pelkojeni ja toiveideni värit

lääketieteestä ja solmukohdista

No perhana. Itse kai tässä on ryhdyttävä selvittämään omaa diagnoosiaan, kun ei noista lääkäreistä ole siihen... (no, vitsi vitsi, mutta osa tottakin). Näin päättelin eilisen sairaalareissun jälkeen, käytyäni jälleen läpivalaisuttamassa osia itsestäni ymmärtämättä oikein miksi, minkä jälkeen marssin kirjastoon ja lainasin vähän iltalukemista. Plarailin jo vähän opuksia ja vaikuttivatkin oikein mielenkiintoisilta. Ehkäpä minusta tuleekin isona neurologi tai neuropsykologi, jollen kupsahda tai vammaudu sitä ennen. Ainakin voin aiheesta lukaistuani toimia oman sukuni tietopankkina, meillä kun tuntuu yhdellä jos toisella olevan hermot vähän riekaleina.

Huvittavaa sinänsä, että kannan kotiin lääketieteellistä, ja vieläpä aivotutkimukseen liittyvää kirjallisuutta - minä, joka olen pitänyt tuota alaa aina vähän arveluttavana maaperänä ja jolla on mapillinen reduktionistista aivotutkimusta ja luonnontiedettä nuijivia artikkeleita kirjahyllyssä; arveluttavana sen takia, miten monet kyseisen alan asiantuntijat ovat onnistuneet pitämään kovaa ääntä siitä, miten "aivot ajattelevat", julkisen vallan, joka syytää rahaa tuollaiselle ihmisen koneistavalle tutkimukselle muun humanistisemman tutkimuksen kustannuksella, tuella tietysti. Sitten me ihmiset tässä (luonnon)tieteiden nimiin vannovassa kulttuurissamme ostamme nuo ajatukset ja alamme mieltää itsemme ja toisemme koneiden kaltaisina - se on pelottavaa.

Tämä edellä sanomanihan ei tarkoita sitä, ettenkö olisi arvostanut tai arvostaisi sitä työtä, mitä nämä tutkimukset sinänsä, silloin kun pysyvät omalla tontillaan eivätkä ryhdy selittämään koko ihmistä biologialla, ovat tehneet ihmisen ymmärtämiseksi ja sairauksien hoitamiseksi. Nyt olen itse tilanteessa, jossa joudun nojaamaan, tai saan nojata, heidän työhönsä. Nyt lehteilen kirjoja, joissa tuota työtä puetaan sanoiksi, tunnustellen kirjoitettua ja omaa paikkaani ja asentoani suhteessa siihen, koettaen tunnistaa, voisivatko nuo sanat kertoa minusta. Etsin sivuilta, riveiltä ja rivien väleistä ääniä, jotka piirtäisivät kuvaa ihmisestä aivojen sijaan ja luulen, että saatan kuulla muutamia sellaisia... Tämähän on aika jännittävää ja omituisesti kietoutuvaa, jotain missä menneisyyteni ja nykyisyyteni kohtaavat ja jossa minä olen läsnä monena, kokijana ja takaisin peilaajana. Löytääpä jostain energiaa uppoutua tähän syvemmin - innostuksen kipuna on ainakin syttynyt. Se on nykyään jo paljon.

