvo sen mukaan, miten hän tuon ennalta asetetun normin täyttää, niin mitenpä toista silloin voisi mitenkään kuulla tai ymmärtää? Ja jos tämä ihminen, joka haluaisi tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, sairastaa ja käy läpi sairastamisen aiheuttamaa kriisiä, niin hänellä saattaa olla sen verran tekemistä jokapäiväisestä elämästä selviämisessä, ettei hän jaksa kerrasta toiseen toistella samoja asioita ihmisille, jotka eivät halua tai kykene (joistain omista syistään ja sisäisistä ristiriidoistaan johtuen) kuuntelemaan, ja joiden kanssa keskustellessaan kokee joutuvansa puolustuskannalle ottelussa, jonka lopputulos on jo ennalta sovittu. Ja kun ei enää jaksa toistella samoja asioita eikä puolustautua, vaan omaa koossapysymistään suojellakseen vetäytyy omaan rauhaansa, antaa toiselle osapuolelle tilaisuuden tulkita tilannetta tämän oman ennalta-asettaman normin mukaisesti. Muuta ei sitten tarvitakaan.

On ihan ymmärrettävää, että terveiden ihmisten ei aina ole ihan helppoa ymmärtää, mitä sairastumisen ja sen aiheuttaman kriisin kokeneet ihmiset joutuvat käymään läpi ja miksi he toimivat kuten toimivat, jos heidän tai heidän läheistensä kohdalle ei ole heidän onnekseen sattunut tällaisia asioita. Eivät he ehkä ymmärrä sitä, millaista ponnistelua joskus jo pelkkä koossa pysyminen sairaalta vaatii, eivätkä sitä, että sairauden aiheuttaman kriisistä selviämiseen kuuluu vaiheita, joissa ihminen tarvitsee paljon omaa tilaa ja jossa on luonnollista vetäytyä omaan rauhaan tai sellaisten ihmisten seuraan, jossa kokee tulevansa tuetuksi. Eivätkä sairastumisen itse läpikäyneet ihmisetkään tätä välttämättä ymmärrä, jos heidän oma tapansa "ratkaista" kriisi on toisenlainen, puhumattomuus ja eteenpäin porskuttaminen, ja jos tästä ratkaisumallista tulee normi, jota vasten toisen toimintatapoja arvotetaan. Ymmärrän, ettei sairastuneen elämää todellisuutta ole helppoa ymmärtää, ja ymmärrän myös sen, että ymmärtäminen voi olla vaikeaa, jos ei koskaan ole oppinut joistakin syistä, jotka kumpuavat kyseisen ihmisen omasta historiasta, kuuntelemaan toisia ihmisiä. Ihmisille, jotka osoittavat halua kuunnella ja ymmärtää, jaksan edelleen selittää sitä mitä koen, niin moneen kertaan kuin minun tarvitsee se tehdä, mutta entäpä he, jotka eivät kuule, mitä heille sanotaan? Ymmärrän jollain tasolla, miksi he toimivat kuten toimivat, mutta se ei tarkoita, että minun tarvitsisi sitä hyväksyä tai asettua heidän toimintansa kohteeksi. Tähän asti elämässäni olen uskonut keskustelun voimaan ja siihen, että asiat ovat puhuttavissa selviksi. Nyt joudun ensimmäistä kertaa myöntämään, että joskus on parasta luovuttaa. Se on surullinen ja lohduton tunne. Toisaalta olen myös helpottunut.

hyvyyden niskalenkki

Kulunut viikko oli sellaista tunteiden myllerrystä ja vuoristorataa, että enpä muista vastaavaa kokeneeni. Nyt uuden maanantain koittaessa päällimmäiset tunteet ovat ehkä helpotus ja toiveikkuus. Istun jo tyhjyyttä kumisevassa asunnossa, katselen ikkunasta auringon valaisemia kattoja, juon kahvia ja hymyilen.

