keveämpää

Uusi koti ja kaupunki on tehnyt minulle hyvää. Oleminen täällä on valoisampaa, keveämpää ja kotoisampaa enkä tunne oloani sillä tavoin nurkkaan ahdistetuksi kuin tunsin aiemmin, ennen muuttoa. Tässä tilassa korostuvat mahdollisuudet ja uudet alut, joihin haluaisin oppia kiinnittymään.

Myös tässä yhteisen verkkomme nurkkauksessani ilma tuntuu ummehtuneelta ja olo nuupahtaa heti sisään astuessa. Olen vähän väsynyt olemaan tilassa, jossa minua odottavat heti ovella sairaalan lattian siniset viivat. Sairastamislähtöisellä kirjoittamisella on ollut tilauksensa elämässäni, olen tarvinnut sitä selvitäkseni ja tulen tarvitsemaan jatkossakin, mutta nyt ehkä kaipaan toisenlaisia tiloja ja horisontteja, sellaisia joissa voi yrittää ennen kaikkea elää, sairaudesta huolimatta. Ehkäpä uuteen kotiin muuttaminen myös täällä verkon maailmassa tekisi minulle hyvää.

löytäjä saa pitää,

tuumasi uuden sairaalan polin ylilääkäri minusta ja hoidostani edellisen hoitopaikkani suuntaan. No olikos viisasta muuttaa paikkakunnalle, jolta ei löydy lainkaan sellaista lääkäriä, joka ymmärtäisi jotain näistä oireistani ja osaisi hoitaa minua? Voi elämä! Onneksi junat kulkevat ja osoite on tuttu, joten hei vaan ja lycka till, täältä tullaan taas!

Oikeasti olen aika helpottunut. Hoitosuhteeni, se johon olen ollut pääasiassa tyytyväinen, saa jatkua toistaiseksi. Viis siitä, että joudun matkustamaan, jos saan sitä kautta asiantuntevaa hoitoa.

(Kaikenlaisista asioista sitä joutuu kyllä hitto vie huolta kantamaan. Moniulotteista on harvinaisen elämä.)

Tästä on hyvä rauhoittua viikonlopun viettoon. Koti alkaa olla sillä mallilla, että mukavan koti-illan puitteet alkavat olla kasassa: enimmät remonttipölyt on pyyhitty pois ja kauniilla uusilla lattioilla uskaltaa tassutella avojaloin. Iltapalatarpeet löytyvät nurkan takaa lähikaupasta ja läppärin ruudulta voi tiirailla elokuvaa kuunnellen samalla sateen ropinaa peltisiä ikkunalautoja vasten. Ei hullumpaa.

tyyntä

Istun parvekkeella remonttitarvikkeiden joukossa jakkaralla siemailemassa vihreää teetä ja katselemassa illan hämärtymistä ja verkkaisesti ohi matelevia tavarajunia ja tunnen pitkästä aikaa rauhoittuvani, "avautuvani" ja hengittäväni hetken. Tämä on jotenkin ristiriitaista, sillä mietin samalla omaa elämääni ja läheisteni tilanteita, toinen heistä on menossa aamulla sairaalaan tutkimuksiin vatsavaivojensa vuoksi ja toisen kroonisesti sairaan kunnon kuulen notkahtaneen jälleen merkittävästi huonoon suuntaan. Istun siinä ja olen surullinen ja tyyni ja mietin, että ehkä huomenna voisi olla hyvä aika käydä katsomassa se eräs valokuvanäyttely, jonka olen halunnut jo pitkään nähdä. Huomenna, eikä myöhemmin.

Ja sitten, pieni syyllisyyden piikki pistää: miten voin olla näin rauhallinen ja ajatella itseäni ja halujani, vaikka minun pitäisi kai olla huolesta suunniltani läheisteni vuoksi? En anna tuon piikin kuitenkaan tunkeutua syvemmälle, sillä olen oppinut jotain itsestäni, joka selittää tuota tunnetta. Kaikki ympärilläni viime vuosina tapahtunut on opettanut minulle tietynlaista toteavaa suhtautumista elämään, omaani ja toisten. Asioita tapahtuu, hyviä ja vähemmän hyviä, ne tulevat jos ovat tullakseen eikä kaikkiin niihin voi vaikuttaa, ne on otettava vastaan niin hyvin kuin ne on mahdollista ottaa eikä etukäteen asioista huolehtiminen usein juurikaan auta, huolehtia ehtii sittenkin jos tai kun siihen on aihetta, on elettävä nyt niiden mahdollisuuksien ja ehtojen rajoissa, jotka tilanne asettaa, sillä tulevasta ei kukaan voi tietää. Elämällä elämääni mahdollisimman hyvin ja täydesti samalla sekä hoidan omaa hyvinvointiani, että mahdollistan sen, että minusta voi olla tueksi myös toisille silloin, kun he sitä tarvitsevat.

Olen tyyni ja surullinen ja kiitollinen siitä muistutuksesta, jonka taas saan, muistutuksesta elää nyt, ja mietin, miksen ole ottanut yhtään ainoaa oikeaa kunnon valokuvaa muuttoni jälkeen, vaikka nyt silmänikin sen lopulta mahdollistaisivat. Olen syyttänyt kuvaamattomuudestani väsymystä ja remonttipölyä, joka voisi vahingoittaa kameraa, mutta luulen syynä olevan lisäksi sen, että pelkään innostua kuvaamisesta, koska ennen tervekin silmäni oireilee nyt ja mielessäni kummittelee ajatus, että menetän pian näkökykyäni myös siitä enkä sen jälkeen kykene lainkaan kuvaamaan. Muistan jälleen, että parantumiseni ei ole mikään itsestäänselvyys, eihän kukaan varmasti edes tiedä mikä minua vaivaa ja mikä on siten ennusteeni, ja että on ihan mahdollista, että tilanteeni tästä tasaisesti heikkenee jatkossa kohentumisen sijaan, joten miksi parempien aikojen odottelun sijaan en yrittäisi nauttia siitä, mitä minulla on nyt, sen sijaan, että murehtisin sitä, mitä minulla ei enää ole tai mitä minulla ei kohta ehkä enää ole? Sitä paitsi, kun teen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja kohentavat oloani, saan ehkä lisää aikaa ja mahdollisuuksia elää hyvää elämää, omaani ja yhteydessä toisiin ihmisiin.

