niin paljon hyvää

Tämä on ollut hyvä viikko. Minua on hoidettu ja minusta on välitetty moninaisin sanoin ja teoin monien ihmisten toimesta ja oloni on tänään lämpöinen ja kevyt. Leikkaus on palauttanut suuren osan näöstäni ja koen tulleeni kuulluksi hoidon jatkon järjestämistä koskevassa asiassa. Myös ystävät ovat muistaneet ja ilahduttaneet monin tavoin - sanoin, kortein, pienin lahjoin. Ja tämän lisäksi olen saanut apua ja iloa asioista ja ihmisiltä, jotka eivät ehkä edes tiedä sitä tarjonneensa - kasveilta, musiikista ja Internetin ihmeellisestä jaetusta maailmasta, jonka sokkeloissa olen seikkaillut kuvista ja sanoista nauttien, tuntevaa ja ajattelevaa minääni henkiin herätellen, avautuen ja rikastuen.

Juuri nyt voin aika hyvin ja tunnen paljosta kiitollisuutta. Nyt on minun aikani saada apua ja iloita siitä, toivottavasti myöhemmin osaan itse löytää keinoja jakaa jollain tapaa eteenpäin sitä hyvää ja kaunista, jota olen osakseni saanut. Hyvälle ololle on löydettävä heti jokin jakamisen kanava, ja se löytyy sinisestä puuvillasta - ensimmäinen sytomyssyni pääsee lopulta puikoille. Tuntuisi suorastaan roistomaiselta pitää kaikki tämä ilo itsellään!

Halusin kirjoittaa nämä ajatukset ylös ennen kuin heittäydyn huomisiin koitoksiin, joiden tiedän vähintäänkin horjuttavan tätä harmoniantapaista, jota olen elämääni rakentanut. Kirjoittamalla asioista, sekä hyvistä että vähemmän hyvistä, tulee todempia ja pysyvämpiä, enkä halua hukata pienimpiäkään hyvän olon murusia, vaan rakentaa niistä perustaa, jolta käsin voi vakaammin ottein lähestyä olemista horjuttaviakin asioita.

iloja

Tänään päätän armahtaa talven nuuduttamat viherkasvit tuskaisista oloistaan liian pienistä ruukuista toissakeväisistä multahaperoistaan (koska viime keväänä en jaksanut ryhtyä tähän toimeen) tilavampiin oloihin ja ravinteikkaampaan maaperään. Ihan kuulen, kuinka ne huokaisevat syvään helpotuksesta, kun ensin suihkuttelen niitä ja taputtelen sitten hellästi takaisin ruukkuihin. En oikeastaan tiedä, kumpi nauttii enemmän, minä vai kasvit, sillä tunnen oman ryhtini kohentuvan sitä mukaa kun nostelen virvoittamiani, kiitollisia kasveja takaisin puhtaaksi pyyhkimälleni ikkunalaudalle. Katselen mustia kynnenalusiani ja tunnen oloni ihanan keväiseksi huolimatta harmaasta ulkona.

Kasvien kanssa puuhaillessani huomaan vilkuilevani kameraa sillä silmällä, mutta se saa olla rauhassa pöydänkulmalla koko touhun ajan, vaikka aiemmin samassa tilanteessa olisin tarttunut siihen. Ymmärrän, että pelkään ottaa sen käteeni ja ryhtyä kuvaamaan - pelkään, vaikka olen niin kovasti odottanut sitä, että kykenisin jälleen siihen. Tai, pelkään juuri siksi. Olen odottanut sitä niin paljon, että en halua enää pettyä uudelleen, jos jostain syystä nyt joutuisinkin taas luopumaan tuosta asiasta. En halua innostua, ennen kuin olen saanut jonkinlaiset takeet siitä, että tulen näkemään vielä viikkojenkin tai kuukausien kuluttua. Tänään on vasta viides päivä toisesta leikkauksesta, ja tuntuu liian varhaiselta antaa itselleen mitään lupauksia vielä. Jätän kameran rauhaan, mutta annan itselleni luvan toiseen asiaan, jota olen myös kovasti kaivannut, ja etsiydyn muiden ihmisten tavoittaman kauneuden ääreen. Istun kahvikuppi kädessä koneen ääressä ja katselen, kuinka kuvat ja tunnelmat liukuvat verkkokalvoiltani minuun ja kuinka kyynelnesteeni huuhtoo tuoreet kortisonitipat pois silmistäni.

