kolmas kerta toden sanoo?

Siinä se kauniisti jo laskostuu, neuleeksi käsissäni kutoutunut lanka. Kuinka nopeasti sitä syntyykään nyt, kun tiedän mitä teen. Ensimmäinen kerä pehmeää luumuhattaraa on jo lähes lopussa. Lahjat taitavat valmistua tänä vuonna ajoissa.

Laskostuu ja aaltoilee, kuten uuden hammaslääkärini pitkät hiukset laskostuvat hänen istuessaan tuolissaan katselemassa näyttöpäätteeltään hampaastani otettuja röntgenkuvia. "Joo, kyllä tämä pitää hoitaa uudelleen." Että anteeksi mitenkä? Että juurihoidetaanpa sitten vielä kolmannenkin kerran, varmuuden vuoksi. Dritte mal sagt das wahr, ja? Olen väen vängällä ja vähän noloillenkin tuppautunut tämän ekspertin vastaanotolle ja anellut häntä tarkastamaan juurihoidetun hampaani tilanteen, siitä huolimatta että hammaslääkäri x 2 ja röntgenlausuntojen kirjoittaja x 2 ovat olleet sitä mieltä, että ihan kunnossa tuo kahteen kertaan kairattu hammas nyt on ja ei muuta kuin kruunua päälle ja kassan kautta ulos - ja nyt saankin kuulla, että siellä hampaan juuressa saattaa muhia edelleen kunnon aikapommi.

Voi kuinka joskus olenkaan kiitollinen jänkkäpäisestä (hankalasta??) luonteestani, tämä on jälleen niitä hetkiä, ja kiitän mielessäni myös neurologiani, joka antoi tukensa tälle intuitiolleni lähteä vielä varmistamaan asiaa. Sairauteni juuret, niitähän ei ole vielä saatu kaivettua esille, ja sanon, sanonpa vain, että tunnen, ettei tuo poskihammas-pirulainen ole aivan viaton osapuoli tässä katastrofissa. En tiedä mitä ajatella. Nämä lääkärivisiitit ovat lamaannuttavia, ne syövät kerta toisensa jälkeen pienen palan siitä luottamuksesta, joka minulla joskus oli valkotakkisia ja terveydenhuoltojärjestelmäämme kohtaan. On surullista joutua kerta toisensa jälkeen menemään hakemaan apua valmiiksi epäilevänä, puolustuskannalla ja valmiina varmistelemaan jokaista lääkärin tekemää ratkaisua. On surullista joutua kokemaan, ettei taaskaan ole tullut kuulluksi tai vakavasti otetuksi. On rasittavaa olla hankala potilas - olisin niin paljon mieluummin luottavainen potilas, jos vain minulla olisi siihen aihetta ja uskaltaisin luottaa. Yritän mennä tilanteisiin mahdollisimman avoimena, tilanteeni mahdollisimman hyvin selittäen ja antaen mahdollisuuden positiiviselle vuorovaikutukselle ja hyvälle hoitosuhteelle, mutten tiedä, kuinka hyvin kyynistymiseni myötä tässä enää onnistun. Ei kyse ole siitä, ettenkö ymmärtäisi, että virheitä voi joskus sattua, mutta se ylimalkaisuus, välinpitämättömyys ja vähättely, joka usein on virheiden taustalla - sitä on vaikea anteeksi. "No kun meillä on yleensä vaan näitä flunssakuumeita ja haljenneita paikkoja niin eihän me nyt osattu ajatella, että." Tällä kertaa minulla oli onnea löytäessäni jonkun, joka osasi ajatella, että, ja jaksoi kuunnella ja ottaa vakavasti. Heitäkin siis yhä on. Koetan uskaltaa luottaa, jälleen.