laitetaanko neidille silmät samaa vai eri paria?

Kofeiininpuute kolkuttelee otsalohkossa ja vaatii kahvia, tai edes teetä. Turhaan kolkuttelee, ei heru ennen maanantaita. Kävisikö mustaherukkamehu, kerkkäjuoma, nokkoshauduke, ibuprofeiini, päiväunet, toiset päiväunet? Ei tunnu käyvän, jyske sen kun jatkuu, vaimenee tosin siedettävämmäksi särkylääkkeen ja unen myötä. Tästä ei voi kuin todeta, että taitaa tulla tämä nautintoaineista paastoaminen tarpeen, kun kroppa asiasta noin kiukustuu, taitaa rimpuilla melkoisessa kofeiinikoukussa. Rimpuilkoot nyt, hyvää tämä vain tekee, auauau. Mistään varsinaisesti itselähtöisestä terveyskuurista tässä ei ole kyse, vaan kolme päivää kestävästä valmistautumisesta sunnuntaiseen päivääni vessakemistinä, jonka tarkoituksena on saada kerättyä niin sanotusti kaikki mehut talteen ja osaltaan selvittää, mitä hormoneilleni tällä erää kuuluu ja missä mättää, kun ruumiini jatkuvasti ylikuumenee eikä jaksa mitään. Otan tämän kaiken ilolla vastaan - helpottavaa, että tutkimukset käynnistyvät lopultakin, toivottavasti jotain nyt myös selviää!

Kahvittomuus tarkoittaa myös sitä, etten tahdo pysyä hereillä, vaan kitarisat haukotuksessa ammollaan laahustan ympäri puolityhjää asuntoa ja kaatuilen tuon tuosta sänkyyn torkuille. Ensimmäiset torkut katkeavat puhelimen ääneen, lääkäri se-ja-se soittaa leikkaavan lääkärin, jolle olen jättänyt soittopyynnön puolitoista viikkoa sitten, puolesta, ja on valmis keskustelemaan kysymyksistä, joita minulla on leikkaukseen liittyen. Olisin halunnut kysellä hoitavalta lääkäriltä hänen kantaansa siihen, voimmeko nyt ihan tosissaan luottaa näköjärjestelmääni niin suuressa määrin, testaamatta ennalta sen toimivuutta, että menemme leikkaamaan silmäni hänen ehdottamallaan tavalla tuosta noin vain eripariksi - vaihtoehto, joka ei toimi lukemani mukaan läheskään kaikilla terveilläkään, saati sitten tällaisella tapauksella, jolla näkö ja aivohermot ovat määrittelemättömällä tavalla vähän vinksallaan - mutta joudun nyt vain spekuloimaan aiheesta puhelimen päässä olevan nuoren lääkärin kanssa. Tämä nuori lääkäri ottaa saman linjan kuin minua kaksi vuotta hoitanut lääkärini sekä kaikki ne ihmiset ja asiantuntijat, joiden ajatuksia olen netistä lukenut - ei hän lähtisi ainakaan testaamatta, kuten minulle on nyt ehdotettu tehtäväksi, silmiä eriparisiksi leikkaamaan, eikä ehkä muutenkaan, eikä ehkä varsinkaan silloin jos näössä on muutenkin ongelmia. Testaaminen kuulemma yhä onnistuisi, jos sitä haluan, mutta sehän merkitsisi taas leikkauksen siirtämistä, mitä en jaksa (ja juuri välttääkseni tämän tilanteen jätin soittopyyntöni lääkärille jo puolitoista viikkoa sitten...). Päätän luottaa intuitiooni, minua pitkään hoitaneen lääkärin intuitioon, tämän nuoren lääkärin näkemykseen sekä aiheesta lukemaani ja valita silmät samaa paria, enpähän sitten kerjää itselleni ylimääräisiä ongelmia elämääni uusien näköhäiriöiden muodossa, kun on näitä ongelmia ja jännitystä elämässä ihan riittämiin entuudestaankin. Olisihan se ollut kutkuttavaa saada jotain "hyötyä" ja "iloakin" tästä sinänsä veemäisestä tilanteesta, jossa olen niinkin tylsän asian kuin lääkkeiden syönnin ja niiden sivuvaikutusten takia, eli päästä eroon silmälaseista, mutta prioriteetit ovat tällä hetkellä kyllä muodostuneet pitkän hämärässä haparoimisen kauden jälkeen sellaisiksi, että mikään ei ole nyt tärkeämpää kuin mahdollisimman toimivan ja kirkkaan näkökyvyn hankkiminen niin, että voin tehdä taas kaikkia minulle tärkeitä ja rakkaita asioita. Nenällä keikkuvat lasit ovat pieni hinta tästä kaikesta ihanasta. Sitä paitsi, lasit voivat olla aika hyvän näköisiä - aion hommata itselleni pirun hyvännäköiset pokat ja nauttia jälleen elämästäni, kunhan pääsen ylös tästä jamasta!