horisontteja

Tiina antaa blogissaan muodon ajatuksille, jonka kaltaisia olen itsekin löytänyt itseni viime päivinä tapailemasta. Preesens on saanut rinnalleen varovaisen futuurin, horisontti avautuu jo pidemmälle kuin seuraavaan kontrolliin, "sitten kesällä", huomaan ajattelevani. Tulevaisuus on ennustamaton, mutta se on.

luopumisia ja otteiden haparointeja

Totuttelen ajatukseen siitä, että sinisten ja muun väristen sairaalan lattiaan maalattujen viivojen seuraaminen ei ehkä johdakaan nimen löytymiseen tälle sairaudelle, vaan että elämäni tulee olemaan elämää välitiloissa, "nimettömänä". Tuo ajatus ei ole miellyttävä, mutta se ei enää suista oloani myöskään epätoivoon, kuten olisi tapahtunut vielä syystalvesta, jolloin kaikki oli "ehkä" ja jalkojeni alla oli pelkkää hataraa. Nyt tiedän, että tuo nimetön seuralaiseni on saatu ainakin toistaiseksi liekaan, ja että elämä jatkuu, jonkinlaisena - ja tältä pohjalta minun on lähdettävä pikkuhiljaa jatkamaan matkaa. Kunhan joku viisas vielä keksisi, miten sysätä tämä kuumeileva uupumus, joka tekee asioista raskaita, kumoon.

vihdoin

Vihreäpukuinen mies teki eilen sairaalassa taikansa toisellekin silmälleni.
Tänä aamuna heräsin ja kaikki oli kirkasta, eikä kirkkaus enää satuttanut.
Äsken luin sanomalehteä sängyssä, tuosta noin vain.
Hymyilyttää.

puolikkaita

Näinä päivinä olen liian väsynyt ja huonovointinen ajattelemaan puolikkaita ajatuksia enempää tai aloittamaan mitään. Nokosten hetkeksi virkistämänä saatan jaksaa päätellä, saatella valmiiksi, jotain puolivalmista. Ruokaa valmistuu, laskut tulevat maksetuiksi ja pitkään tekeillä ollut villatakki kursiutuu lopulta kokoon, mutta muuten enimmäkseen vain nukun, nukun ja nukun. Tänään kello kolmeen iltapäivällä mennessä olen ehtinyt ottaa jo kahdet päiväunet, ja taas unelmoin tyynyn syleilystä. Toivon oloni tästä kohentuvan, olisi mukava jaksaa pysyä ensiviikkoisessa leikkauksessa hereillä.

maaliskuu

Päivämäärän 12.3. näkeminen kalenterissa tulvauttaa mieleeni kaikissa yksityiskohdissaan sen erään aamupäivän tasan kaksi vuotta sitten. On totta, että stressaavaan tilanteeseen ja shokkitilaan joutuessaan ihminen valpastuu, valmiina toimimaan ja pakenemaan, tarkkailemaan itseään ja ympäristöään hämmentävällä tarkkuudella, ja että nämä tilanteet jäävät vuosienkin päästä jälkeen mieleen elävinä ja voimakkaina muistikuvina. Muistan yhä tarkasti sen, miltä sairaalan käytävä näyttää, valkoiset seinät ja vihreät ovet, ja tunnen sen pelon, joka pakkautuu vatsassani yhä tiukemmin jokaisen ylimääräisen odotetun minuutin myötä, ja sitten, minun nimeni valkotakkisen suussa ja astuminen huoneeseen, jossa en ole ennen käynyt, ja se arvioiva, myötätuntoinen katse ja ne varovasti suusta pudotetut sanat, pieni kasvain, jaahas, pärjäätkö, ja sitten minä siinä siirtymässä takaisin vihreiden ovien reunustamaan valkoiseen käytävään ja lysähtämässä alas tuolille, se sanoi että se on kai kasvain, raskasta hengitystä, ja kohta taas tuo sama valkotakkinen kutsumassa minua, kävelemme käytävän läpi hissiin, hississä jähmettynyt hiljaisuus ja katseita, jotka peilaavat minulle itsestäni kuvaa, josta näen olevani peloissani ja hämmentynt, vaikka olenkin päällisin puolin tyyni, voitte istua tässä aulassa, lääkäri kutsuu sitten nimeltä, jaaha, kiitos, ja seison siinä ja ihmettelen, miksi valkotakkinen siinä vielä viipyy, kunnes näkökenttäni pimeältä reunalta lopulta hahmotan hänen tarjoavan minulle kättään, hei hei, enkä minä halua istua sinne tv:n hälinään, vaan valitsen kovan puisen tuolin käytävältä, ja se käytävä, ne seinät, ne ovat niin karut ja kolkot ja kuluneet ja minua pelottaa, ja kohta siro nainen käytävällä sinivalkoisessa neuleessa, ei valkoista takkia, minun nimeni huulillaan, pyytää astumaan huoneeseensa ja kysyy, mitä minulle on kerrottu, no kasvainta lupailtiin, totean reippaana, ja mietin, voiko olla niinkään, kun ei tuo nainen tunnu olevan asiasta moksiskaan, kyselee vain mahdollisista maitokahviläiskistä ihollani ja muusta kummallisesta, ja minulla on ylläni mustavalkoinen kirpputorilta ostamani vanhantyylinen paitapusero, josta pidän paljon, sekä jalassani farkut, ja istun siinä tuolissa, jossa en sen jälkeen istu enää koskaan, koska potilaat istuvat oikeasti siinä toisessa tuolissa, mutta sitä en tiedä vielä silloin, ja tuo nainen katselee tietokoneensa monitorista hassuja kuvia, jotka ovat kuvia minun aivoistani, ja pudottelee suustaan outoja sanoja ja jotain, jonka arvelen olevan varovaisen lupauksen kaltaisen, että ei ehkä sittenkään kasvain, enkä minä tiedä mitä ajatella, nousen vain tyynesti ja kiitän ja tarjoan käteni hyvästelyyn ja palaan takaisin käytävään, kolkon valkoiseen, jonka päässä on lasiovi, jonka läpi kajastaa valo, maaliskuun aurinko, jonka viiltävään valoon astun ja jonka häikäisemänä kuljen läpi lopun päivän miettien, onko tämä viimeinen maaliskuuni.