päiväni rytmi

Minä ja aamut emme tule nykyään oikein hyvin toimeen. Johtuneeko lääkkeistä, sairaudesta vai molemmista, mutta useimmiten oloni on aamuisin vatsaa muljova, väsynyt, apaattinen ja aloitekyvytön. Yleensä onnistun lopulta kampeamaan itseni ylös sängystä, käymään suihkussa ja syömään aamupalaa, minkä jälkeen jaksan hoitaa jotain pikku asioita, mutta sitten olenkin taas valmis kaatumaan sänkyyn torkuille. Kun sieltä nousen, päivä onkin jo pitkällä, ja silloin iskee taas ahdistus - ahdistus, jota rytmittävät ulkoa ikkunan läpi kantautuvat toisten ihmisten hektisen elämänrytmin äänet ja oma odotukseni, joka venyy ja jonka pituutta en vielä tunne. Kävelen pitkin ahdasta asuntoa ja ahdistun sen likaisuudesta ja sotkuisuudesta, mutta olen liian aloitekyvytön siivotakseni. Tunnen itseni kelvottomaksi ja hermostuneeksi, koetan jaksaa tehdä jotain hyödyllistä ja ruokkia itseni. Koko ajan pelkään ja toivon odotukseni katkaisevaa puhelimen ääntä, postiluukun kolahdusta tai sähköpostiviestiä. Kellon lähestyessä viittä jännitys ja levottomuus alkaa hellittää otettaan ja hengitys kulkea vapaammin, olen jo melkein turvassa tämän päivän piinalta... Liikenteen äänet hiljenevät, odotukset lakkaavat - minun omani ja ne, joita itseeni kohdistan - ja soljahdan turvaan iltaan ja sen hiljaisuuteen, jossa on mahdollista kuunnella itseään tai vain olla. Joskus jännityksen herpaantuminen purkautuu ruumista ravistavana itkuna, joskus olo on lähes rauhaisa. Kaupunki on illalla ystävällisempi, hyvänä iltana uskaltaudun sen kaduille kävelylle, huonompana vain kuuntelen sen vaimeita ääniä ja koetan löytää sen rytmiin. Takerrun kiinni yöhön ja sen pimeyteen ja pelkään unta, koska sen jälkeen on jälleen aamu.

kysymyksistä, jälleen, ja niistä vapaan ottamisesta

Odotuksen jälkeinen maanantai ja mistään kiinni saamisen vaikeus. Tyhjä, apea olo. Perjantainen puhelu lääkäriltä ei oikeastaan tuonut mitään uutta tietoa, sille mitä on epäilty kuukausia ei löytynyt edelleenkään vahvistusta tai näyttöä (mikä ei ehkä sittenkään tarkoita sitä, etteikö se voisi olla myös sitä, vaikka onkin epätodennäköistä?). Nyt mietin, mitä tästä kaikesta ajatella. Iloitako siitä, että ainakin jokin osa minusta on terve? Vaiko huolestua siitä, että tämä ei löydöksiä -löydös ehkä merkitsee sitä, että kyseessä saattaa olla jokin vakavampi asia? Mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä seuraavaksi tutkitaan? Tekevätkö nämä mahdolliset tutkimukset minusta sairaamman, voinko vammautua niiden takia? Mitä tapahtuu lääkitykselleni, joka on ollut päällä jo yli puoli vuotta - kenties turhaan, jos minulla ei olekaan sitä sairautta, jota on epäilty? Mitä pahaa tuo lääkitys on jo saanut aikaan? Entä, jos kuntoni romahtaakin lääkityksen lopettamisen jälkeen? Kuka näitä asioita hoitaa ja millä aikataululla, kenelle suuntaan kysymykseni? Minusta tuntuu, että minut on pilkottu eri ruumiinosiin, joista kutakin syynätään eri poliklinikalla, eikä kukaan osaa, jaksa, ehdi tai halua ottaa vastuuta kokonaisuudesta tai kysymyksiini vastaamisesta. En silti luovuta. Aion miettiä asioita ja avata sitten suuni, olla se vähän hankala potilas jälleen. Minulla on oikeus kysymyksiini ja siihen, että ne vähintäänkin kuullaan.

Käytyäni perjantaina läpi tuon vähintäänkin ahdistavan puhelun lääkärin (jonka suhtautumisesta minulla olisi paljonkin asiaa, mutta en nyt jaksa mennä siihen) kanssa päätin, että tarvitsen viikonloppuvapaan sairastamisesta, ja sellaisen myös otin. Olipa todella erilainen viikonloppu. Tai samanlainen, miten sen nyt ottaa. Näin tuli taannoin, muttei enää pitkään aikaan, viikonloppuja vietettyä useinkin: baarissa istumista, livekeikalla käymistä, verkkarielämää, rasvaista ruokaa ja Kummelia dvd:ltä. Hauskaa, ja hajottavaa, etenkin kuumeilevana. Kannatti silti, tunnen niin. Kotona itkeminen olisi syönyt oloa vähintääkin yhtä paljon. Järkevyys on suhteellista.