Päätöksenteon jälkeen olo on helpottunut, mutta vähän ärtynyt myös. On helpottavaa lopettaa vatvominen ja päättää, että tämä on nyt hyvä ja näillä mennään, mutta luottavaisuus ja hyvä mieli ei ole se päällimmäinen tunnetila, kun kaiken tämän jälkeen ajattelen ensi viikon leikkausta. Hyvin kaikki varmaan nyt kuitenkin menee, kun valitsin sen yllätyksettömämmän vaihtoehdon, ja leikkaus sinänsähän on ihan rutiinitoimenpide. Saapa tosin nähdä, ehtiikö lääkäri paikalle leikkaamaan vai ohjataanko minut leikkuriin, jossa käteen sujautetaan netistä printattu aanelonen "kaihileikkausohjeet" ja kehotetaan leikkaamaan itse? Ei varmaan mene kauaa, kun tämä on todellisuutta, itsehän tässä joutuu perhana soikoon jo nyt ottamaan vähän kaikesta selvää. Murrrr. Nyt lisää resursseja julkiseen terveydenhuoltoon, eihän tuolla kukaan kohta ehdi enää ajatella yhtään kokonaista ajatusta ja potilaiden kohtalot keikkuvat koko ajan suuremmissa määrin näiden oman aktiivisuuden ja harrastuneisuuden varassa - ei ole helppoa olla potilas, mutta en totisesti kadehti hoitohenkilökunnan asemaakaan.

Mutta nyt lopetan murinan ja marinan tällä erää ja ryhdyn ruokkimaan päätöksenteon jälkeistä orastavaa keveyttä jollakin mukavalla, mitä keksisinkään...

lohkomisia ja eteenpäin töykkimisiä

Niin moni asia on nyt liikkeessä, että kun niitä kaikkia ajattelen, vatsaani muljaisee ikävästi. Koetan pilkkoa tätä kaikkea mielessäni osiksi ja tarkastella asioita yksi kerrallaan. Huomaan, että olen kehittynyt huimasti tässä lohkomisen taidossa viimeisen vuoden aikana, useimmiten todellakin kykenen toimimaan "hoidetaan nyt tämä asia ja murehditaan näitä muita asioita ylihuomenna" -tyyppisesti, mikä helpottaa elämää kovasti. Ja huomaan myös, että samalla kun väsyn elämässäni olevien liikkuvien osien määrään, olen kuitenkin onnellinen siitä, että jotain nyt lopultakin tapahtuu - mikä tahansa on parempaa kuin sellainen lamaannuttava, masentava odotus, joka on ei-minkään odotusta. Paljoudesta aiheutuva ahdistus hakkaa ei-mitään-havainnoista kumpuavan masentuneen olotilan kuusnolla, ahdistuksessa on muutoksen ja toivon elementti mukana.