Ja kuinka palaan sinne samaan valkoiseen käytävään, niille samoille puisille tuoleille istumaan ja sen saman arkiasuisen naisen vastaanotolle, vielä niin monia kertoja, ja muistan, että tämä on se karu ja kolkko ja kylmä käytävä, ja hämmästyn, sillä ei se olekaan enää karu ja kolkko ja kylmä käytävä, vaikka ei täällä ole remontoitu, vai onko, ei, mutta jokin on toisin, olen nyt turvassa, minusta pidetään huoli, siitäkin huolimatta, että pääni yllä huojuu raskas päätösten ja epävarmuuksien ja vastuiden giljotiini, kerrasta toiseen, vuodesta toiseen, tämä ei ole enää niin paha paikka, ei silloinkaan, kun lähes tarkkaan vuotta tuota maaliskuista päivää myöhemmin istun sillä käytävällä taas ja voin huonosti, huonommin kuin aikoihin, yhtä huonosti kuin ensi kertaa tullessani, ja mietin, että oliko se alakerran lääkäri sittenkin oikeassa.

Ja nyt, on jälleen maaliskuu, ja ulkona paistaa aurinko, enkä minä katsele sitä tuon käytävän ovi-ikkunan läpi, vaan rauhassa oman kotini ikkunasta, miettien, miten hyvin kaikki nyt lopultakin loppujen lopuksi on, niin paljon paremmin jo, ja tuntien onnea ja kiitollisuutta niin paljosta. Ja mietin, että kun maaliskuu ensi kerran koittaa, olen jo jossain toisaalla, kaukana, kenties sivakoimassa jollain aukealla pellolla maaliskuun auringon valmistamalla hankikannolla, enkä edes muista näitä päiviä, tai ehkä muistan, ehkä tämä kaikki palaa ohikiitävänä muistikuvana, varovaisen viiltävänä, suloisenkipeänä, saaden minut muistamaan, miten hyvin kaikki oikeastaan on.

hiuskäärmeitä, toimeliaisuutta ja varovaista paluuta todellisuuteen

Aamulla muistan leikkauksen jälkeisen hiustenpesukarenssin päättyvän tänään ja vien itseni ja kissan nuolemalta näyttävän hiuskuontaloni suihkuun. Seison nautiskellen kuuman veden alla ja hieron hiukseni shampoolla kahteen otteeseen, varoen vielä leikattua silmääni. Tuntuu autuaalta ja olo on suihkun jälkeen kovin paljon aiempaa ihmismäisempi. Kauhistelen tosin jälleen sitä hiuskäärmettä, jonka löydän suihkun jälkeen lattiakaivosta ja ihmettelen, että päässäni riittää vielä näinkin runsaasti haivenia. Kovasti on kuontaloni kuitenkin katkeillut ja ohentunut sairastumiseni ja lääkkeiden syömisen, erityisesti sytostaattien, myötä.