juhlista ja pattereiden raoista

Eilen olin niin uupunut, etten aikoihin, jos koskaan. Pakon edessä jaksoin raahautua ulos ja kävellä kirjastoon palauttamaan kirjoja sekä tehdä illalla helppoa ruokaa, mutta muun ajan vain nukuin, nukuin ja nukuin. Tänään on vähän parempi olo, joten koetan laittaa tuon eilisen heikotuksen ainakin osin rankan viikonlopun kontolle. Olen huomannut aiemminkin, että stressi vaikuttaa ihan olennaisesti siihen, millainen olo on seuraavana päivänä. Ja mikäpä on rasittavaa, jos ei perhejuhliin osallistuminen? Hyvävointisenakin se syö hermoja - mutta että vielä sairaana, turvonnein kasvoin, tummin silmänalusin, surumielin, puolustuskannalla. En tainnut olla kovin hyvä vieras, istuin hiljaa, koetin olla mahdollisimman näkymätön ja uneksin patterin rakoon liukenemisesta. Loppujen lopuksi kaikki oli kai ihan hyvin kuitenkin. Ja minä sain mentyä ja selvisin siitä. Rankempaa se kuitenkin oli kuin olin osannut olettaa. Onneksi vastaavia tilaisuuksia ei ole enempää tiedossa ihan lähiaikoina. Tässä kunnossa kauppareissuissa, kirjastovisiiteissä ja vastaavissa on ihan riittävästi sosiaalista elämää ja kanssakäymistä.

Tuo halu näkymättömyyteen on asia, jota haluaisin miettiä ja josta haluaisin kirjoittaa enemmän. Jos jaksaisin. Ehkä myöhemmin, kunhan olen ottanut nokoset--

kysymyksistä ja niiden pois kävelemisestä

Jos eilinen olisi tapahtunut joitakin kuukausia sitten, olisin analysoinut sen etukäteen puhki jo päiviä, viikkoja ennen. Tällä kertaa huomaan tavoitelleeni toisenlaista lähestymistapaa tulevaan, ajattelematta olemista. Eihän se tietenkään onnistu, jossain vaiheessa kysymykset putkahtavat pintaan, mutta on näemmä mahdollista selvitä pikemminkin tuntien pähkäilyillä ja kynsien pureskeluilla viikkojen kysymyksissä vellomisen sijaan. Tällä kertaa huolta aiheuttava asia ei ehkä ollut niin pelottava kuin aiemmat pelkäämäni asiat, joten siksikin ehkä osasin paremmin antaa olla.

Kysymykset ja tärinät tulivat oikeastaan vasta edellisenä yönä, jolloin en osannutkaan sitten mennä nukkumaan, ja unet jäivät muutamaan katkonaiseen tuntiin. Sairaalan odotustilassa sitten vuoroani odottaessani, aikojen ollessa tunnin verran myöhässä sovitusta ja antaessa levottomalle mielelleni aivan liikaa tilaisuuksia hermoiluun, vatsaani väänsi ja kysymykset ja epäilykset sinkoilivat jo pitkin pääkoppaani ja laitoksen valkoisia seiniä. "Mitäs jos mitään ei selviä nytkään? En jaksa enää tätä epätietoisuutta ja lisää tutkimuksia ja lisää odotusta. Tai toisaalta, mitäs, jos nyt selviääkin jotain, jotain kamalaa? Kestänkö kuulla, jaksanko käsitellä sitä? Ei, en halua mennä tuonne! Menenpäs, haluanpas! Kestän sen, mitä tulee, ja kestän senkin, jos mitään ei tule. Missä se hoitaja viipyy? Onkohan se hakemassa mulle sellaista vaaleanpunaista pyjamaa? Kenelleköhän ihmisille nekin on suunniteltu, eivät sovi varmaan yhtään kenenkään päälle. Ehkä niihin pukeutumisen yksi tarkoitus on nöyristää ja hiljentää vähän hankalia potilaita. Joo, niin se varmaan on. Väärissä, tyhmän tuntuisissa vaatteissa on vaikeaa rettelöidä tai kysellä tyhmiä kysymyksiä, kun kaikki energia menee itsensä koossa pitämiseen."