Edellisenä päivänä ladon tavaroita banaanilaatikkoihin ja mietin mennyttä ja tulevaa. Tämä on ehkä viimeinen talvi tässä kaupungissa, tässä asunnossa ainakin, pian on lähdettävä, jonnekin. Ja mitä kaikkea se voisikaan merkitä, hyvää ja vähemmän hyvää - en jaksa nyt edes ajatella, tavaroiden latominen kuluttaa kaikki vähät energiani. Tänään potkaisen loput tyhjät laatikot pöydän alle piiloon ja yritän unohtaa koko asian, vielä olen täällä ja nyt on keskityttävä toisiin asioihin, hankalilta tuntuviin, joista yritän jaksaa kääntää päällimmäiseksi sen parhaimman puolen - niinpä mietin kevättä ja sinivuokkoja, jokohan minusta olisi sinivuokkoaikaan metsäkävelyille kameran kanssa? Viime vuonna noihin aikoihin silmäni olivat jo hennon kaihin sumentamat ja juuri sinivuokoista otin viimeiset kuvani ennen kuin jouduin luopumaan rakkaasta harrastuksestani.

Mietin sinivuokkoja ja metsäretkiä ja jaksan taas sukeltaa potilaan todellisuuteen: refraktio-vaihtoehtojen miettimiseen, lääkäreiltä unohtuneiden soittopyyntöjen jäljittämiseen ja uusimiseen, ristiriitaisten ohjeiden välillä tasapainoiluun (sillä, yllätys yllätys, näköhäiriöisen potilaan kaihileikkauskaan ei ole ihan yksinkertaisin asia, ja eri lääkärit ovat asioista eri mieltä, ja tiedäpä taas, ketä uskoa ja kenen esittämä vaihtoehto tulee silmissäni toimimaan ja kenen ei), silmätippojen apteekista hakemiseen ja sen sellaiseen. Onneksi on ne sinivuokot. Ja hiirenkorvat, ja pääskyset - voi, näkisinkö tänä keväänä taas pääskyset! No jos saan pääskysetkin nähdä, niin ehkä jaksan tahkota nämä asiat läpi loppuun ja vaatia lääkäreiltä kunnon perusteluja kannoilleen ja tehdä sitten perustellun ratkaisun sen suhteen, minkälaisin silmin tahdon pääskysten lentoa katsella.

irtiottoja, sort of

Tämä saattaa kuulostaa aika hullulta, mutta totta se on: vatsatautikin voi tuntua, jos ei nyt ihan lomalta, niin ainakin toimivalta irtiotolta arjesta, kunhan se yllättää oikeassa ajassa ja paikassa. Mikä arkisen olemisen kysymyksistä ja epävarmuuksista tyhjentävä yksinkertaisuus, mitä lepoa hermoille! Kaiken muun epävarmuuden keskellä saareke, jolla ei ole mitään epäselvää - olemme vain minä, ämpäri ja ruumista kouristava pahoinvointi, jonka kanssa kommunikoimiseen on keskitettävä kaikki voimansa, välillä laoten tärisemään kuumehorkassa peittoihin, jotka eivät yllä olevasta untuvatakista huolimattakaan lämmitä, seuraavaa pahan olon aaltoa odottaessa ja voimansa ja ajatuksensa siihen keskittäessä. Ja sitten lopulta, vatsan kumistessa onttoutta ja kuumeen kivuttua ääripisteeseensä, jossa ruumiin tärinä lakkaa ja ruumis vajuu helpottavaan turtuuteen - uuvuttava, tyhjentävä väsynyt rauha, johon ei mahdu eikä kaipaa mitään muuta. Ei ajatuksia, ei kysymyksiä, ei epävarmuuksia, mennyttä tai tulevaa - vain tämä hetki, keskittyminen paikallaan pysymiseen ja olemiseen, jottei paha olo provosoidu uudelleen, ja siinä kaikki.