Uuden ihmisyyden tunteeni reipastuttamana vetäisen farkut jalkaan verkkareiden sijaan ja päätän uhmata liukkaita katuja ja lievästi muljovaa oloani ja kipaista lähikauppaan ruokaostoksille. Maailmani on aurinkolasieni läpi katsoen vähemmän vinksallaan kuin olisin luullut, ovathan niiden vahvuudet nyt toisen silmäni osalta kuitenkin vääränlaiset, ja selviän kaduilla ihan kunnialla, kunhan tyydyn hipsuttelemaan varovasti. Mikään nautinto ulkoilu ei nyt ole, joten jätän pidemmän lenkin vetämisen toiseen kertaan ja suorin kauppaan, jossa ladon ostoskoriin leipää, kahvimaitoa ja ainekset tonnikalavuokaan. Kotiin päästyäni mieleni tekisi kaatua torkuille, väsymys tekee taas paluutaan, mutta sinnittelen kokoon ruoan, jonka uuniin saamisen jälkeen huoahdan tyytyväisyydestä ja käyn raukeana odottelemaan sen kypsymistä. Keittiön kaaoksen selvittely saa odottaa seuraavaa päivää, olen oppinut olemaan stressaamatta näistä asioista suuremmin, sillä en voi jaksaa enempää kuin jaksan.

Illalla olo on lässähtänyt ja yritän kohentaa sitä unella, mutta päässä pyörii ajatusten sekamelska eikä virkistävä uni suostu saapumaan. Olisi niin paljon tehtävää, niin paljon selviteltävää, enkä minä jaksa. Ja silti, on jaksettava, sillä kukaan muu ei sitä puolestani tee. On palattava, muiden asioiden muassa, möyhimään sairauteeni liittyviä kysymyksiä ja etsittävä tietoa siihen liittyen, jotta osaan kysyä oikeita kysymyksiä sitten, kun on aika kuulla viimeviikkoisten laboratoriokokeideni tulokset ja suunnitella hoitojeni jatkoja. On opiskeltava hormoneja, vitamiineja, HPA-akselin toimintaa ja mitä lie. Onhan tämä kaikki ihan mielenkiintoista, mutta jos totta puhutaan, lääkis ei ole koskaan ollut unelmani ja voisin kahden vuoden intensiivisen lääketieteen kurssituksen jälkeen kohta tehdä jo jotain aivan muuta elämässäni. Sitä odotellessa tämä kakku on lusittava loppuun.

Huomenna sitten taas.

pienin pistoin eteenpäin

Parin viikon takainen kuumeinen vatsatauti sai jotain aikaan ruumiini lämmönsäätelyn suhteen, tai sitten kyse on jostain muusta samaan ajankohtaan sattuneesta muutoksesta, mutta joka tapauksessa huomaan nyt ilokseni olevani yleisesti ottaen viileämpi ja energisempi kuin aiemmin eikä vatsassa muljo siihen ikävään tapaan kuin yleensä. En ole tällä viikolla ollut pakotettu nukkumaan ihan joka päivä edes pitkiä päiväunia, mikä on melkoinen muutos suhteessa tavanomaiseen tilanteeseen. Huomaan pintaan pyrkivän varovaisia toiveikkaita ajatuksia, voisikohan tässä nyt olla kyse siitä, että... mutta en uskalla antaa niille vielä, näin lyhyen paremman jakson jälkeen, liiaksi tilaa, vaan tyydyn toteamaan ne ja jättämään ne elämään hiljaista elämäänsä jonnekin taustalle. Aika näyttää.