En sitten saanut vaaleanpunaista pyjamaa, vaan vaaleansinisen niskasta solmittavan liian suuren paidan, johon oli mukava kääriytyä. Sitten vaan tötteröön tietokoneen skannattavaksi. Valmista tuli melko nopeasti, kuvat onnistuivat eikä niitä tarvittu lisää. Edes varjoainetta ei ruiskutettu. Poistuin tutkimushuoneesta, pukeuduin ja kuljin pitkin käytäviä, täynnä kysymyksiä jälleen. "Eikö mitään siis löytynytkään, kun ei tutkittu tuon tarkemmin? Löytyikö jotain dramaattista, kun ei tarvittu enempää tutkimuksia? Miten tämä pitäisi ottaa? Voisiko joku selittää? No ei, ei tietenkään voi. Voitaisiinko nyt kuitenkin sopia niin, että sieltä löytyi joku kiva, pieni tauti, ei haittaa vaikka vaatisi veemäisiä hoitojakin, kunhan vaan saadaan hoidettua ja pääsen jatkamaan elämääni? Sillä jos sieltä ei sellaista löydykään, niin en uskalla ajatella, mitä sieltä sitten vielä lopulta löytyy. Kamalaa joutua toivomaan, että jokin sairaus löytyisi... mutta näin se taitaa nyt olla. Äh. Rauhoitu. Reilun viikon kuluttua saat kuulla. Jos olet jaksanut odottaa vuoden, jaksat varmaan vielä vähän."

Onneksi päivä oli kaunis ja aurinkoinen, annoin sen viedä minua ja mukanani ollutta kameraa kävelylle pitkin syksyisessä väriloistossa paistattelevia syrjäisiä katuja ja puistoja. Harhailin ulkona tuntikausia, vedin keuhkoni täyteen lokakuista ilmaa, nautin auringon kevyesti lämmittävistä säteistä ja kävelin, kunnes jalkani ja aistini olivat raskaat ja mieleni mukavasti turta. Vasta sitten uskaltauduin kodin hämäryyteen ja seinien samanaikaiseen turvaan ja ahdistavuuteen, valmiina välttelemään kysymysten palaamista vaipumalla rauhoittavaan uneen.



Tänään olen taas rauhallisempi ja levollisempi. Koetan lakata huolehtimasta ja saada kiinni arjesta ja tehdä asioita, joita minun pitää tehdä ja joita haluan tehdä. Ehdin kyllä huolehtia sitten reilun viikon kuluttua, jos on jotain huolehdittavaa. Aloitan pesemällä kasvoni ja hampaani, se on aina hyvä alku.

hengittämisestä

Pelästyin katsoessani peiliin. Tummat rinkulat silmieni ympärillä, jotka olivat tähän saakka pysytelleet silmälasieni raameissa, näyttivät hivuttautuvan vaivihkaa jo kohti poskipäitäni. Se oli hyvä syy pakata rinkka ja auto ja lähteä pidennetyksi viikonlopuksi maalle rauhoittumaan ja hengittämään. Tarvitsin lomaa siitä itseeni, sairastamiseen ja kotiin käpertyneestä elämästä, joina viikot kaupungissa ruumiillistuvat. Kaipasin tilaa ja rauhaa, joita on katseiden ja ajatusten ahdistamana betonin keskellä hankalaa löytää, mutta jotka venyttelevät itseään hereille pian kehä kolmosen paremmalle puolelle saapumisen jälkeen.