Ja mitä ihmettä: kun kuume lopulta hiipuu alas 39 asteesta, se koukkaa lukemiin, joita en ole mittarissa nähnyt yli kahteen vuoteen: 36.5, ja kuumeinen uupumus ja muljonta on poissa! Mitä ihmettä, parannuskeino mysteeritautini kuumeiluun on löytynyt: vatsatauti! Ruumiiltani tuntuvat menneen pasmat nyt ihan sekaisin. Ei se minua kyllä haittaa, lisää tätä ihanaa viileyttä ja sen mukanaan tuomaa virkeyttä, kyllä kiitos! Tuntuu kuin palaisin hetkeksi takaisin omaan ruumiiseeni ja minääni. Olo on energinen kuin... lomalta palatessa? Aah. Sitä kyllä mietin, mikä ruumiini on niin ihanasti nyt sekoittanut; onko kyse puhtaasti sisäisen termostaatin fysiologiasta vai onko mielen levolla tässä oma osansa? Olisikohan tästä jotain opittavaa? Olisikohan aika etsiä taas tapoja rentoutua, muitakin kuin vatsataudissa oksentaminen?

Vaan kuten aina, lopulta saapuu maanantai, arki, arjen kysymykset ja... kuumeilu. Hitaasti, mutta varmasti elohopea kipuaa ylöspäin ja peilistä katsovat punakat, uupuneet kasvot.
Ei taas tätä, en ala, en suostu!

Kaivan kaapista piikkimaton ja meditaatiokirjan. Olisikohan niistä nyt ankkuriksi ja rauhoittumisen saarekkeeksi, jolla ruumiskin saisi tarvitsemiaan hengähdystaukoja?

vieraus

Huomaan, että tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun aloitin matkan, josta tämä blogi kertoo. Kävellessäni tuolloin kaksi vuotta sitten sairaalasta kotiin otin alla olevan valokuvan. Maailma oli outo, etäinen ja surullisen kaunis, ja minusta oli tullut jotenkin vieras sille.


Tunnen itseni edelleen usein muukalaiseksi maailmassani, elämässäni, omassa ruumiissani. Kaksi vuotta on pitkä aika. Olisin jo valmis palaamaan kotiin.

usvaa, mummoja, luottavaisuutta, kysymyksiä ja seinä joka vastaa

Tasan kolme viikkoa ja tulen saamaan näkyvän maailmani takaisin, silmä kerrallaan. Siitä on melko tarkalleen vuosi, kun aloin ihmetellä kroonisesti likaisia silmälasin linssejäni, tajutakseni sitten, että maailman harmaus ja suttuisuus taitaa sittenkin olla peräisin jostain syvemmältä silmieni sisältä. Sen jälkeen maailmani on kortisonipilleri pilleriltä kääriytynyt yhä tiukempaan usvaan. Samalla toisen silmäni näkökykyä rasittava sairaus, jolla ei ole nimeä, on elänyt omaa elämäänsä jossain siellä usvan keskellä enkä oikein kykene hahmottamaan, mitä sille kuuluu. Selkeärajainen, kirkas maailma, jossa valo on ystäväni, tuntuu kaukaiselta muistolta vain. Vieläköhän minulla on johonkin tuollaiseen maailmaan pääsy, tiedän että sairautta edeltävä maailma ei palaa, mutta jos edes saisin toisen silmäni ennallaan takaisin, mietin ja odotan varovaisen innostuksen ja pelon sekaisin tuntein leikkauksia. Entä, jos en tuohon maailmaan koskaan enää pääsekään - jaksaisinko ottaa sellaisen tiedon vastaan? En uskalla suunnitella mitään, jotten pettyisi liikaa, jos... Kyllä minä selviän sitten siitäkin, jotenkin, ajan kanssa. Ja jos kaikki sujuukin - voi sitä onnea. Nyt on taas jaksettava vain odottaa. Ja sehän minulta käy, alan olla odottamisen ammattilainen.