Nautin paremmasta kaudesta kuten tässä tilanteessa osaan ja kykenen: puikoille pääsee uusia neuletöitä, ja löydän jostain lopultakin voimaa kaivaa esiin sen nurkkaan häpeämään heitetyn sinisen villatakin reunoistaan retuutuksessa jo venyneet kappaleet ja koettaa työn kokoon saumoistaan kursimista vielä kerran, uusilla ompeluohjeilla, jotka sattumalta löysin eräästä kirjastosta lainaamastani kirjasta haeskellessani siitä ideoita erästä toista työtä varten. Kun käsissäni sitten kaiken aiemman itkun ja hammasten kiristyksen jälkeen lopultakin alkaa muodostua sinistä saumaa, joka ei häpeä itseään, koen suurta levollisuutta, rauhaa ja tyytyväisyyttä - no helevetti sentään, kaikki järjestyy, jopa tällainen mahdoton tehtävä kuin villatakin saumojen ompeleminen, kunhan jaksaa vain kerta toisensa jälkeen vääntää ja kääntää, rakentaa ja purkaa ja taas rakentaa, sinnikkäästi, välillä leväten ja keräten voimia, niin kauan kuin on tarpeen. Kun huomaan oppineeni oikean tekniikan ja työtavan ja tiedän saavani saatettua työn loppuun, vaikka kuinkakin hitaasti, alan nauttia pistojen pistelemisestä ja pikkutarkasta, hitaasta nyhräämisestä jollain sellaisella tavalla, jonka en tiennyt olevan itselleni mahdollinen, sillä olen aina inhonnut ompelemista (pikkutarkka nipertäminen ei ole ehkä niinkään vierasta, mutta tuo piirre on toteutunut yleensä abstraktimpien asioiden kuin käsityöt parissa). On tyydyttävää ja kutkuttavaa kokea iloa ja onnistumista asiassa, joka on aiemmin tuntunut hankalalta ja vastenmieliseltä, ja on jännittävää löytää itsestään uusia piirteitä ja ulottuvuuksia. Otan tämän episodin myös kärsivällisyysharjoituksena, tässä jos missä edetään pienin pistoin, pienin askelin ja varovaisesti, mutta tästä huolimatta, saumaa syntyy ja matka etenee.

Kaikki järjestyy, kunhan vain jaksan yrittää, unohtamatta armeliaisuutta itseäni kohtaan.

Huomaan myös kurottelevani varovaisesti kohti tulevaa aikaa, aikaa jälkeen kaurapuuronharmauden väistymisen: tilaan kokeeksi kuukaudeksi sanomalehden sekä laitan tilaukseen erään kirjan, jonka hankkimista olen miettinyt. Rakennan olemiselleni horisonttia, joka ulottuu kesän kynnykselle saakka, ja kokeilen varovasti mielessäni, miltä tuntuisi olla taas joku, joka joskus olin, lukeva, innostuvainen, utelias ja ympäröivästä maailmasta kiinnostunut olento. Ajatus kutkuttelee mukavasti mieltä ja vatsanpohjaa. Kyllä minä vielä tästä. En tiedä vielä, mitä, mutta jotain kuitenkin.

Aurinko paistelee tänään ulkona komeasti ja kuulen kerrottavan, että ilmassa tuoksuu jo kevät. Harmittelen hieman, että en koe kykeneväni ulos nyt, kun muuten jaksaisin - liukkaille lähteminen silmäpuolena, vailla sopivia laseja sekä hiukset leikkauksen vuoksi edelleen pesemättöminä ei houkuta, vaan valitsen sisäilmaelämän. Hyvä näinkin. Ehdin kyllä vielä monet kerrat ulos aurinkoa ihmettelemään ja kevättä haistelemaan. Ihan pian.

kadonneen paluu

Yhtäkkiä se on kaikki taas tässä, ja tajuan vasta tämän uuden, palaavan läsnäolon kautta sen, että jotain keskeistä on ollut poissa. Asia valkenee minulle leikkauksen jälkeen kotiin palattuani ryhtyessäni kylpyhuoneessa kuivaamaan käsiäni: miten pehmeän huokoiselta ja mukavalta pyyhe näyttääkään, miten en olekaan sitä aiemmin huomannut! Sitten kävelen keittiöön, missä pöydällä kulhossa vasta pestyinä kiiltelevät omenat julistavat mehukkuuttaan ja herauttavat veden kielelle, vaikka viime aikoina omenat eivät ole oikein maistuneet. Sängyllä suloisessa unessa lojuvan kissan vatsa taas näyttää pumpuliselta ja suloisen paijattavalta enkä voi olla sitä silittämättä, vaikka tiedän saavani kesken unia herätetyltä eläimeltä kärttyisän katseen.

Kyllä maistuu, kiitos!