Näitä asioita mietin illalla ja käyn nukkumaan melko rauhallisin mielin, vaikka huoli läheiseni aamuisista tutkimuksista jäytääkin mieltä ja toisen kohtalo saa surulliseksi. Aamulla puhelin pirahtaa heti yhdeksän jälkeen, vatsavaivojen syyksi on löytynyt melko harmiton ja hyvälaatuinen vaiva, ei siis syytä ryhtyä huolehtimaan nytkään. Käyn suihkussa ja kaivelen puhtaita vaatteita esiin pahvilaatikosta ja kameran repusta. Tänään on juuri hyvä päivä lähteä ulos, hengittää kevättä ja elää.

miksi kirjoitan

...we all have a dream of telling our stories - of realizing what we think, feel, and see before we die. Writing is a path to meet ourselves and become intimate.
Nathalie Goldberg

kotona

Vietän ensimmäistä kertaa päivää yksin uudessa kodissa. Voi autuutta. Miten suureksi oman tilan ja rauhan tarve onkaan päässyt kasvamaan viimeisten viikkojen kaaoksen, hälinän, touhuamisen ja pakotetun sosiaalisuuden aikana, ja miten suuri helpotus omiin nurkkiin pääseminen onkaan! Ei haittaa, vaikka lattioita peittävät suojapaperit ja hiontapöly, ja vaikka nurkat ovat täynnä maalitonkkia ja riekaleisia siivousrättejä ja pahvilaatikoita; puhdas kaistale makuuhuoneessa, jonne patjat voi levittää ja joilla voi levätä ja mietiskellä, riittää minulle materiaaliseksi tilaksi, josta käsin voin yrittää avautua taas itsekseni.

Melkein toivoisin tapettitilausten ja lattiamateriaalien saamisen viivästyvän, jotta saisin itselleni muutaman päivän lisää lepo- ja rauhoittumisaikaa sekä mahdollisuuden hoitaa oikeasti tärkeitä asioita. Vielä tänään en jaksa väsymykseltäni ja huonovointisuudeltani juuri muuta kuin nukkua pois uupumustani. Miten haluaisinkaan innostua kaikesta tästä uudesta ympärilläni, tunnustella tunnelmia ja tehdä havaintoja, mutta se horros, jossa elän, on muurannut minut siinä määrin umpeen, että kaikki kantautuu minuun jotenkin vaimeana ja latteana. Kaksien päiväunien jälkeen suurta kahvikupillista parvekkeella nauttiessani asiat sentään jo vaikuttavat tuoreemmilta ja elävämmiltä ja jaksan ihastella olohuoneeseen laskostuvaa iltapäivän valoa, pihan 70-lukulaisia kukkaistutuksia ja jänistä, joka ihan rauhassa natustaa ruohoa pensaan juuressa. Uupumuksen läpikin tunnen oloni jotenkin rauhaisaksi. Tämä paikka, valoisa ja tilava asunto sekä pieni-suuri kaupunki, on ehkä jo nyt enemmän koti kuin se edellinen koskaan. Olen kyllin voimissani havaitsemaan kaiken sen hyvän ja kaikki ne mahdollisuudet, jotka ovat tässä, ulottuvillani, kunhan tämä kaaos järjestyy ja väsymys väistyy.

Tunnen, että tulen viihtymään täällä.

toukokuu

Hiomapaperia, pakkelia, remonttipölyä, banaanilaatikoita, paperisotaa, muuttoilmoituksia, peruutettavia lääkäriaikoja, sovittavia lääkäriaikoja, väsymystä, kahvia, lisää kahvia, iloa, epätoivoa, kummallisia naapureita, kipuilevia hartioita, väsymystä, huonoja oloja, soittoaikoja, toivoa, paniikkia, lisää pakkelia, lisää pölyä, väsymystä, väsymystä, päiväunia telttapatjalla, lojumista vieraissa nurkissa, veroilmoituksia, kuittiläjiä, lääketieteen opintoja, apteekkireissuja, pelkoa ja epävarmuutta, lisää kahvia, lisää banaanilaatikoita, lisää pakkelia, lisää pölyä, jokohan sitä kohta pääsisi edes maaleja valitsemaan, mistä puhtaita vaatteita, kuka pölli pesukoneen liittimen, iloa ihanien ihmisten avusta ja syyllisyyttä omasta jaksamattomuudesta, kiristäviä hermoja ja väsyneitä hymyjä, eihän tällaisia seiniä olekaan, lisää pakkelia ja lisää pölyä...

Ei ole kipeän ihmisen hommaa tämä, en suosittele.

perillä

Pääskyset ovat saapuneet maalle, kuulen kerrottavan, ja katselevat itselleen kodin paikkaa.
Jos nyt sinne menisin, ne näkisin, uusien linssieni lävitse.
Näkyvä maailmani on kirkas, sisäinen maailmani unituhruinen.
Että osaan olla väsynyt ja helpottunut.
Olen nyt päässyt tänne, uuteen maisemaan, kotoisaan kaupunkiin. Uusi koti rakentuu pienin askelin. Tänään tosin lainatuin voimin, sillä nyt on levättävä.