Eilisaamun sairaalakäynti, jolla suunnitellaan leikkauksia, sujuu ja etenee joutuisasti ja hyvässä hengessä. Eteisaulassa on vastassa pikkuruinen ystävällinen vastaanottoihminen, jonka rooli sairaalakuviossa jää minulle hiukan avoimeksi, oletan ettei häntä ainakaan vahtimestariksi ole palkattu, ja joka tiedustelee minulta, olenkohan tullut oikeaan paikkaan, tämä kun on kirurginen puoli silmäpolista. On helppoa havaita kysymyksen takana oleva syy: en taida olla se tavanomaisin potilas täällä. Täällä tunnen itseni nuoreksi, suureksi ja vahvaksi - "olettepas te pitkä", hoitaja ihmettelee ruuvatessaan tutkimuslaitteita minun huimalle keskivertomittaiselle varrelleni sopiviksi jonkun pienen pienen mummelin jäljiltä, ja pääsen opetusmateriaaliksi, kun hoitaja perehdyttää toista hoitajaa hommiin, sillä "kyllähän nuoret ihmiset jaksaa istua". Juu kyllähän minä, antaa mennä vaan, sanon ja pinnistelen lihakset täristen paikallani. Esitutkimuksen jälkeen pääsen katsomaan videota, jossa kerrotaan leikkauksesta. "Kaihi on normaaliin ikääntymiseen liittyvä ilmiö", ääni videolla kertoo ja mummoa talutetaan kuvassa leikkaukseen. Käytävällä lääkäriin pääsyä odotellessani turisen erään sedän kanssa, jolla on diabeteksen seurauksena kehittynyt kaihi ja naureskelemme kommelluksille, joita sumussa taivaltaessa on sattunut. Setä on pessimistinen leikkauksesta saadun hyödyn suhteen ja koetan valaa uskoa, että kyllä kaikki kuulkaa varmasti hienosti menee. Mitä, minä, näin reipas? Ja katso, tuo käytävällä mukaan tarttunut reippaus seuraa minua myös lääkärin vastaanotolle, missä löydän itseni vastailemasta selkeästi lääkärin kysymyksiin ja kyselemästä ties mitä asioita ja olemasta kovin koherentti enkä voi kuin ihmetellä, että kuka tuo ihminen on, joka tuossa tuolissa istuu ja näyttää muttei kuulosta minulta, ja mihin jäi se lamaantunut ja sureksiva tyyppi, joksi olen tullut? Olen tavannut tämän omituisen reippaan ihmisen aiemminkin erinäisten lääkärien vastaanotoilla ja apteekissa ja milloin missäkin, missä joutuu tekemisiin ei-niin-mukavien asioiden kanssa, ja nyt, hän on täällä tänäänkin. Pelokas minäni tapaa heijastumansa, neiti ylikompensaation, joka suojelee minua joutumasta pelottavien tilanteiden vietäväksi ja joka ehkä haluaa myös säästää muita ihmisiä "turhilta" murheilta, "joo ei tässä mitään, kaikki on ihan hyvin". Ei ihme, ettei minun sairauteni ja väsymykseni ja huonovointisuuteni ole kaikille uskottavaa, sillä eihän minulla mikään ole, vai mitä, neiti ylikompensaatio? Lääkäri - toinen kuin hän, jonka luulin minut tutkivan - tutkii rauhallisin ottein silmäni ja näköni ja vastailee kysymyksiini, mutta havaitsen pienen epävarmuuden läikähdyksen hänessä, kun ryhdyn puhumaan sairaudestani ja kyselemään sen mahdollisesti mukanaan tuomista ongelmista suhteessa leikkaukseen. Lääkäri haluaa kutsua vielä ylilääkärin paikalle neuvonpitoon, mikä on minustakin hyvä ajatus. Kohta paikalle porhaltaa mies vihreässä pyjamassaan, leikkauskiireissään ilmeisesti. Hänen silmässään välähtää kiinnostus mainitessani mahdollisen diagnoosini, tiedän hänen perehtyneen jonkin verran aiheeseen, ja hän ryhtyy asiantuntevasti kyselemään minulta asioita ja kertomaan näkemyksiään siitä, miten nyt olisi parasta toimia. Voi onnea. Ihan mahtava tunne, kun hoitava ihminen tietää, mistä puhun, eikä kavahda minua, vaan osaa suhtautua sairauteeni ja kysyä oikeita kysymyksiä. Olo on heti paljon turvallisempi. Vielä kun vihreä mies lupautuu leikkaamaan minut, huoahdan helpotuksesta - olen hyvissä käsissä.