Yhtäkkiä, tämän kaiken myötä, tajuan, miten lattana ja hahmoton näkyvä maailmani, ja sen myötä maailmani muutenkin, on ollut jo pitkään, ja miten se on nyt yhtäkkiä alkanut jälleen "puhua" minua ja kutsua minua nyt palautuneen "huokoisuutensa" ja ulottuvaisuutensa myötä. Olen liittänyt asioiden latuskaisuuden tunteen omaan väsyneeseen ja apaattiseen mielialaani, mutta nyt ymmärrän, että vika on ollut yhtä paljon silmissäni: kontrastien ja muotojen havaitsemisen vaikeutumisen ja tarkan näköhavainnon heikentymisen myötä asioilta, joita katson, ovat hiljalleen hävinneet niiden ulottuvuudet, jotka ovat tehneet niistä muiden aistien kautta puhuttelevia ja siksi kutsuvia (tai myös luontaantyöntäviä, jos niikseen tulee) - jos pyyhkeeltä katoaa sen pehmeä, huokoinen pintarakenne, se on vain litteä kangaskappale, joka ei kutsu koskettamaan, ja jos omenaa katsoo kaihin sumentamin silmin, se on pelkkä keltainen pallo, joka ei houkuttele maistamaan. Tajuan vasta nyt sen, mitä minun olisi valokuvauksesta kiinnostuneena ihmisenä pitänyt tajuta jo aikaa sitten: olen jo pitkään elänyt maailmassa, joka on lattanan valokuvan, jossa huono valotus pilaa kontrastit ja muodot ja pintarakenteet, joiden havaitseminen toimii aistien virittäjinä, kaltainen. Epäonnistunut valokuva ei kutsu sukeltamaan maailmaansa; kaurapuuromaailma ei niin ikään vedä puoleensa vaan jättää olon yhdentekeväksi (tai toisaalta rauhalliseksi ja levolliseksi, jos minimalismi ja "tasaisuus" on ollut keino hakea näitä vaikutelmia, mutta tämä on toinen tarina) - eikä kyse ole välttämättä vain mielenmaiseman harmaudesta ja vetämättömyydestä, vaan ihan yksinkertaisesti myös siitä, että huonosti toimiva silmien valotussysteemi estää onnistuneen otoksen.

Rakastan usvaisia päiviä ja sitä rauhan ja levollisuuden tunnetta, johon usva päivät kietoo - mutta vain silloin, kun olen tuolle tunnetilalle vastaanottavainen. Harmaan mielen ja väsyneen ruumiin on liian helppo hukuttautua sumuun, joka tulee levollisuuden sijaan merkitsemään yhdentekevyyttä.

Arvelenpa leikkausten tekevän ihmeitä myös jaksamiselleni, maailma on heti toisen silmän korjauksen myötä paljon inspiroivampi ja iloisempi paikka. Olen minäkin ollut varsinainen pöljäke, kun en ole sitkeästi jo aiemmin vaatinut leikkauksiin pääsyä! Olen kuunnellut lääkäreiden, joiden mielestä näin nuorelta ei kannata vielä leikata kaihia, jos ei ole ihan pakko, mielipiteitä ja lykännyt leikkausta, vaikka odotus ja sumun tihentyminen on päivä päivältä sitonut minua tiukemmin kotiin, toimintakyvyttömyyteen ja yhdentekevyyden tunteeseen, vieden minulta samalla rakkaita harrastuksiani ja keinojani jäsentää ja ilmaista itseäni, tuottaen paljon surua ja alakuloa. Nyt, kun olen saamassa kaiken poissaolleen takaisin, vasta tajuan, miten suuri merkitys sillä kaikella on hyvinvointini ja mielialani kannalta. Se, että silmieni mukautumiskyky kärsii leikkausten myötä, on pieni hinta tästä kaikesta.

Ja muistanpa nyt myös, kun näitä näkemisen ja aistimisen asioita mietiskelen, miten tärkeäksi juuri maailmaan ja elämään kaikin aistein ankkuroituminen minulle tuli sairastumiseni myötä; miten tärkeäksi minulle tuli kaiken epävarmuuden keskellä ja maailman uhatessa livetä alta ruokkia aistejani, tulvauttaa ne täyteen erilaisin ärsykkein, todistaakseni itselleni, että olen vielä elossa, koska näen, tunnen, haistan, maistan ja kuulen; ja nyt sitten tajuan, että se, että näön heikentymisen myötä maailma on menettänyt kaikin tavoin aistittavuuttaan, on merkinnyt samalla ehkä myös tämän uuden, minua maailmassa kiinni pitävän, säikeen hapertumista. Kaihi on lohkaissut minulta ison palan tästä sairastumiseni jälkeen itselleni kehittämästäni selviytymiskeinosta. Todellakin, kyse ei ole vain siitä, että se olisi vienyt minulta toimintakykyä ja rakkaita harrastuksia, vaan kyse on myös jostain perustavammanlaatuisesta olemassaolon ja jatkuvuuden kokemuksen haavoittumisesta.

Vau. Olen mykistynyt siitä, miten suuri merkitys kyvyllä nähdä riittävän hyvin voi olla koko havaitsemisen ja ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Siinä on niin monin, kietoutuvin tavoin kyse toiminnallisuudesta, tunteista ja turvallisuudesta. Sokeilla ja pysyvästi heikkonäköisillä muut aistit kuin näkö varmaankin hiljalleen korostuvat ja tämä puutteen kokemus ehkä helpottuu, mutta sellaiselle ihmiselle, joka on tottunut kokemaan ja toimimaan vahvasti näköaistiin nojaten, orpouden ja tyhjyyden tunne näön heikentymisen myötä voi olla suuri.