Hymyilen, ja mietin epäuskoisena, kuvittelinko sittenkin koko viime viikon tapahtumat. Viikon, jolla sain seurata julmuuden ja hyvyyden painiottelua, jossa päinvastaisista veikkauksistani huolimatta hyvyys otti niskalenkin, koska nyt tässä hymyilen. Ottelun seuraaminen nosti kuumeen, vei ruokahalun ja sai minut huolehtimaan ruumiini jaksamiskyvyn puolesta niin paljon, että suostuin ottamaan ensimmäisen valkean pyöreän siitä rasiasta, jota olen avaamattomana kanniskellut laukussani syksystä saakka. Ja juuri kun haukoin henkeä ikään kuin itsekin iskun palleaan saaneena, epäuskoisena siitä, että joku ihminen voi tehdä toiselle näin, sain vastaanottaa uskomattoman kauniin auttamisen eleen, käytännössä tuntemattoman ihmisen taholta. Viikonlopun ajan itseni ja tunteideni kanssa taisteltuani olen päättänyt, että en anna kyynisyyden ja kylmyyden viedä minusta voittoa, vaan yritän kiinnittyä siihen hyvään ja niihin kauniisiin eleisiin, joita minulle tarjotaan. Luottaminen käy päivä päivältä hankalammaksi, mutta aion siitä huolimatta uskaltaa.

torstai 15. huhtikuuta 2010

uskottavuudesta

Antropologi Juha Soivio kirjoittaa lääketieteellisen todellisuuden ja potilaan kokemusmaailman välisistä kuiluista ja silloista sekä siitä, miten potilaan sairastaman sairauden tyyppi (käyttämällä esimerkkinä sepelvaltimotautia ja kroonista kipua) sanelee pitkälti sen, millaisen aseman potilas on lääketieteen parissa saava:

Onko kärsimyksen lievittäminen kuitenkaan aina lääketieteen käytännöille ulkopuolista? (...) lääketieteen tapa tunnistaa sydäninfarkti ja antaa siihen kuuluvalle kärsimykselle hyväksyntä on olennainen osa kokemuksen huomioimista ja kiinnipitävän otteen tarjoamista kärsivälle. Biolääketieteestä on tullut niin tärkeä viitekehys tulkita kärsimystä ja toimia sen vähentämiseksi, että sitä on verrattu jopa uskonnolliseen pelastusjärjestelmään (esim. Good 1994). Lääketiede kuitenkin käyttää valtaa, joilla se luokittelee tauteja ja kärsimystä (Foucault 1973): kärsimys, jonka taustalta lääketiede tunnistaa taudin on uskottavaa toisin kuin epämääräisistä vaivoista kärsivien potilaiden kokemus. Sydäninfarktipotilaan ei kroonisten kipupotilaiden tavoin tarvitse etsiä kärsimykselleen hyväksyttävää ilmaisua.
(Juha Soivio kirjassa Arki satuttaa.)

Ikävä kyllä Soivio taitaa olla oikeassa. Käytännössä tämä tilanne tarkoittaa myös sitä, että he (me), jotka emme välttämättä ole lääketieteenkään silmissä kovin uskottavia, jäämme helposti vaille kunnollista hoitoa ja tukea, koska hoito- ja palveluketjut, joiden tehtävänä on paitsi hoitaa sairautta, myös rakentaa luottamusta ja toivoa sekä lievittää sairastumiseen liittyviä pelkoja ja epävarmuuksia, käynnistyvät diagnoosista, jota "epämääräisistä" oireista kärsivillä ei ole.

Muistan lukeneeni jostain, että itsemurhat kroonisten kipupotilaiden keskuudessa olisivat melko yleisiä. En ihmettele yhtään, jos ihmisen voimat lopulta ehtyvät hänen joutuessaan kamppailemaan paitsi sietämättömien fyysisten kipujen, myös monenlaisten "sosiaalisten kipujen" ja ulossulkemisten, joita erilaiset sosiaaliset ympäristöt hänelle tuottavat, kanssa.