Kaipasin tilaa ja rauhaa ja sain sitä. Mikä ihana viikonloppu. Päätin, että olen lomalla enkä vaadi itseltäni yhtään mitään, vaan teen mitä haluan, tai olen tekemättä yhtään mitään, jos se tuntuu hyvältä. Sateinen lauantai täyttyi päiväunista, pisaroiden ropinan ja musiikin kuuntelusta, hyvästä ruoasta ja ihanasta joutilaisuudesta, jollaisen mahdollisuutta olin hädin tuskin muistanutkaan. Olin liian raukea käydäkseni edes saunassa. Sunnuntai avautui aurinkoisena, ja edellispäivän levon jälkeen ulkoilu maistui hyvältä - haravointia, järvellä olemista, karpaloiden hakemista, syksyn väreistä nauttimista ja rantasaunassa saunomista. Miten ihana olikaan herätä aamuisin, pestä kasvot lokakuisessa järvivedessä, sutaista hiukset sykerölle, vetäistä pipo päähän ja lähteä ulos peiliin vilkaisematta, peiliä johon ovat muuttaneet asumaan kaikki ne sosiaaliset oletukset ja odotukset, jotka saavat kaupungissa ollessa olemiseni käpertymään kokoon. Sama järvivesi huuhtoi pois muutkin kipeät ja sotkuiset ajatukset tuoden tilalle kirpeän nipistelyn iholla. Tunsin hengittäväni jälleen.




Nyt on taas hieman helpompaa olla. Tässä arjessakin.

spämmiä?

Blogger oli sitä mieltä, että tämä blogi on yhtä spämmiä ja laittoi sen jäihin muutamaksi päiväksi. Hieman harmitti, olinhan juuri päässyt kirjoittamisen makuun. Nyt tekstini näyttää kelpaavan taas sille ja blogin lukitus on poistettu. Kiitoos.

sehän toimii sittenkin?

Sureminen ja itsesäälissä vellominen paitsi masentaa, niin myös tekee huonovointiseksi ja kuumeilevaksi. Minun on nyt ihan todellakin opittava piristämään itseäni, hitto vie. Tämä kirjoittaminen on askel oikeaan suuntaan, mutta ei tämä yksin riitä, vaan on oltava muutakin, jotain sellaista, joka auttaa irrottautumaan tästä kaikesta ja sitoo ajatukset johonkin ihan toisenlaiseen, iloa tuottavaan tekemiseen tai asiaan. Vanhat konstit, kuten valokuvaaminen ja musiikin kuunteleminen, eivät toimi tässä tarkoituksessa kuten ennen, olenhan takertunut niihin viimeiset ajat hyvän olon tuottamisen toivossa lähes leipiintymiseen saakka. On keksittävä jotain muutakin. Itse asiassa olen keksinytkin jotain muuta, mutta itseni innostaminen noiden asioiden pariin yhä uudestaan tuntuu aina yhtä hankalalta. Ehkä onnistun innostamaan itseni kirjoittamalla asiasta, kirjaamalla ylös aiempia ilon aiheita ja hyviä tunnelmia? Sitten voin myöhemminkin palata näihin merkintöihini muistelemaan, mikä on ollut mukavaa ja millä kammeta itsensä suon silmäkkeen reunalta tällä kertaa. Mikä siis on ollut mukavaa?

No niin, nyt kun mietin, mikä on ollut mukavaa, huomaankin jo hymyileväni. Hei, ehkäpä tämä kirjoittamisen, muistelemisen ja itseni terapoimisen "menetelmä" toimii! Tästähän saattaa tulla mielenkiintoista. Hymyilen sille havainnolle, että huomaan nykyään löytäväni iloa sellaisista asioista ja tekemisistä, joita nuorempana inhosin ja jotka olivat viimeisiä asioita, joilla olisin ikinä voinut kuvitella yrittäväni piristää itseäni. Olen viimeisen vuoden aikana, jolloin olen sairastellut, opetellut muun muassa neulomaan ja ompelemaan, ja tänään yllätän itseni ajattelemasta jääkaapissa lepääviä karhunvatukoita ja suunnittelemasta kääretortun leipomista niistä... Jos tästä helvetillisestä elämänvaiheesta on löydettävä hyviä puolia, niin uusien puolien löytäminen omasta itsestä on ehdottomasti yksi niistä. Elämästä, ennen jotenkin abstraktimmasta, on tullut käsin kosketeltavampaa ja konkreettisempaa, todellisempaa. Nautin väreistä, kosketuksesta, aistit täyttävästä tekemisestä ja sellaisten uusien taitojen oppimisesta, jotka konkretisoituvat jonain kauniina ja käyttökelpoisena. On ihanaa, kun voi huomata, että pahasta mielestä kummunnut tekeminen kutoutuu tai leipoutuu joksikin iloa tuottavaksi asiaksi. Muistaisinpa tämän aina ja osaisin tarttua keskeneräisiin töihin tai aloittaa uutta silloin, kun itku uhkaa viedä.

