melko hyvä päivä

Omat ongelmani tuntuvat kovin pieniltä muiden mieltä valtaavien asioiden rinnalla, mutta silti osaan hermoilla kunnolla aamupäiväistä lääkärireissuani, joka aikaistuu puolellatoista viikolla kerrottuani huoleni silmäoireistani lääkärilleni. Kaikki on kuitenkin sittenkin ilmeisesti niin kunnossa kuin tässä tilanteessa voi olla ja oirehdinta liittynee paranemisprosessiin - voin huokaista taas hetkeksi helpotuksesta. Eikä siinä kaikki hyvä. Minun tarvitsee vain puolessa lauseessa mainita huoleni eräästä asiasta, jota toivoisin (olen toivonut jo pitkään) tutkittavaksi, ja tämä lääkäri tarttuu ajatukseeni ja kirjoittaa siltä istumalta lähetteen kokeisiin. Ei kuulemma tiedä näistä asioista itse paljoakaan, mutta uskoo, että minä tiedän, koska olen joutunut tähän sairauteen perehtymään, ja ihmettelee, mikä tuon tutkimuksen tilaamisessa on ollut muille lääkäreille nyt niin hankalaa.

Siis mitä häh? Pääni on ihan pyörällä, kun kävelen sairaalasta kotiin. On ihan mahtavaa kokea tulevansa kuulluksi! Mutta, toisaalta en voi kuin äimistellä, että nyt hei c'mon, onko ihan oikeasti nyt näin, että potilaan on ryhdyttävä lääkäriksi saadakseen oikeanlaista hoitoa? Näin ei ehkä ja toivottavasti ole yleisempien tautien kohdalla, mutta harvinaisia sairauksia pienessä Suomen maassa sairastavien potilaiden kannattaa ilmeisesti jaksaa pitää linjat PubMediin auki tai muuttaa maahan, jossa voi hankkiutua asiantuntijoiden hoitoon.

*huokaus*

Jälleen arvostan kuitenkin sitä suorapuheisuutta, avoimuutta ja rehellisyyttä, jota saan tänään osakseni tuolla vastaanotolla - mieluummin kohtaan raadollisen todellisuuden ja opettelen elämään sen asettamissa rajoissa kuin työnnän pääni pensaaseen ja tuudittaudun valheelliseen turvallisuuden tunteeseen.

Sairaalareissun jälkeen pyöriskelen muutaman tunnin levottomassa hyperaktiivisuuden tilassa, kunnes simahdan torkuille. Herätessä mieli on rauhoittunut ja päivän hyvät asiat ovat nousseet päällimmäisiksi. Eikä minua kovasti tänään edes väsytä tai kuumeiluta, huolimatta toimeliaasta päivästä. Vetäisen kengät jalkaan ja kevättakin niskaani, pakkaan kameran olkalaukkuun ja lähden vielä ulos. Mustarastaat lurittelevat rantamännyissä ja aurinko laskee valtavana punaisena pallona mereen juuri kun ehdin meren rantaan. On keväinen, kevyt ja vähän haikea olo - nämä taitavat olla viimeisiä retkiäni täällä. Mutta tuo haikeus on hyvää haikeutta.