(Samaisesta artikkelista vähän laajemmin juttua myös aiemmassa postauksessani.)

onni onnettomuudessa

Tiistaipäivän puheluproblematiikka jatkuu seuraavana päivänä:

Miten sä sait lääkärin kiinni, menitkö sä soittamaan sen sihteerille? Niin, lomalla soittoaikaviikolla, no eikös sulle sijaisen soitto käy? Jaa että seuraavalle viikolle sitä soittoaikaa, etkös sä ollut jo muuttanut silloin? Tää järjestelmä kuule hälyyttää heti jos täältä soitellaan potilaille joilla ei ole oikeutta hoitoon.


Että näin paljon kiinnosti potilaan jatkohoidon järjestäminen toisessa sairaalassa.

Hoh hoijaa.

Noh, lääkäri, jonka kanssa olin sähköpostiyhteydessä, tunsi tilanteeni ja vastuunsa ja hoitaa homman niin, että siirto ja jatkohoito onnistuu kuten asiaan kuuluu. Kiitos siitä.

Joka päivä muutto alkaa tuntua yhä paremmalta ajatukselta ja muutos alkaa näyttäytyä uhkan sijaan mahdollisuudelta. Se on mukava tunne.

Ja muutto tapahtuukin suunniteltua ja sovittua aiemmin. Tuttujen ihmisten kanssa tehdyissä epävirallisissa asumisjärjestelyissä saattaa näet joskus olla sellainen puoli, että ulos voi lentää milloin vain, huolimatta siitä mitä on sovittu. Joten koska ihminen ei voi olla "silmätulehduksen" vuoksi näin väsynyt, hän siis valehtelee ja häntä tulee rangaista. Eikä silläkään mitään väliä, vaikka hoidot olisivat nykyisellä paikkakunnalla kesken ja nyt vaarantuisivat tämän takia, sillä eihän lorvikatarria kuitenkaan saada sairaalassa hoidettua?

Nyt alkaa valjeta, että "ei kohdallista diagnoosia" tarkoittaa monille ihmisille synonyymia teeskentelijälle ja huijarille.

Noh, eipä siinä mitään, sillä onneksi minulla on edelleen toimivat jalat, joilla äänestää itseni ulos tällaisista tilanteista ja ihmissuhteista. Olen päättänyt valita valon pimeyden sijaan ja olla jäämättä vellomaan siihen kummalliseen katkeruuteen ja pahaan oloon, jossa ympärilläni tunnutaan kylpevän ja jota minulle yritetään tarjota. Kaiken eilisen hirveyden jälkeen herään tänään aurinkoiseen päivään yllättävän hyväntuulisena ja toiveikkaana. Olen kummallisen rauhallinen ja saan asioita järjestettyä. Tuntuu hyvältä, kaikki tulee menemään hyvin.


tiistai 13. huhtikuuta 2010

murrr

Olin pitkään melkoisen pahalla tuulella aamuisen puhelun jälkeen, joten oli pysähdyttävä miettimään, mikä siinä puhelussa nyt ihan todella mätti niin suuresti. Ei se ollut se tosiasia, etten saanut enää sovittua kontrollikäyntiä tilanteeni tuntevalle lääkärille, vaan se asenne, joka keskustelusta hoitajan kanssa välittyi. En minä ollut enää ihminen, vaan potentiaalinen väärin perustein toteutuva menoerä. Ei sillä ollut merkitystä, toteutuuko kohdallani hoidon jatkuminen kuten sen pitäisi toteutua, vaan ainoastaan sen varmistelu kiinnosti, että olen kotikuntani perusteella oikeutettu vastaanottamaan tämän lääkärin puhelun soittoaikana, ettei puhelusta tule perusteetonta menoerää. No eihän siinä mitään, kyllähän minä sen ymmärrän, että rahastahan näissä asioissa on kyse ja että tietenkin näistä asioista on huolehdittava, mutta hei nyt v***u (anteeksi ruma sana) ihan oikeesti, voitaisko edes leikkiä, että sillä hoidollakin ja potilaan huolella omasta terveydestään on edes jotain väliä? Ja jos potilas mainitsee tämän huolen yhdessä lauseessa, niin voisiko sen edes kuunnella loppuun ja edes puolen lauseen verran peilata tuota ajatusta potilaalle takaisin, sen sijaan että korvaansa tälle huolelle lotkauttamatta ryhtyy vähän niinkuin syyllistämään potilasta ja luennoimaan jostain maksusitoumuksista?