Lääkärin vastaanoton jälkeen hoitaja käy vielä kanssani läpi leikkaukseen liittyviä asioita. Hän kyselee samalla sairaudestani ja sen tutkimuksista ja hoidoista. Kuulen itseni kertovan, ettei sitä tutkita nyt missään, mutta hoidetaan siellä ja siellä. Ja tottahan se on. Minulla ei ole diagnoosia, mutta minua ei varsinaisesti tutkita missään. Mielenkiintoinen ja pelottava ajatus tämä. Vaikuttaa siltä, että kaikki, mitä julkisen terveydenhuollon puitteissa halutaan ja voidaan tutkia, on nyt tutkittu, ja nyt syön vain lääkkeitä ja odotan, mitä tapahtuu. Diagnoosia ei ole saatu varmistettua, ja tämä tulee ehkä olemaan tilanne ainakin siihen saakka, kunnes saan lisää oireita, jotka voin osoittaa ja joihin lääketiede osaa tarttua. Diagnoosin saaminen edellyttää siis sairauteni leviämistä ja pahenemista. Enhän minä kai kuitenkaan voi toivoa sairauden leviämistä vain siksi, että saisin diagnoosin? Mutta voinko elää ilman diagnoosiakaan kovin pitkään, entäs jos nyt hoidetaankin väärää sairautta? Melkoisen hankalaa.

Kävelen sairaalasta tutkimusten jälkeen kotiin, hyvästeltyäni ensin vastaanottoaulan hämmentävän ystävällisen taskukokoisen rouvan, joka tulee kyselemään lääkärireissun kuulumiset ja toivottaa tervetulleeksi takaisin myöhemmin. Luulen jo hyytyväni kotimatkalle, mutta jaksan kuin jaksankin raahustaa perille. Hoidan pari sähköpostia, minkä jälkeen kaadun sänkyyn, menetän tajuntani ja herään vasta kun jo hämärtää. Ilta menee jotenkin sumussa enkä jaksa ryhtyä mihinkään, olemisessa ja ajatussekamelskan kanssa tasapainoilemisessa on riittävästi kaikkea.

Tänä aamuna eteisen matolla on sitten lopultakin se hartaasti odottamani kirje sairaalasta. Lähes kahden kuukauden mittainen seinälle huutelu ja seinään pään hakkaaminen tuottaa tulosta - herra ylilääkäri muistaa minua listalla laboratoriokokeita, joita hän suosittelee otettavaksi oireideni syiden selvittämiseksi. N. vs. seinä 1-0 - pääsen sittenkin lisätutkimuksiin.