Tunnen itseni tänään melkoisen onnekkaaksi.

kirkastuvaa!

Tätä fragmenttia kirjoittaa onnellinen ja helpottunut ihminen. Eilinen leikkaus sujui hienosti, ja tänään maailmassani on kaksi kaistaa, joista toisella vallitsee yhä kaurapuuronharmaus, mutta joista toisella kohtaan maailman lähestulkoon sellaisena, vain hieman kapeampana ja häilyvämpänä, kuin minkälaisena sen muistan parin vuoden takaa, ajalta ennen sairastumistani. Kylläpä pelotti ja jännitti nähdä, millaisia pysyviä vaurioita sairauteni on nakertanut tämän sairaan, nyt leikatun silmäni näkökykyyn, mutta saankin yllättyä iloisesti - kaiken tapahtuneen jälkeen olen onnellinen siitä, että vammat ovat näinkin vähäiset ja että tilanne näyttää näin hyvältä!

Leikkausta edeltävänä iltana sekä leikkauspäivän aamuna sairaalassa havaitsin, että nyt taitaa vähän hermostuttaa, sillä toimin tavoilla, joista en oikein osannut tunnistaa itseäni. Illalla löysin itseni kuuntelemasta bossanovatyyppistä musiikkia ja neulomasta pehmosydämiä, en tiedä miksi. En todellakaan ole bossanova- tai pehmosydän-tyyppiä, joten aloin hiukan huolestua itsestäni. Sairaalassa opin sitten vielä uuden puolen itsestäni: kas, olenkin hermostuneena hihittelijä-tyyppiä! Vaaleanpunainen suihkumyssy ja hullun näköiset eripariset pupillit kirvoittivat minussa ja saattajassani sen verran naurua, hulluttelua ja naamanvääntelyä, että anestesialääkärikin kävi menoa käytävällä ihmettelemässä, ja "ei, ei jännitä paljoakaan, hihihihihihi" vastasin leikkauspöydällä lääkärin kysymykseen, mikä ei tainnut mennä salin väelle ihan läpi, sillä kohta huomasin tukevan vöyön ympärilläni ja tunsin suonissani viileän tulvahduksen, jonka jälkeen pää kävi kumman raskaaksi ja olo turraksi...

Kaikki sujui sairaalassa leikkauspäivänä mallikkaasti ja päivästä jäi kaiken kaikkiaan hyvä mieli. Nyt on helppoa palata samaan paikkaan, kun toisen silmän operointi on edessä vajaan kolmen viikon kuluttua. Kiire paistoi toiminnasta läpi eikä esimerkiksi kirurgilla ollut juuri aikaa jutustella potilaan kanssa ennen leikkausta, mutta tästä huolimatta syntyi sellainen tunne, että kaikki tietävät, mitä tekevät ja että asiat ovat hallinnassa ja hoidossa. Olin päivän ensimmäinen leikkauspotilas ja pääsin heti sairaalaan saavuttuani valmisteltavaksi leikkaukseen, mikä tarkoitti käytännössä erilaisten silmätippojen tiputtelua ja esitietojeni tarkistelua. Tämän jälkeen sain siirtyä leikkaussalin ulkopuolelle odottamaan leikkauksen alkua (ja hihittelemään). Sitten saapui kirurgi, joka vilkaisi nopeasti mikroskoopilla silmääni, minkä jälkeen matka vei leikkaussaliin ja pöydälle makaamaan. Siitä alkoi hulabaloo siinä ympärillä, makasin kirkkaiden lamppujen sokaisemana ja tunsin, kuinka kämmenselkään tulee neulaa ja silmiin tippoja sen seitsemää sorttia sekä silmien ympärille kellopeliappelsiini-luomenlevittimet. Sitten sain ympärilleni vyön, suoniini tujauksen rauhoittavaa ja pääni ylle muovisen hupun, jonka alla yritin hengitellä liikkumatta paikallani ja arvuutella, mitä tapahtuu ja joko jotain tapahtuu, sillä puudutustipat hoitivat hommansa enkä tuntenut mitään. Kohta huomasin valojen liikkeistä, että nyt jotain tapahtuu, ja äänimaailma oli sakeana koneiden piippauksia ja sydänääniäni, silloin tällöin joku puristi kättäni, ja operaation edetessä kirurgi rauhallisella äänellä kertoili, mitä tuleman pitää, "älä pelästy, nyt voi tuntua paineen tunnetta", ja pelästyin silti ja vinkaisin kai hieman sittenkin, minkä jälkeen kirurgin ääni minua rauhoitteli, ja sitten mietin, miten silmäni on tyhjä nyt ja minne mykiöni, äidiltä ja isältä saatu, sitten laitetaan, pitäisikö sille järjestää hautajaiset, hei hei mykiö, ja millaistakohan on elämä implantin kanssa, elämä kyborgina... ja ennen kuin huomasinkaan, huppu oli jo otettu yltäni, silmääni peitti muovinen kilpi ja vaapuin anestesialääkärin käsikynkässä kohti lepuutteluhuonetta toipumaan ja hörppimään kahvia ja kasvisleipää. Olihan hieman pöllämystynyt olo! Tunnin istuskelun, ohjeistusten saamisen, silmätippojen tiputtelun ja nopean tarkastuksen jälkeen olin jo valmis kotiin lepäämään ja todistamaan uuden maailmani kirkastumisen ihmettä.