Hoh hoijaa.

Enkä minä onneton osannut edes antaa palautetta, koska olin niin oman hämmennykseni ja avuttomuuteni vallassa.

No niin ja tästä voidaan päästä sitten vaikka siihen, että minähän olen tietysti aivan täydellinen potilas, toisin kuin nuo tunarit hoitajat ja lääkärit? No, en ehkä ihan ihannetta täytä: aina kyselemässä, kyseenalaistamassa, vänkäämässä ja pyytämässä jotain, kykenemätön sovittautumaan mihinkään valmiisiin diagnooseihin, enkä perhana soikoon osaa edes parantua! Pitäisiköhän lähettää ihan onnittelukortit minua hoitaneille tahoille sen johdosta, että lähden toisten kollegoiden harmiksi ja pääsevät tällaisesta vänkyrästä eroon. Että kiitos ja anteeks vaan. ;)

muutoksien ja kiitosten aika


"jos mikään ei muutu, kaikki vain jatkuu, loputtomasti samaa" (CMX)

Selviteltyäni asioita puhelimitse aamulla tajuan, että eilinen visiittini sairaalassa taisi sitten olla viimeinen siellä. Yritän saada aikaistettua ensi kuun lopulle sijoitettua vuotuista tarkastuskäyntiäni hoitavan lääkärin luona ajankohtaan, jolloin olen varmasti vielä täällä, mutta sellaista ei järjesty. Puhelinajan sentään saan muutaman viikon päähän käytännön asioista sopimista varten.

Että tämä alkaa sitten olla tässä.

Ahdistus muutoksesta purkautuu hiljaisena itkuna. Sitten niistän nenäni, laitan kahvin tippumaan ja käyn suihkussa. Katson kasvojani kylpyhuoneen peilissä ja kerron itselleni, että kuules nyt orpo piruparka, kyllä tästä selvitään, ja että itse asiassa muutos on hyvä asia, täynnä uusia alkuja ja mahdollisuuksia. Näillä tohtoreilla täällä on ollut rutkasti aikaa näyttää osaamisensa ja kykynsä, ja vaikka paljon ovat osanneetkin ja hyvää tehneet, niin moni asia on myös hapertanut luottamustani hoitoon - ehkä nyt on hyvä aika jatkaa matkaa. Ehkä siellä, minne menen, odottaa joku sellainen ihminen, joka äkkää näiltä nykyisiltä vielä kääntämättä jääneitä kiviä.

Nyt sitten harmittaa, että en eilen osannut ja ehtinyt (koska vastaanotto eteni ennakoimattomia reittejä) kiittää tuota minua niin monin tavoin tukenutta ja auttanutta lääkäriä - ehkä ainoaa täällä, joka on halunnut ja osannut minua ihan oikeasti kuunnella. Olenhan saanut apua muiltakin, mutta myös vähättelyä ja epäilyjä, julkilausutumpia tai rivienvälisempiä, enkä totisesti tule niitä kaipaamaan. Ehkä saan vielä tilaisuuden, vaikkakaan en kasvotusten, osoittaa, että arvostan.