Hmm. Kynsikkäät, jotka aloitin viime talvena eräänkin lääkärireissun jälkimaininkeja potiessani, ovat edelleen kesken, koska olen pelännyt niihin koskemisen palauttavan mieleeni kaikki ikävät muistot. Ehkäpä nyt on aika neuloa tuokin mörkö pois sormia lämmittävään muotoon. Ja kääretortusta puuttuvat vain kananmunat ja rahka, jotka saan tuosta lähikaupasta. Ulkona näkyy aurinkokin paistavan--

sanallistamisen tarkoituksesta

Kuvaavaa olotilalleni on, että joudun heti alkuun turvautumaan toisten lausumiin sanoihin kuvatakseni omaa oloani ja omia ajatuksiani, mutta löydän sairauskokemuksia ja niiden kertomista tutkineelta Arthur Frankilta osuvan ajatuksen, jonka haluan tähän kirjata. Jos kirjoittaisin nyt omasta elämäntilanteestani kertomukseni, se olisi epäilemättä Frankin kuvaamasta kolmesta kertomustyypistä (ennalleenpalautumistarina, kaaostarina, kilvoittelu- tai oivaltamistarina) kaaostarina; kaaostarina, "jossa ihminen kertomishetkellä elää sairauden aiheuttamaa kaaosta, jota on hyvin vaikeaa, lähes mahdotonta pukea sanoiksi. Kertoja ei ole syystä tai toisesta saanut sairauteensa etäisyyttä, joka mahdollistaisi asian harkitun pohtimisen ja jäsentyneen kertomisen. Niinpä kaaostarinat ovat usein sekavia ja raskaita, ja niillä on taipumus karkottaa sekä kuulijat että auttajat. Tarina viestii kokemusta kontrollin menetyksestä ja elämästä ilman tulevaisuutta. Kokemus jää henkilökohtaiseksi, koska kärsimys on liian suuri kerrottavaksi".*

--Sanallistamisen ja jakamisen vaikeus - kyllä, todellakin. Ja toisaalta, on sanallistettava. Kirjoittaminen on aina ollut keinoni selviytyä ja hahmottaa asioita, ja vaikka sekin tuntuu nyt kovin hankalalta, on minun (jälleen) yritettävä. Ehkäpä kirjoitan ensisijaisesti itselleni, kyselläkseni itseltäni, mitä minulle kuuluu ja töykkiäkseni itseäni kohti ymmärrystä uudenlaisesta tilanteestani ja minästäni sekä ponnistellakseni sitä kautta kohti parempaa oloa. Tästä on toivottavasti tuleva oma koloni, jossa voin paitsi kysellä hankalia kysymyksiä ja vatvoa vaikeita asioita, niin myös vain olla, tarttua hyvää mieltä tuottaviin asioihin ja kirjoittaa itseäni kohti tilaa, jossa hengitys kulkee vapaammin. Toisaalta, tämä on julkinen blogi, jota kirjoitan, joten olen avoin myös kokemusteni jakamiselle sekä toiveikas sen suhteen, että kokemukseni voi jäsentyä myös jaettavaan muotoon. Tunnustelen hetken, miltä tämä kaikki tuntuu, ja jos tunnen oloni kotoisaksi tässä, niin ehkäpä uskaltaudun ilmoittamaan blogini Blogilistalle ja ottamaan askelen kohti keskustelevampaa suuntaa. Se voisi olla mukavaa.

(*Annika Lillrank ja Ullamaija Seppälä artikkelikokoelmassa Terveyssosiologian suuntauksia, toim. Ilka Kangas, Sakari Karvonen ja Annika Lillrank. Helsinki: Gaudeamus, 2000.)

ensimmäinen

Ensimmäinen askel on nyt otettuna; ei, olen ottanut nyt ensimmäisen askeleen. Mihin suuntaan se vie, sitä en vielä tiedä. Tiedän vain, että minun on kirjoitettava.