heleppoo

Olihan olo taas eilen. En jaksanut edes vinkua asiaa täällä, mittari näytti heti ylös noustessa ne tavanomaiset 37.5 ja maailmani velloi. Tänään on vähän parempi päivä fyysisesti, ja sehän tarkoittaa sitä, että kaiken maailman ajatuksille jäisi enemmän tilaa ja energiaa myllätä, jos antaisin niille mahdollisuuden esittäytyä. Vaan enpä anna! Tänään nimittäin kaikki tulee olemaan selkeää ja yksinkertaista, kun valmistaudun ensi viikon lääkärissäkäyntiin, jolla minusta tulee Potilas, Jolla On Diagnoosi. Vau. Lähtökohdat ja asetelmat suhteessa moniin lääkärireissuihini ovat aika erilaiset. Voin mennä vastaanotolle levollisin mielin, sillä nyt minulla on mitattavissa ja todennettavissa oleva ongelma, johon lääketieteellä on välineitä tarttua ja jonka olemassaoloa kukaan ei kyseenalaista. Lisäksi ongelmaan on olemassa vakiintuneita, luotettavia hoitoja. Aika mukavaa mennä lääkäriin, kun ei tarvitsekaan joutua vähän niinkuin syytetyn penkillä todistelemaan oireitaan, ja mukavaa on sekin, kun ei tarvitse arvuutella, tiesikö lääkäri asiasta paljoakaan, kun ei oireideni merkitystäkään tuntunut hahmottavan, ja voiko hänen ohjeistuksiinsa luottaa. Myös lääkärireissuun valmistautuminen on ihanan yksinkertaista, sinne vaan googleen diagnoosini ja lukemaan tästä rajatusta aiheesta - ei tarvitse plärätä läpi kaikkea mahdollista tietoa kaikista mahdollisista diagnooseista, jotka voisivat näillä oireilla tulla kyseeseen.

Kyllä on heleppoo.

Sinänsä kyllä hiukan ottaa päähän tämä tilanne. Kuinkas hauskaa se on, että toisen silmän näkykyvyn palauttamiseen tähtäävien hoitojen seurauksena näkö lähteekin, ja vielä molemmista silmistä? Eikä uuden ongelman aiheuttaneesta hoidosta edes ilmeisesti ollut sanottavaa hyötyä alkuperäisen ongelman korjaamisen suhteen, mikäli magneettikuvia on uskominen (oireita lääkitys jossain määrin helpotti). Hmph. Onneksi tämä uusi ongelma pitäisi olla korjattavissa ihan yksinkertaisella leikkauksella, vaikkakin silmien mukautumiskyky siinä kärsii ja saan kuulemma viiskymppisen silmät. Vaan onpahan sitten tämäkin leikkaus hoidettu pois alta, vaikkakin nelisenkymmentä vuotta aiemmin kuin arvelin sen olevan ajankohtainen; meikämummo se vaan painelee kirkkain silmin bingoon ja ompeluseuraan, kun muut ikätoverit kökkivät kaihileikkausjonossa, lälläslää!

liikkuvia osia ja villatakkiankkuroitumisia

Saan eilen uutisia. Entisen maailmani aikaan ne olisivat olleet iloisia uutisia, mutta nykyisen elämäni epävarmuus on kiepauttanut asiat nurin ja nyt kuulemani asiat lähinnä aiheuttavat ahdistusta. Tunnen painuvani kokoon uutisten alla, haluaisin sulkea puhelimen ja paeta peiton alle itkemään, mutta ääni puhelimessa on selvästi innostunut kertomastaan asiasta ja pakottaa minutkin sinnittelemään siinä ja tavoittamaan ryhtiäni ja muodostamaan suullani ynähdyksiä kommentteina kerrottuun. Tulee paha mieli siitä, ettei osaa osallistua toisen iloon ja löytää asiasta myös omaa iloaan, joka siinä joskus oli.

Uutinen merkitsee lisää liikkuvia osia elämääni. Muutos ahdistaa, koska kiinnekohdat ovat jo valmiiksi harvassa nyt. En jaksaisi enää yhtään lisää epävarmuustekijöitä tai odotuksia tai toiminnallisuuden vaateita elämässäni, mutta niitä tulen saamaan. Haluaisin keskittyä nyt vain paranemiseen ja hoitoasioiden järjestämiseen ja järjissäni pysymiseen, siinä on ihan riittävästi nyt tekemistä, en järjestellä tämän lisäksi muitakin palikoita elämässäni. Toisin käy, koko paletti on mietittävä pian uusiksi.