Nyt on kai otettava päiväunet ja pakattava sitten taas hieman.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

melko hyvä päivä

Omat ongelmani tuntuvat kovin pieniltä muiden mieltä valtaavien asioiden rinnalla, mutta silti osaan hermoilla kunnolla aamupäiväistä lääkärireissuani, joka aikaistuu puolellatoista viikolla kerrottuani huoleni silmäoireistani lääkärilleni. Kaikki on kuitenkin sittenkin ilmeisesti niin kunnossa kuin tässä tilanteessa voi olla ja oirehdinta liittynee paranemisprosessiin - voin huokaista taas hetkeksi helpotuksesta. Eikä siinä kaikki hyvä. Minun tarvitsee vain puolessa lauseessa mainita huoleni eräästä asiasta, jota toivoisin (olen toivonut jo pitkään) tutkittavaksi, ja tämä lääkäri tarttuu ajatukseeni ja kirjoittaa siltä istumalta lähetteen kokeisiin. Ei kuulemma tiedä näistä asioista itse paljoakaan, mutta uskoo, että minä tiedän, koska olen joutunut tähän sairauteen perehtymään, ja ihmettelee, mikä tuon tutkimuksen tilaamisessa on ollut muille lääkäreille nyt niin hankalaa.

Siis mitä häh? Pääni on ihan pyörällä, kun kävelen sairaalasta kotiin. On ihan mahtavaa kokea tulevansa kuulluksi! Mutta, toisaalta en voi kuin äimistellä, että nyt hei c'mon, onko ihan oikeasti nyt näin, että potilaan on ryhdyttävä lääkäriksi saadakseen oikeanlaista hoitoa? Näin ei ehkä ja toivottavasti ole yleisempien tautien kohdalla, mutta harvinaisia sairauksia pienessä Suomen maassa sairastavien potilaiden kannattaa ilmeisesti jaksaa pitää linjat PubMediin auki tai muuttaa maahan, jossa voi hankkiutua asiantuntijoiden hoitoon.

*huokaus*

Jälleen arvostan kuitenkin sitä suorapuheisuutta, avoimuutta ja rehellisyyttä, jota saan tänään osakseni tuolla vastaanotolla - mieluummin kohtaan raadollisen todellisuuden ja opettelen elämään sen asettamissa rajoissa kuin työnnän pääni pensaaseen ja tuudittaudun valheelliseen turvallisuuden tunteeseen.

Sairaalareissun jälkeen pyöriskelen muutaman tunnin levottomassa hyperaktiivisuuden tilassa, kunnes simahdan torkuille. Herätessä mieli on rauhoittunut ja päivän hyvät asiat ovat nousseet päällimmäisiksi. Eikä minua kovasti tänään edes väsytä tai kuumeiluta, huolimatta toimeliaasta päivästä. Vetäisen kengät jalkaan ja kevättakin niskaani, pakkaan kameran olkalaukkuun ja lähden vielä ulos. Mustarastaat lurittelevat rantamännyissä ja aurinko laskee valtavana punaisena pallona mereen juuri kun ehdin meren rantaan. On keväinen, kevyt ja vähän haikea olo - nämä taitavat olla viimeisiä retkiäni täällä. Mutta tuo haikeus on hyvää haikeutta.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

huhtikuu

Niin monia surullisia viestejä mahtuu muutamaan viimeiseen päivään, jotka samanaikaisesti uhkuvat kevättä, voimaa ja uusia alkuja. Samaan aikaan kun ensimmäiset leskenlehdet ilmestyvät ojien pientareille ja sinivuokot kasvattavat hentoisia nuppujaan, elämiä kuihtuu ja päättyy. Elämän koko kirjo on läsnä näissä huhtikuun viiltävän kirkkaissa päivissä. Oma pieni olemiseni sulautuu osaksi tätä suurta eikä minulla ole sanoja.

ja minä kun en oikein jaksanut uskoa sen toipumiseen


Mutta ei se tarvinnut minun uskoani.

torstai 8. huhtikuuta 2010

pieniä, suuria asioita



Olen oppinut tunnistamaan itsessäni ne merkit, jotka kertovat kaurapuuroharmaan, lattanan olon lähestymisestä, ja ymmärrän ryhtyä ruokkimaan itseäni ja aistejani asioilla ja tekemisillä, jotka havahduttavat minua kokemaan olevani tässä ja estävät vajoamasta ja hajoamasta harmaan muodottomuuteen. Pakotan itseni hyvien asioiden äärelle: nuoret koivunlehdet hautuvat kuuman veden kanssa kesän tuoksuiksi ja mauiksi, ja puikoille pääsee pahan päivän pelastukseksi säästettyä kullankeltaista, paksua lankaa, jonka neuloutuu kauniisti tarjoten välittömän palkinnon - ilon tekemisestä sekä todisteen siitä, että olen ja kykenen. Pienille asioille tarjoutuu taas suuria tehtäviä.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