Ja voi sitä ihmettä. Kyllä olen sitä ihmetellyt pitkin eilistä iltaa ja tätä päivää. Kaiken hahmoton kaurapuuronharmaus on väistymässä ja maailma on taas värejä, muotoja ja tunnetta, kauniita asioita ja rakkaiden kasvoja, hyviä asioita odotettavaksi.

Olikin jo ikävä.

maanantai

On ihmeen levollinen olo. Kahvi maistuu mainiolta neljän päivän tauon jälkeen ja hemmottelen itseäni myös suklaalla, joka sekin on ollut kiellettyjen aineiden listalla viimeiset päivät. Olen heti aamusta herättyäni pesaissut kasvoni, vetänyt hiukseni ponnarille ja kiiruhtanut aurinkolasit päässä räntäsateessa sairaalaan verikokeisiin kahden edellispäivänä vessassa täyttämäni kanisterin kanssa, jotka olen luovuttanut laboratoriohoitajalle tutkittavaksi, ja nyt olen velvollisuuteni hoitanut ja voin asettua odottamaan. Maaliskuun loppuun on odotettava tuloksia, joten vielä odotuksen paine ei tunnu, vaikka tiedän sen nostavan päätään myöhemmin. Nyt yritän keskittyä saavuttamani hataran tasapainon ja harmonian ylläpitämiseen, jotta huominen sujuu hyvin. Huomenna tähän aikaan olen jo kotona uuden silmäni kanssa, jos kaikki menee hyvin (ja miksei menisi). Nyt on vain tiputeltava silmätippoja ja pysyttävä hyvällä mielellä ja etsittävä jostain edestänapitettava pusero, joka sopii päälle, ja kevyet sisäkengät. Sairaana makoilu ja lääkkeet ovat turvottaneet olemustani siinä määrin, että käytettävien vaatteiden varasto on kutistunut minimaaliseksi, enkä ole uusia vaatteita hankkinut, koska en ole pystynyt silmieni häikäisyoireen takia käymään kaupoissa ainakaan puoleen vuoteen, mutta ehkäpä löydän kaapista jotain edestä napitettavaa ylleni, että saavat hoitajat huomenna sitten kiinnitettyä anturit rintaani ja minut koneisiinsa.

Yritän miettiä, mitä muita asioita kannattaisi hoitaa ennen huomista, jonka jälkeen tulevien päivien toimintakykyni on minulle kysymysmerkki, koska en tiedä, millaiseksi näkökykyni väliaikaisesti eriparisten silmien ja sopimattomaksi todennäköisesti käyvien silmälasien kanssa muodostuu. Matkalla sairaalasta kotiin olen käynyt ruokakaupassa hakemassa ruokatarpeita, joilla pärjään viikon. Vielä jos jaksaisi siivota hieman sekä maksaa laskuja ja kirjoittaa muutaman sähköpostin, olisivatkohan asiat sitten siinä? Illalla on otettava rennosti, jotta jaksaa huomisen jännityksen - vielä ei juuri hermostuta, mutta tiedän tilanteen olevan huomenissa toisin. Nyt, kun alan ajatella asiaa, alan jo itse asiassa hermostua... en siis ajattele asiaa enempää, vielä. Laitan Madredeusta, hyvän olon musiikkia soimaan ja ryhdyn puuhailemaan asioita. Sitä ennen ehkä vielä pala pähkinäsuklaata.