En jaksa miettiä tätä kaikkea, en jaksa, vaan sen sijaan mietin villatakin hihaan tarvittavien silmukoiden määrää, se on paljon yksinkertaisempaa, aloittaisko 57 silmukalla vai tuleeko liian leveä? Vatsassa muljoo, poskia kuumottaa ja unohdan koko päivänä laittaa mitään ruokaa, niin pihalla olen kaikesta. Takaraivossa painaa, että pitäisi valmistautua ensi viikon lääkärireissuun lukemalla siihen liittyvistä asioista netistä, jotta osaa kysyä oikeita kysymyksiä, mutta olen liian väsynyt ja sekaisin moiseen ryhtyäkseni, ehtii kai sitä myöhemminkin. Lisäksi mieltä jäytää niin kasvavalla tahdilla keskeneräinen läheteasia, että katson parhaaksi tehdä asialle jotain ennen kuin pääni poksahtaa ja otan taas puhelun polille, jonka asiaa pitäisi hoitaa. Hoitaja puhelimen toisessa päässä tietää heti, mistä puhun, hänellä on paperini siinä lähellä valmiina, sillä olen kysellyt asiasta jo edellisellä viikolla, jolloin kukaan ei tiennyt siitä taaskaan mitään, ja aikonut kysyä asiaa uudelleen tällä viikolla. Jotenkin nolottaa soittaa taas ja kysellä samaa asiaa, potkia aikuisia ihmisiä työssään, mutta helvetti, mitä muuta voin, jos asiat eivät tapahdu muuten? Hei, nyt se taas soittaa - olen varma, että minulla on joku lempinimi henkilökunnan keskuudessa. Hankala potilas, aina jotain vaatimassa. Hoitaja kertoo, että konsultaatiopyyntöni, jonka lääkäri C lähetti pari viikkoa sitten ylilääkäri B:lle sen jälkeen, kun pyysin lääkäri C:tä sellaisen tekemään sen jälkeen, kun ylilääkäri B oli laittanut lähetteen, jonka lääkäri A hänelle minusta laittoi joulukuun puolessa välissä, suuressa viisaudessaan terveyskeskukseen, mistä se palautettiin takaisin lääkäreille A, B ja C, joiden pöydille se jäi makaamaan moneksi viikoksi ennen kuin selvittelin asiaa ylilääkärin polilta ennen kuin osasin pyytää lääkäriltä C tätä konsultaatiota, on nyt lopultakin ylilääkäri B:n toimesta käsitelty ja siitä on tulossa minullekin tieto postitse joskus lähipäivinä, toivottavasti, koska konekirjoittajalla on töidensä kanssa täysi kaaos. Jaahas, kiitosta sitten vaan. Phuuh. Puolitoista kuukautta meni tämän asian hoitamiseen. Miten tämä voi olla näin hankalaa? Suuria odotuksia kirjeen sisällön suhteen minulla ei tältä pohjalta ole, mutta katsotaan nyt ja kiskotaan niitä herneitä nenään sitten ajallaan. Huomaan, etten enää jaksa oikein välittää, se on vähän pelottavaa. Olenko luovuttamassa, antamassa periksi, makaan tässä, tulkoon mitä tulee? En kai sentään?

Hetkeksi mieleen palaa se iloni ja optimismini, joka lennätti minua läpi joulukuun jalat ilmassa ja pää pilvissä, ja mietin, mitä tapahtui, miksi kaikki muuttui taas niin synkäksi ja vaikeaksi ja upottavaksi. Asioista, joiden kuvittelin järjestyvän, on kaikista taisteltava, kaikki energia kuluu taisteluun ja pahan mielen kanssa painimiseen, ja mieleen yrittää nousta ajatus mitä väliä, mitä väliä sillä vaikka näköni saataisiin suurelta osin palautettua, jos en jaksa kuitenkaan tehdä mitään, jos ketään ei kiinnosta tehdä mitään selvittääkseen, mistä tämä uupumus, huonovointisuus ja kuumeilu johtuu?

Villatakista sentään näyttää tulevan hyvä.