muutosahdistusta

"Onko jo kova muuttokipinä päällä?", tiedustelee ääni puhelimessa minulta. Totuus on, että yritän olla mahdollisimman paljon ajattelematta koko asiaa. Samalla tuo asia tietysti kolkuttelee koko ajan jossain takaraivossa ja imee minusta voimia, joten sama kai olisi ryhtyä työstämään asioita sitten ihan tietoisestikin. Olen vain jatkuvasti niin tolkuttoman väsynyt enkä jaksaisi käsitellä tätä kaikkea. Miksi tämän kaiken pitää tapahtua juuri nyt, kun kiinnekohdat elämässäni ovat muutenkin vähissä, ja kun toisaalta olen juuri saanut ankkuroitua johonkin ja rakennettua edes jonkinlaista jatkuvuuden tunnetta täällä? Muutos ahdistaa aina, mutta etenkin silloin, kun oleminen on muutenkin hataralla perustalla. Onhan muutoksessa toki mahdollisuutensakin, se on varovainen lupaus jostain paremmasta, mutta tuohon mahdollisuuteen tarttuminen edellyttää otteen irrottamista niistä ankkureista, joihin on vaivalla yrittänyt tähän saakka ripustautua, ja heittäytymistä virtaan, eikä minulta nyt oikein tunnu löytyvän voimia kannatella itseäni siinä määrin kuin tilanne vaatii.

Ja silti - on jaksettava. On siivottava, kuvattava, pakattava, suunniteltava, soviteltava päivämääriä, delegoitava. On ponnisteltava fyysisesti ja psyykkisesti. En tosin saisi ponnistella lainkaan fyysisesti, sillä leikkauksestani ei ole vielä edes kahta viikkoa, mutta onneksi uupumukseni pitää toisaalta huolen siitä, ettei hiessä touhottaminen tulisi mieleenikään (ellei lukuun oteta tuskanhikeä, joka kihoaa otsalle pienimmästäkin liikunnasta). Pienen kaksion siivoamiseen kuluu tällä tahdilla useampi päivä, ja tajuan, että tavaroiden kantohommat sekä pölyiset remonttihommat tulee tällä kertaa väistämättä hoitamaan joku muu kuin minä. Ja se psyykkinen ponnistelu... se kai merkitsee tällä hetkellä yritystä jaksaa hoitaa käytännön asioita ja olla huolehtimatta liikoja siitä, mitä sitten tapahtuu, kun on aika irroittaa ote ja hypätä uuteen ja tuntemattomaan. Olen selvinnyt tähänkin saakka monista vaikeista asioista, kaipa sitten selviän tästäkin.

lauantai 3. huhtikuuta 2010

viimeinen kevät tässä kodissa

Koivun oksat vihertävät maljakossa ikkunalla.
Kun puut ulkona pukeutuvat vihreään, olen jo toisaalla.

torstai 1. huhtikuuta 2010

tulokset

Maanantaina jälleen yksi odotus päättyy - tuloksettomana, tavallaan. Se mitattava minä, jonka lääketiede ottaa totena ja joka todellistuu koeputkissa ja numeroina paperilla, on mitatuilta osin kunnossa, normaali, viitearvojen puitteissa. Hyvähän asiahan tämä tietysti on - tavallaan. Mutta mitä apua tästä tiedosta on tuntevalle, uupuneelle, kuumeilevalle ruumiilleni, joka mitä ilmeisimmin on jotain toista ja enemmän kuin tuo tyyppi paperilla?

Olin rakentanut niin paljon toivoa näiden kokeiden varaan, ja nyt toivoni on murentumassa.
Pelkään, että kukaan ei osaa minua auttaa.